Jonotellen Guyanasta Surinameen

Su 3.1.2016, Paramaribo (Suriname)

Professori kumppaneineen ei pettänyt. Tällä kertaa auto tuli hakemaan minut varttia yli kolme Georgetownin majatalostani ja Everybody loves Raymond -sarjassa pääosaa näytellyttä Ray Romanoa hieman muistuttanut intialainen kuski vei minut turvallisesti ja varmoin ottein autoaan kuljettaen rajajoelle. Kiinnostavia keskusteluitakin puheliaan ja fiksun keski-ikäisen kyytimiehen kanssa kävimme. Kyseessä ei tällä kertaa ollut pikkubussi, vaan tavallinen henkilöauto. Alkumatkan olin ainut matkustaja. Puolimatkassa kyytiin hyppäsi kolme muutakin ihmistä. Tällaisia autoilijayrittäjiä on täällä päin paljon, sillä lauttasatamaan ilmaantui useita vastaavia autokuntia. Kyyti maksoi 8000 Guyanan dollaria (noin 40 usd) ja suoritin maksun tälle ensimmäiselle kuskille. Maksua vastaan sain pienen laminoidun lipun. Tämä minun pitäisi esittää joen toisella puolella kuskin kollegalle. Hinta siis sisälsi koko matkan perille Paramariboon. Lauttalippu (3300 Guyanan dollaria) piti maksaa erikseen.

Aamuyön yli kolmituntinen automatka sujui kaikin puolin vaivattomasti. Olin jo paikkaa autoon varatessani tavannut tämän kuskin ja jo silloin totesin miehen tossujen olevan niin sanotusti oikeassa asennossa. Hyvä ja luotettava kuski. En joutunut pettymään. Päivän tuskallisin osuus alkoi vasta terminaalissa. Ensin jonotettiin lippuluukulle, sitten passitarkastukseen. Lopulta odotettiin lauttaan pääsyä. Tämä lautta, joka itse asiassa muistutti aika lailla vaikkapa Turun saariston rengastien losseja, lähti vasta puoli kymmeneltä aamupäivällä. Kaikkien prosessien hitauden nähtyäni en enää lainkaan ihmetellyt, miksi kuskit lähtevät Georgetownista jo kolmen tai viimeistään neljän aikaan aamuyöstä. Lippujen kirjoittaminen ja passien tarkastus arviolta vajaalle kahdelle sadalle ihmiselle voi näemmä kestää kolmekin tuntia.

Lossi lähti ja tuli perille. Matkasta ei ole paljon kerrottavaa, se kestikin vain puoli tuntia. Surinamen terminaalissa jo Guyanan puolelta tuttu meininki toistui. Tällä kertaa oli vain jonotettava eräänlaisessa aitakarsinassa. Passintarkastajia oli työvuorossa kaksi ja jokaisen matkustajan käsittely tuntui kestävän ikuisuuden. Passit kyllä skannattiin, mutta muuten hommaan näytti kuuluvan kaikenlaista käsinkirjoittelua. Eivät rajapoliisit näyttäneet laiskottelevankaan, mutta silti taisi mennä melkein kolme tuntia, ennen kuin tiskille pääsin. Olin alkuun ollut kutakuinkin jonon puolivälissä. Tiskille päästyäni olin ehkä viimeisen viidenneksen joukossa. Moni oli etuillut jonossa viranomaisten luvalla, kuka minkäkin syyn varjolla. Näin taitaa olla aina tällä rajalla, sillä asian tienneet ryntäsivät lossista ulos juosten päästäkseen passintarkastusjonon kärkeen. Itse en viitsinyt vaikka vihjeen sainkin. Lauloihan jo Sting aikoinaan, jotta ”gentleman will walk but never run”. Mitäs tuosta, päivä oli jo muutenkin pilalla ja menisi matkustamiseen. Puolen tunnin lauttamatkaan ja yhteen rajanylitykseen meni lopulta aikaa seitsemättä tuntia. Esimerkillinen guyanalaisten ja surinamelaisten viranomaisten yhteissuoritus.

Passini tultua vihdoin leimatuksi pääsin ulos terminaalista. Otin laminoidun kyytilipun esiin ja kimppuuni hyökkäsi heti tukeva intialainen kaveri: ”That’s me, let’s go”. Hyppäsin Toytotan tila-auton etupenkille ja lähdimme liikkeelle. Muut matkustajat olivat jo autossa ja minua oli kai odoteltu. Guyanassa aamuyöllä tien varrella oli asutusta lähes jatkuvasti. Pieni kylä seurasi toistaan. Surinamessa oli kovin maaseutumaista ja vehreää. Talot harvassa, paljon puita. Tämä toisen osuuden kuski oli erilainen kuin aamun Raymond. Kovasti piti auton nappeja painella, peiliä säätää ja ohjauspyörää naputella. Välillä puhelintakin piti tarkastaa. Tyhjällä ja verraten hyväkuntoisella tiellä mittari näytti pääosan matkaa 140 kilometriä tunnissa. Yksi poliisin tarkastuspistekin matkalle mahtui. Kaikkien meidän passit katsottiin ja minun piti jopa avata laukkuni poliisin penkoa. Huomautettavaa ei kuitenkaan löytynyt.

Olin varannut Paramaribosta hotellin ennakkoon ja kuski vei minut perille. Paramaribon Hotel Tulip yllätti. Monessa paikassa ympäri maailmaa olen käynyt, mutta tämä oli ensimmäinen kerta ikinä kun Booking.com -sivuston kautta tekemäni varaus ei ollutkaan hinnan puolesta validi. Hinta oli kaksinkertainen verrattuna varauksessa olleeseen. Mikäli respan murteellisesta englannista oikein ymmärsin, jotain yhteysongelmia oli ollut ja hinnat siksi pielessä. Sitä paitsi: ”Tämä on Suriname, ei me noita nettivarauksia joka päivä lueta”. Kritisoin, mutta ei auttanut. Lopulta syyllinen vääriin hintoihin oli myös hotellin managerin poika. Tiedusteltuani kuivakasti, eikö tuota poikaa sitten löytyisi jostain maksamaan varaukseni ja huoneen todellisen hinnan erotusta, sain kuulla hänen saaneen jo kenkää. Luovutin. En jaksanut lähteä etsimään uutta hotellia, olihan kello jo kuusi ja takana pitkä rupeama. Nettikään ei hotellin aulassa toiminut. Maksoin neljä kymppiä kahden sijaan ja jäin Tulipiin.

Seuraava etappi on Ranskan Guyana, joka on Ranskan merentakainen departementti ja siten osa Euroopan unionia. Lennän sieltä Pariisin kautta kotiin. Toivottavasti meininki tässä viimeisessä Guyanassa vastaa sen statusta osana Eurooppaa. Nämä kaksi muuta Guyanaa kun alkavat jo muistuttaa minua viime talven Afrikan matkasta. Henkisenä kotinani pitämääni Eurooppaa on jo ikävä. Sen soisi koittavan.

160103-1

Jonotusta Guyanan lauttaterminaalissa.

160103-2

Lossi Guyanasta Surinameen.

160103-3

Surinamen maanteillä oli hiljaista, eikä lähes puolentoistasadan nopeus ahdistanut. Täällä näemmä ajetaan keskellä tietä.

160103-4

Hiljaista oli myös Paramaribon keskustassa lauantai-iltana.

 

Facebooktwittermail

Jumissa Guyanassa

Pe 1.1.2016, Georgetown (Guyana)

Vuosi vaihtui ja maankin piti vaihtua. Mutta eipä vaihtunut. Olen edelleen jumissa Guyanan pääkaupungissa Georgetownissa. Huomenna vihdoin pääsen täältä, ehkä. Ei tämä hullumpi kaupunki ole ja viihdyn täällä paremmin kuin Port of Spainissa, mutta aika pienihän tämä on. Kadut on tullut jo mittailtua, joten mieli tekisi jo päästä eteenpäin.

Tarkoituksenani lähteä täältä uudenvuoden aattona ja ottaa vuosi 2016 vastaan naapurimaan Surinamin pääkaupungissa Paramaribossa. Viisumilappu maahan oli hankittu ja pikkubussilippu ostettu. Maiden välissä on joki, jolla kulkee lautta. Jotta tälle lautalle ehtisi, on Georgetownista lähdettävä aikaisin. Lipun minulle myynyt toimisto oli käskenyt minun olla valmina aamuneljältä. Kaikki nämä Surninamiin menevät bussit lähtevät tyypillisesti varhaisaamusta. Olin valmiina tavaroineni. Odotin. Kello tuli viisi, ei ketään. Yli tunnin odoteltuani lähdin kävellen epämääräiselle toimistolle, josta olin lippuni ostanut. Se oli tietenkin kiinni, mutta edessä päivysti jonkinlainen yövartija. Kerroin hänelle huoleni ja ihmettelin, missä bussi on. Hän sanoi, ettei se ollut ikinä tullut toimistollekaan, paikkaan johon se kuulemma yleensä joka aamu tulee. Hienoa. Kello oli jo kuusi. Menin takaisin majatalolleni, ilmoitin jääväni vielä ainakin yhdeksi yöksi ja painuin takaisin pehkuihin.

Aamupäivällä tein uuden retken toimistolle, olinhan jo maksanut lippuni (40 jenkkitaalaa koko matkasta). Minut alun perin sisään houkutellut nuori musta security-paitainen kaveri peililasit päässään hämmästyi minut nähdessään. Kerroin mitä oli tapahtunut ja hän vei minut huolestuneen oloisena takahuoneeseen tapaamaan pomoaan. En oikein tiedä, mitä kaikkia bisneksiä tästä pienestä toimistosta käsin hoideltiin, mutta epäilemättä monenlaisia. Etuhuoneessa joku punnitsi laboratoriovaa’alla pieniä elohopeapulloja. Ihmettelinkin, miksi jo Trinidadin kentällä minulta kyseltiin, onko matkatavaroissani elohopeaa. Metalli taitaa liittyä jotenkin kaivoshommiin, joita Guyanassa harrastetaan laajalti. Kultaa.

Itse yrittäjä istui pienessä koppimaisessa ja sekaisessa toimistossaan t-paidassa. Nelikymppinen ja isomahainen, joka sormessa valtava kultasormus. Latino- tai intiaaniverta, ehkä molempia. Sekalaisen paperipinon päällä oli kolhiintunut suuri automaattipistooli. Kerroin hänelle huoleni ja mies soitti puhelun, ilmeisesti bussimiehelle. Tämä väitti kiven kovaan, että oli noutanut kolme matkustajaa aivan majapaikkani risteyksestä. Sanoin, että eipä näkynyt mitään bussia ja noiduin myös sitä, että olin jo ehtinyt varaamaan hotellin Paramaribosta: ”I will lose money on this!” Seuraavan kerran busseja kulkisi vasta toinen päivä, ensimmäinen kun on pyhä ja Guyanassa kaikki on kiinni. Ei kuulostanut hyvältä. Kun napisin tästäkin ja menettämästäni kahdesta päivästä, mies tarjoutui antamaan lippurahat takaisin. Mietin hetken ja hyväksyin tarjouksen. Etsisin kyydin toisaalta. Lähtiessäni keskusteluamme kuunnellut peililasikaveri vielä pahoitteli syvästi syntynyttä sotkua.

Toinen kyytimies löytyi majataloni isännän avulla. Kuulemma jotain hänen tuttujaan on tämä professoriksi kutsuttu mies. Löysin lähikadulta tämän vanhemman harvahampaisen professorin työpisteen, joka oli pieni laatikoista kyhätty pöytä kadulla. Paikalla oli myös kuski. Kerroin epäonnistuneesta yrityksestäni päästä pois kaupungista, ja he lupasivat ja vannoivat ottavansa minut kyytiin lauantaiaamuna kolmelta. Se on siis huomenna. Matkan hinta oli näilläkin herroilla sama, mutta tällä kertaa en maksanut lippua etukäteen. Kyytimiehet tekivät tästä oikein numeron, heillä ei lippua tarvitse maksaa etukäteen, kuten epäluotettavilla kilpailijoilla pitää. Vasta sitten autossa ja kuskille.

Kaikki sujuikin toissapäivänä vähän liian helposti. Hain ensin aamulla Surinamin lähtystöstä yhteen sisääntuloon oikeuttavan ”turistikortin”, joka toimii ikään kuin viisumina. Lappu maksoi 25 dollaria, eikä sitä voinut maksaa millään muulla valuutalla. Dollarini olivat jo vähissä, mutta lähetystön tiukkailmeinen vartijatäti neuvoi minut muutaman talon päässä sijaitsevaan kielikouluun, jotka kuulemma vaihtavat rahaa ja ottavat kopioita, sillä passin nimitietosivusta ja Guyanan sisääntuloleimasta tarvittiin kopiot. Kielikoulu löytyi helposti ja sain rahan vaihdettua sekä kopiot. Oikein mukavia naisia. He tiesivät heti mitä olen vailla. Lähetystöstä tulee kuulemma päivittäin turisteja samalla asialla. Tämän jälkeen turistikortin saaminen kesti vain kymmenen minuuttia. Paluumatkalla löysin puolivahingossa tuon bussilippumyymälän, joten kaikki asiat oli hoidettu jo ennen puolta päivää.

Mutta huomenna, huomenna mennään taas. Ellei professorikin sitten petä. Majataloisäntäkin oli huolissaan tilantestani ja kävi vielä tänään varmistamassa kyytiasian. Kaiken pitäisi olla kunnossa. Katsotaan miten käy.

160102-3

Kaupungininsinöörin toimisto Georgetownissa kaipaisi vähän ehostusta. Vieressä kaupungintalo.

160102-4

Meteliä meteliä! Huomaa suuri kaiutin etualalla. Näitä ämyreitä on ollut paljon koko Karibialla ja niistä myös soitetaan mitä erillaisempaa musiikkia.

160102-1

Georgetow, Guyana. Maa on entinen Britannian siirtomaa, joka näkyy arkkitehtuurissa sekä kielessä (ainut Etelä-Amerikan maa jossa puhutaan englantia).

160102-2

Georgetown, peruskatunäkymää.

Facebooktwittermail