Kapkaupungista Kairoon – Mietteitä Afrikasta, Istanbulista käsin

Ke 18.3.2015, Istanbul (TR)

Istanbulissa paistaa aurinko mutta on sangen koleaa. Muistini mukaan olen täällä joutunut ulkona liikkuessani käyttämään ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen kaikkia mukaan pakkaamiani takkeja ja huppareita. Edellinen tällainen kerrospukeutumiskerta taisi olla marraskuussa Tenerifalla, tulivuori Teiden huipulla. Arvelinkin tosin, etten kaikkein viimeistä päällystakkia joudu ehkä Afrikan mantereella päälleni pukemaan, ellen sitten sattumoisin Kilimanjaron huipulle eksyisi. Näin sitten kävikin. Kilimanjaro jäi valtaamatta ja päällystakki pysyi Afrikassa laukussa päätyen jälleen käyttöön vasta tällä, Istanbulin Euroopan puoleisella rannalla.

Viileähköstä säästä huolimatta – tänään asteita oli seitsemän – viihdyn erinomaisesti. Ero Afrikan mantereen olosuhteisiin on todella merkittävä, sillä ainakin Istanbulin keskustassa kaikki toimii ja on siistiä, aivan kuten Keski-Euroopassa konsanaan. Hieman karrikoiden, en muista Afrikan mantereelta paikkaa, josta voisin sanoa samaa. On suorastaan hämmästyttävää, kuinka paljon Egyptin Aleksandria – jota sitäkin pidin jo paljon kotoisampana ja tutumpana kaupunkina kuin aiemmin Afrikassa Kapkaupungin jälkeen nähtyjä – poikkeaa Istanbulista. Loppujen lopuksi kovin oli Aleksandriassa rähjäistä ja sotkuista. Tämän oikeastaan hoksasi vasta Välimeren ylitettyään. Elintasokuilu on silmämääräisesti tarkastellen melkoinen. Ei ole ihme, että moni pyrkii meren yli Afrikasta Eurooppaan, joskus henkensäkin kaupalla.

afrikka

Kutakuinkin tällainen reitti Afrikassa 1.12.2014 – 6.3.2015 ajettiin.

Afrikan pikavuoron päättymisestä Aleksandriaan on kulunut kohta kaksi viikkoa. Reissun päätyttyä pää oli pyörryksissä – en oikein tiennyt mitä olin oppinut vai olinko mitään. Lähdin koko matkalle yhtenä johtoajatuksenani selvittää itselleni mikä Afrikassa oikein mättää. Pitävätkö osin hyvin negatiivisetkin ennakkokäsitykseni paikkansa vai olivatko ne silkkaa median luomaa harhaa? En ole vieläkään varma. Varmasti monikin asia on Afrikan mantereella pielessä, mutta ehkä myös moni on paremmassa jamassa kuin olin ennalta kuvitellut. Elelevät ihmiset sielläkin, usein merkittävästi vaatimattomimmissa olosuhteissa kuin vaikkapa Euroopassa, mutta elelevät kuitenkin. Tunnelmat ovat siis yhä sangen ristiriitaiset.

Pohdiskelin aikanaan Dar es Salaamissa matkan ensimmäisen puolikkaan opetuksia (juttu löytyy täältä), ja nuo havainnot pitävät yhä paljolti paikkansa. Kukaan ei edelleenkään sairastunut vakavasti eikä varsinaisia turvallisuusuhkiakaan koettu, vaikka erilaisia asemiehiä näkyi matkan varrella edelleen paljon. Kenian pohjoisosien syrjäseuduilla kaikissa vastaan tulleissa kuorma-autoissa oli aseistettu siviilikaveri. Etiopian takamailla kylänmiehet saattoivat kuljeskella kivääri rennosti olalla keikkuen pitkin tien reunaa. Tämä olikin eteläisempään Afrikkaan verrattuna poikkeuksellista. Etelässä kaikilla asemiehillä oli lähtökohtaisesti jonkinlainen uniformu mutta Kenian pohjoisosissa ja Etiopiassa ei näin enää ollut. Voin vain kuvitella minkälaista meno on vaikkapa Somaliassa tai Jemenissä. Tästä huolimatta vaaratilanteita ei kuitenkaan onneksi ollut.

Toinen, ehkäpä vielä suurempi muutos eteläiseen Afrikkaan verrattuna oli byrokratian määrä, joka tuntui lisääntyvän tasaisesti pohjoiseen mentäessä. Eteläisessä Afrikassa kun viranomaisten kanssa toimiminen ja rajojen ylittäminen oli ollut hämmästyttävän helppoa. Pohjoisemmassa asiat olivat toisin. Etiopian lähetystö ei esimerkiksi myönnä ulkomaalaisille viisumeita Afrikassa, joten jouduimme postittamaan passimme Keniasta Tukholmaan viisumit saadaksemme. Miksi näin on, kukaan ei tunnu tietävän. Tähän meni toista viikkoa. Sudanissa kaikki ulkomaalaiset joutuvat rekisteröitymään kolmen päivän kuluessa maahan saapumisestaan (lisää rekisteröitymisestä täällä). Oman ajoneuvon vieminen Egyptiin on erittäin hankalaa, ja onnistuu tuskin lainkaan ilman paikallista byrokratian kiemurat – ja viranomaiset – tuntevaa ja arabiantaitoista asiamiestä. Tämäkään ei jälkikäteen tarkasteltuna – Ruotsin passipostittelua lukuun ottamatta – etenemistä juuri hidastanut. Stressitasoa se tosin monesti nosti.

150319-4

150319-2 150319-3

Kulttuurillisesti useimpia loppumatkan maita ja yhteiskuntia tuntui värittävän jonkinlainen konservatiivisuus, jollaista ei mielestäni eteläisessä Afrikan maissa samassa määrin esiintynyt. Jo Etiopia hyvin vanhoillisen kristinuskon perinnemaana tuntui olevan asenteiltaan sangen vanhakantainen. Esimerkiksi kahden miehen majoittuminen samaan hotellihuoneeseen oli monessa maan hotellissa, jos ei aivan kauhistus, niin ainakin keskustelua herättänyt asia. Ainakaan parisängyllisessä huoneessa moinen majoitusjärjestely ei tullut kuuloonkaan. Tämä oli ilmiö, jollaiseen en ole törmännyt missään muualla maailmassa. Miesten ja naisten majoittuminen samaan huoneeseen on saattanut aiheuttaa ongelmia, sikäli kun eivät ole naimisissa tai sukua. Tämä on tuttua. Mutta että kaksi miestäkin muodostaa ongelman – se oli uutta.

Oma lukunsa on tietenkin myös islam, jota tunnustavan väestönosan määrä kunkin maan kokonaisväestöstä tuntui tasaisesti kasvavan matkan edetessä ja saavuttavan huippunsa Sudanissa. Maa on jyrkän islamilainen ja osittain tästä johtuen ollutkin lähes koko olemassaoloaikansa jonkinlaisten sisäisten levottomuuksien kourissa. Ei ole ollut helppoa. Khartumissa mustiin kokokaapuihin puettua naisväestöä ja vastaavasti kauppakeskuksen nurkissa matoilla Mekkaan päin kumartelevia miespuolisia sudanilaisia katsellessa ei voinut välttyä ajatukselta, että moisen energiamäärän käyttäminen tuhat vuotta vanhojen perinnetapojen noudattamiseen koko yhteiskunnan mittakaavassa on äärimmäisen tehotonta, valtavaa resurssien tuhlausta.

Ei liene siten ihme, jos moinen yhteiskunta ei nykyisessä globaalissa maailmassa oikein pärjää ja sisäisiäkin ristiriitoja on paljon. Monelle jyrkästi uskonnolliselle islamilaiselle maalle taloudellinen pelastus on ollut öljy. Sudanin epäonneksi maan öljyvaratkin – jotka olivat muuten Afrikan runsaimpien joukossa – jäivät Etelä-Sudanin puolelle tuon maailman tuoreimman valtion itsenäistyessä 2011. Häävisti ei tosin tiettävästi mene Etelä-Sudanillakaan, niin öljyä kun heillä onkin. Siellä emme tosin tällä matkalla käyneet.

Mitä tästä sitten opimme? Mikä Afrikassa on loppujen lopuksi vikana? Vai onko sitä vikaa? En osaa siis edelleenkään sanoa. Sen sijaan sen pystyn sanomaan, että minkäänlaista välitöntä – tai viipyilevääkään – ihastumista maanosa ei minussa herättänyt. En usko aivan heti ainakaan lomailun merkeissä palaavani. Oikeanlainen kiinnostava työkomennus sen sijaan voisi mantereella menetelläkin. Varsinaista antipatiaa tai kammoa ei Afrikka, tai ainakaan reittimme varrelle osuneet maat, siten myöskään onnistunut minussa herättämään. Ehkä tämä olikin se opetus. Afrikka on minulle jatkossa mystisen ja pelottavankin sijaan tuttu ja jollain tavalla arkinen – vaikkakaan ei ehkä aina täysin mieluinen – maanosa.

150319-6

150319-5

Loppuun vielä vastuuvapauslauseke sekä mainos. Kuten aina, älkää tälläkään kertaa minua uskoko. Kannattaa mennä itse katsomaan ja vetää omat johtopäätöksensä. Tästä pääsenkin oivan aasinsillan kautta mainostamaan mahdollisuutta päästä matkustamaan mainitulle mantereelle. Suomen Pakolaisapu nimittäin järjestää kirjoitus- ja kuvakilpailun 18–20-vuotiaille teemalla ”Pako tuntemattomaan”. Kilpailussa on mahdollisuus voittaa matka Ugandaan. Siispä mikäli joku kyseiseen ikäryhmään kuuluva ja uusista seikkailuista kiinnostunut sattuisi tätä jaaritusta lueskelemaan, ei muuta kun kirjoittamaan ja kuvamaan. Lisätietoja kilpailusta löydät tämän linkin takaa. Matkustaminen tunnetusti kannattaa aina, eikä yrittänyttäkään tiettävästi laiteta.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Etiopian ylätasangolta kohti Gondaria ja Sudanin rajaa – päivä 83

La 21.2.2015, Gashena (ET) – Gondar (ET)

Lauantai on näemmä Etiopiassa markkinapäivä. En tiedä mikä muu selittäisi valtaisat ihmisjoukot jotka aamupäivällä ajamiemme teiden reunoja kansoittivat. Kaikki olivat matkalla jonnekin. Mukana oli monenlaista pussukkaa, säkkiä ja puukarahkaa, sekä tietenkin lukuisa joukko erilaisia eläimiä jotka pyörivät aika ajoin ajoreitilläkin. Eteneminen varsinkaan aamupäivällä ei siten ollut kovinkaan rentouttavaa. Kuski sai olla jatkuvasti tarkkana ja väistellä kansaa sekä eläimiä.

Kuten viimepäivinä Etiopiassa on jo totuttu, näkymät bussin ikkunasta olivat jälleen huimia. Vuoristoista maastoa. Tie oli muutamaa hyvin lyhyttä kehnompaa osuutta hyvässä kunnossa ja olimme perillä Gondarin kaupungissa jo hyvissä ajoin neljän jälkeen iltapäivällä. Olimme lähteneet liikkeelle aamukahdeksalta ja pitäneet jopa puolentoista tunnin ruokatauon puolen päivän maissa. Lienee ollut yllätys kaikille, että päivä sujui vähin ongelmin ja matka taittui näin helposti. Bussissa oli hiljaista. Suurin osa porukasta nukkui edellisen yön autossa, jossa oli sangen viileää ja unen laatu ei tainnut olla kaksinen. Päivän lämmettyä uni maistui.

Kartalla tie oli näyttänyt pahalta ja pelkäsimme jyrkkää laskua alas ylätasanteelta. Tällaista alamäkiserpentiiniä emme kuitenkaan kohdanneet, vaan tie laski lähemmäs merenpintaa aika lailla huomaamatta. Toki ylä- ja alamäkiä päivään mahtui, mutta mitään ylätasangolle nousuun verrattavaa mutkatietä emme joutuneet lauantaina alas ajamaan. Hyvä niin.

150222-1

Normipäivä konttorilla.

150222-2

Aamupäivän kansainvaellusta.

150222-3

Merkillinen kivipaasi iltapäivän etapilta.

Päätimme huilia Gondarissa kaksi yötä. Aika kuluu lepäillessä, pyykkiä pestessä ja muita huollollisia toimenpiteitä suorittaessa. Tästä on tarkoitus ajaa maanantaina Sudaniin, jossa ei sitten kaiketi paljon lepäillä. Rajalle on vajaa kaksisataa kilometriä ja tarkoituksenamme on päästä mahdollisimman syvälle Sudaniin jo rajanylityspäivänä. Johtuen erinäisistä auton kanssa koetuista ongelmista, aikataulu alkaa painaa päälle eikä laiva Aleksandriassa odota.

Sudanin suorittamiseen ei kovin montaa päivää jää, ja ainut kahden yön tauko pidettäneen maan pääkaupungissa Khartumissa. Ilmeisesti kaikkien matkailijoiden tulee rekisteröityä maan viranomaisille kolmen päivän kuluessa maahan saapumisestaan, muuten maasta ei ilmeisesti pääse pois tai edessä on muita ongelmia sekä muunlaista piinaa. Yritämme hoitaa asian jo rajakylässä mutta ellei se onnistu, toimenpide on tehtävä pääkaupungissa. Siispä kahden yön stoppi siellä.

150222-4

Mitä kello on? Kun pikkuviisari näyttää noin ja iso näin se on… aivan oikein! Varttia yli kolme iltapäivällä.

Etiopia on siis jäämässä maanantaina taakse – siis sikäli kun meidät Sudaniin päästetään. Yksi mainitsematta jäänyt – mutta ehdottomasti mainitsemisen ansaitseva – Etiopian ihmeellisyys on täällä käytetty kalenteri ja eritoten kellonaika. Kalenterissa on kolmetoista kuukautta ja nyt eletään vuotta 2007. Ok, hyvä. Ei tämä vielä mitään, kyllähän sitä maailmaan erilaisia ajanlaskuja mahtuu.

Sen sijaan kellonaika on se todella hämärä juttu. Täällä kellot nimittäin käyvät kuusi tuntia eri aikaa kuin missään muualla samalla aikavyöhykkeellä. On kummallista, kun vaikkapa ravintolan seinäkello näyttää yhtätoista vaikka kello on ”oikeasti” viisi iltapäivällä. En tiedä miksi, mutta näin se vain täällä toimii. Ainakaan omaperäisyyden puutteesta ei etiopialaisia voi syyttää.

Toisaalta on todettava, ettei tuo omituinen kellonaika- ja ajanlaskutyyli ole paljon ainakaan omia asioitamme täällä sotkenut. Esimerkiksi hotellien kirjautumiskaavakkeisiin olemme kirjoittaneet suomalaisen päivämäärän ja se on kelvannut. Myös kellonajan kyseessä ollen ainakin tiedostavampi, ulkomaalaisten kanssa useammin tekemisissä oleva porukka tuntuu ymmärtävän eron muiden maiden ajan ja etiopialaisen ajan välillä. Jos jotain etiopialaisen kanssa sopii, on kuitenkin hyvä tarkentaa mistä ajasta puhutaan. Näin olen ainakin itse yrittänyt tehdä. Täällä kun ihan oikeasti tuo kello ymmärretään noin, kuusi tuntia päin seiniä.

Nettiyhteydet Sudanissa ovat täysi arvoitus. Saattaa siis käydä niin, että raportointiin tulee tauko. Mutta katsotaan. Kohtahan tuo selviää.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Lalibelan kiviset kirkot – päivä 82

Pe 20.2.2015, Lalibela (ET) – Gashena (ET)

Kirkkoja. Monoliittisia, yhdestä kivestä ikään kuin maan alle veistettyjä kirkkoja. Niistä keskisen Etiopian syrjäseuduilla sijaitseva Lalibelan pikkukaupunki on maailmankuulu. Kyseisiä kirkkoja lienee esitelty monessa matkailuohjelmassa ja –lehdessä, sillä muistan itsekin nähneeni dokumentin jos toisenkin jossa näitä kylän kanssa samaa nimeä kantavan Etiopian kuninkaan rakennuttamia arkkitehtuurin ihmeitä on esitelty ja ihmetelty.

150221-3

Eräs kirkoista ja suojaava katosrakenne

150221-6

Meidn lisäksemme turisteja oli, muttei ruuhkaksi asti.

150221-7

Kuuluisin – ja kuvatuin – kirkoista on kattamaton.

Saavuimme siis Lalibelaan melko myöhään eilisiltana. Kuuluisia kirkkoja kaupungissa on toistakymmentä ja niitä pääsee käsittääkseni ihmettelemään myös omin päin, kunhan vain maksaa 50 yhdysvaltain dollarin suuruisen pääsymaksun portilla. Myös paikallinen valuutta käy. Varmuuden välttämiseksi porttirakennuksen eteen on sattumoisin rakennettu automaatti, josta paikalle sattunut turisti voi tarvittaessa Etiopian birejä nostaa. Paikallisen toimijan näkökulmasta näitä asioita ei ole hyvä jättää sattumanvaraan, eikä Lalibelassa näemmä ole jätettykään. Jos kirkkoja katsomaan haluaa ja tilillä on katetta, sinne myös pääsee. Korttimaksun toimivuutta en tarkastanut. Epäilen, ettei se onnistu. Muuten automaatti olisi kenties jätetty rakentamatta.

Kuten todettua, oppaan palkkaaminen ei uskoakseni ole pakollista. Me kuitenkin kyselimme asiaa hotellista ja paikalle saapuikin itsensä nuoremmaksi papiksi esitellyt mieshenkilö. Koko päivän kestävistä palveluksistaan hän pyysi 500 paikallisen rahayksikön korvausta – hieman yli 20 euroa. Ensi alkuun oli hieman epäselvää, pyysikö kaveri kyseistä summaa jokaiselta meistä erikseen – meitä on seitsemän – vai oliko hinta koko ryhmälle. Hinta oli koko ryhmälle, mutten epäile, etteikö opas mielellään olisi ottanut palveluksistaan seitsenkertaisenkin palkkion. Tämä tosin saattaa olla vain turhaa kyynisyyttä. Kaveri oli oikein mukava, asiallinen ja tietäväinen. Hyvä opas. Etiopian murteella välillä nopeastikin puhutusta ja uskonnollisia termejä sisältäneestä englannista oli tosin ajoin hieman vaikea saada selvää.

Kiersimme siis kirkot oppaan johdolla. Aikaa tähän meni kuutisen tuntia ja mukaan lukien yli tunnin lounastauko sekä kymmenen minuutin kierros yhden huoneen museossa. Kuten tästä voi päätellä, alue jolla kirkot sijaitsevat ei loppujen lopuksi ole kovin suuri eivätkä sitä ole myöskään itse kirkot. Paljon kiintoisaa kaivuutyötä alueelle kieltämättä mahtuu. Kirkkojen ohella myös monenmoista tunnelia ja kulkuväylää. Kaikki on kaivettu kallioon. Naputtelu on aloitettu ylhäältä, neitseellisestä kalliosta ja sitä on jatkettu toistakymmentä metriä alaspäin. Koko rakennelma on siis yhä ainoaa kalliopaatta. Melkoinen homma. Kalliokin kun on kuulemma sangen kovaa, minkä voin hyvin kuvitella. Tuskin ne muuten pystyssä olisivat, onhan niiden rakentamisesta kulunut jo lähes tuhat vuotta. Pehmeämmän kiven sää ja aika olisivat rapauttaneet.

150221-2

Hämyisä sisäkuva. Kirkot eivät ole kovin suuria. Uskonnolliset maalaukset (joita oli paljon) toivat ajoin mieleen naivistisen tyylisuunnan.

Koristelun yksityiskohtia.

Koristelun yksityiskohtia. Kaikki kirkkojen rakenteet on siis veistetty yhdestä peruskallion palasesta.

150221-5

Menoja erään kirkon pihalla.

150221-4

Hautajaiskulkue.

Kirkot ovat yhä käytössä. Niissä järjestetään yhä etiopialaisen ortodoksiuskonnon kirkonmenoja ja rakennuksia ihmettelevien turistien seassa rukoilee satunnaisia paikallisia uskonnonharjoittajia. Niin nytkin. Jonkinlainen seremoniakin yhden kirkon pihalla oli käynnissä. Valkoisiin kaapuihin kääriytyneet hartauden harjoittajat istuksivat tyypillisesti kirkon lattian peittämällä matolla jossain pimeässä nurkassa mumisten hiljaa rukousnauhojensa helmiä laskien.

Paikan mystisyyttä ja muinaista henkeä kuitenkin syövät jossain määrin useimpien rakennusten päälle rakennetut valtaisat modernit metallirakenteiset sääsuojat, joiden funktion ymmärrän toki hyvin. Kuten todettua, aurinko ja sade syövät varmasti kovin kalliorakenteita. Katokset nähtyäni ensimmäinen ajatukseni oli, etteivät nuo taida olla afrikkalainen tekele. Ja kuinka ollakaan, alueelta poistuessamme hoksasin museorakennuksen seinässä kyltin, jossa kerrottiin EU:n lahjoittaneen katokset kuutisen vuotta sitten. Eurooppalaista (saksalaista?) insinöörityötä. Arvasin!

Kirkot on valaistu sisältä kattoon mitenkuten asennetuin loisteputkin ja seinien reunoilla olevat penkit ovat myös perin uusia ja moderneja sekä halvan oloisia. Peruspenkkejä. Tämä on ehkä ymmärrettävää kun ajattelee tilojen olevan yhä toimivia kirkkoja. Kovin hyvin ne eivät kuitenkaan paikan henkeen sovi. Mitä kirkkojen penkkeihin ja vähäisiin huonekaluihin tulee, luulisi viidenkymmenen dollarin pääsymaksusta riittävän jokunen ropo vaikkapa perinteiseen etiopialaiseen puusepäntyöhön. Hienoja huonekaluja nimittäin täällä kuitenkin puusta osaavat tehdä. Mutta ehkäpä rahat käytetään parempiin tarkoituksiin. Sisustukseen ja kunnossapitoon niitä ei näemmä pahemmin tuhlailla.

Lalibelasta pois pääseminen ei loppujen lopuksi ollut kovin hankalaa. Se vain vaati taas jonkin verran neuvotteluja, säätämistä ja tinkimistä. Oppaamme soitteli erilaisille pikkubussien omistajille, mutta lopulta kyyti järjestyi Gashenasta käsin, saman kaverin välityksellä joka meille tulokuljetuksenkin järjesti. Tällä saimme oman jeepin, johon me kaikki seitsemän mahduimme. Kuski ajoi paluumatkan yli puolta tuntia nopeammin kuin tulessa, olihan auto parempi ja nopeampi. Melko pomppivaa kyyti silti oli. Ja pölyistä. Paluumatkasta – siis koko auto – maksoimme 1200 biriä eli hieman yli 50 euroa.

150221-8

Piennar pölisee ja Lalibela jää taakse. Lähes koko yli 60 kilometrin matka kaupunkiin on soratietä.

Mutta entäpä sitten tärkein: kannattaako Lalibelassa käydä? En voinut olla vertaamatta paikkaa Lhasaan, jossa jokunen vuosi sitten kävimme, osin muuten jopa samalla reissuporukalla. Sanoisin, että Lalibelan kirkot ovat melko vaatimaton ja jossain määrin nukkavieru ilmestys verrattuna vaikkapa Tiibetin pääkaupungissa sijaitsevaan Potalan palatsiin, joka sekin on yhä munkkien aktiivisessa käytössä. Taitavat tiibetiläiset munkit olla parempia, tai ainakin aktiivisempia temppelinsä kunnossapitäjiä.

Lisäksi Lalibela on kovin syrjässä. Siis mikäli Etiopiassa matkailee ja kirkot haluaa nähdä – ja ovathan ne sinänsä ainutlaatuisia – kannattanee paikalle lentää. Pintateitse matka on aika tuskallinen. Pelkästään tämän Unescon maailmanperintökohteen nähdäkseni en itse lähtisi taittamaan matkaa maanteitse vaikkapa Addis Abebasta, ellei sitten kyseessä muutenkin ole jonkinlainen road trip tai kiertomatka, kuten meillä. Se on sitten tietenkin eri juttu. Silloinhan ei tietenkään lennellä.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Matka Etiopian kirkkokaupunki Lalibelaan – päivä 81

To 19.2.2015, Dessie (ET) – Lalibela (ET)

Torstai oli monivaiheinen päivä. Aurinkoisesta Dessiestä lähdettiin aamulla kohti Gashenaa ja Lalibelaa, joiden tiedettiin sijaitsevan ylätasangolla. Matkan pituus oli vain noin 230 kilometriä, mutta vuoristo-osuudet hirvittävät jälleen. Päivän aikana pitäisi nousta toista kilometriä ja kartalla osa reitistä näytti sangen kiemuraiselta ja haastavalta. Taas sitä kuuluisaa serpentiiniä, ehkä?

Dessiestä ajettiin kuitenkin ensin Weldiyaan. Tie oli hyvää ja matka sujui helposti. Nousuja, laskuja sekä kiemurtelevaa tietä riitti, mutta korkeuserot olivat loppujen lopuksi melko vaatimattomia ja auto suoriutuikin niistä ongelmitta. Varsinainen haasteellinen osuus alkoi vasta Weldiyan jälkeen. Tällöin tie muuttui todella jyrkäksi ja kirjaimellisesti serpentiiniksi. Nyt en voi enää väittää kyseisen tien kalpenevan aiemmin ajamieni vuoristoteiden rinnalla. Tämä oli ihan sitä itseään.

Etenimme jyrkkää vuoren rinnettä myötäilevää tietä lähes kävelyvauhtia, mutta silti tasaisella nopeudella. Bussi jaksoi kavuta mäkeä kiitettävästi. Auton 27-vuotias V8 on näemmä edelleen iskussa. Maisemat olivat huikeat ja äkkipudotus alarinteen puolella ajoin melkoinen, satoja metrejä. Itse tie kuitenkin oli yhä hyvässä kunnossa ja jyrkimmät pudotuskohdat aidattu kivipaasin. Jos vuorelle nouseminen on haasteellista, näemmä laskukaan ei lasten leikkiä ole. Ohitimme jossain vaiheessa ylämäkeä kuorma-auton, jonka jarrut olivat näemmä pettäneet ja kuski oli rotkon sijasta päättänyt pysäyttää auton ajamalla sen kallionseinämään. Ohjaamosta ei ollut paljon jäljellä. Miten lienee käynyt valinnan tehneelle kuskille.

Kimurantti tie kesti Dilben kylään asti, jossa maasto alkoi pikku hiljaa tasaantua. Olimme selviytyneet ylätasangolle. Tie muuttui lopulta vain vähän mutkittelevaksi sekä kumpuilevaksi. Asfalttipinta oli edelleen hyvää. Asutusta ja eläimiä oli vähemmän kuin aiemmin, ja ajonopeus korkeampi kuin aikoihin. Etenimme kuin Suomen maanteillä konsanaan. Kukapa olisi uskonut? Kuvittelimme tämänkin osuuden mielissämme haasteelliseksi vuoristotieksi, mutta sitä se ei näemmä ollutkaan.

Tie louhituista kivikirkoistaan kuuluisaan Lalibelaan lähtee Gashenasta, joka ei kartalla hääviltä paikkakunnalta vaikuttanut. Päästyämme mainion ylätasankotien ansiosta perille jo hyvissä ajoin valoisaan aikaan kävi pian ilmeiseksi, että ennakkoaavistukset olivat oikeita. Ganesha ei todellakaan kummoinen paikka ollutkaan. Erilaisia itseään hotelleiksi tituleeraavia rakennuksia tästä neljän tien risteykseen muodostuneesta taajamasta toki löytyi, mutta yhdessäkään niistä ei esimerkiksi ollut suihkua. Moinen länsimainen luksus taisi puuttua koko kylästä, kuten taisi myös puuttua vesivessa. Ei hyvä.

Ruokailimme ja laadimme suunnitelman. Lalibelassa parempia huoneita olisi, tämän tiesimme. Koska myöskään aikaa ei mitenkään erityisemmin tuhlattavaksi asti meillä ollut, päätimme yrittää hieman yli 60 kilometrin päässä olevaan kirkkokaupunkiin jo samaksi illaksi. Kirkot ehdittäisiin katsoa huomenna ja ehtisimme vielä perjantai-illaksi takaisin Ganeshaan ja bussille, jossa voisimme yöpyä. Näin matka voisi jatkua heti lauantaiaamuna.

Tie tiedettiin huonoksi, joten päätimme jättää oman bussimme seisomaan risteykseen ja hankkiutua perille muin keinoin. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen löysimme liikennöitsijän, joka lupasi viedä meidät perille Lalibelaan vielä saman iltana. Hinnaksi henkilöä kohden sovittiin lopulta 150 biriä (noin 7 euroa). Ihan yksityistä palvelua emme kuitenkaan saaneet. Keksikokoisen bussin kyytiin nousi myös muutama alkuasukas. Ehkä parempi, että autossa oli jo tässä vaiheessa pimeää. Penkit ja auton sisustus lienevät nimittäin nähneen aika lailla etiopialaista elämää ennen meitä. Auto haisi ihmiseltä. Tungosta ei kuitenkaan ollut, mutta pitkällisistä neuvotteluista ja yleisestä kylänmiesten säätämisestä johtuen pääsimme liikkeelle vasta illan hämärtyessä seitsemältä.

Tie ei todellakaan ollut kaksinen. Kuudenkymmenen kilometrin matka vei lopulta yli kaksi ja puoli tuntia. Kehnosta tiestä ja pimeydestä huolimatta kuski ajoi – ehkä hieman yllättäen – rauhallisesti ja hyvin. Perille päästiin lopulta ja bussimiehet neuvoivat meidät jopa sopivalle hotellille ajaen meidät perille asti. Kello oli tässä vaiheessa jo kymmenen. Torstai oli pitkä päivä, mutta mitäpä sitä ei eurooppalainen vesi-wc:n ja suihkun takia tekisi. Lalibelan hotellista nämä ylellisyydet löytyivät, aivan kuten olimme arvelleetkin. Huomenna katseltaisiin kirkkoja, suihkunraikkaana.

150220-1

Tauko paikalla. Kuva aamupäivältä.

150220-2

Nousu alkaa, vaihdetta pienemmälle.

150220-5

Huono-onninen kuorma-auto. Alaskaan ei pääse aina.

150220-3

Näkymä lähes kolmesta kilometristä.

150220-4

Ylätasangon merkillisiä maisemia. Ihan tältä ei ole näyttänyt vielä missään Afrikassa.

Facebooktwittergoogle_plusmail