Matka Etiopian kirkkokaupunki Lalibelaan – päivä 81

To 19.2.2015, Dessie (ET) – Lalibela (ET)

Torstai oli monivaiheinen päivä. Aurinkoisesta Dessiestä lähdettiin aamulla kohti Gashenaa ja Lalibelaa, joiden tiedettiin sijaitsevan ylätasangolla. Matkan pituus oli vain noin 230 kilometriä, mutta vuoristo-osuudet hirvittävät jälleen. Päivän aikana pitäisi nousta toista kilometriä ja kartalla osa reitistä näytti sangen kiemuraiselta ja haastavalta. Taas sitä kuuluisaa serpentiiniä, ehkä?

Dessiestä ajettiin kuitenkin ensin Weldiyaan. Tie oli hyvää ja matka sujui helposti. Nousuja, laskuja sekä kiemurtelevaa tietä riitti, mutta korkeuserot olivat loppujen lopuksi melko vaatimattomia ja auto suoriutuikin niistä ongelmitta. Varsinainen haasteellinen osuus alkoi vasta Weldiyan jälkeen. Tällöin tie muuttui todella jyrkäksi ja kirjaimellisesti serpentiiniksi. Nyt en voi enää väittää kyseisen tien kalpenevan aiemmin ajamieni vuoristoteiden rinnalla. Tämä oli ihan sitä itseään.

Etenimme jyrkkää vuoren rinnettä myötäilevää tietä lähes kävelyvauhtia, mutta silti tasaisella nopeudella. Bussi jaksoi kavuta mäkeä kiitettävästi. Auton 27-vuotias V8 on näemmä edelleen iskussa. Maisemat olivat huikeat ja äkkipudotus alarinteen puolella ajoin melkoinen, satoja metrejä. Itse tie kuitenkin oli yhä hyvässä kunnossa ja jyrkimmät pudotuskohdat aidattu kivipaasin. Jos vuorelle nouseminen on haasteellista, näemmä laskukaan ei lasten leikkiä ole. Ohitimme jossain vaiheessa ylämäkeä kuorma-auton, jonka jarrut olivat näemmä pettäneet ja kuski oli rotkon sijasta päättänyt pysäyttää auton ajamalla sen kallionseinämään. Ohjaamosta ei ollut paljon jäljellä. Miten lienee käynyt valinnan tehneelle kuskille.

Kimurantti tie kesti Dilben kylään asti, jossa maasto alkoi pikku hiljaa tasaantua. Olimme selviytyneet ylätasangolle. Tie muuttui lopulta vain vähän mutkittelevaksi sekä kumpuilevaksi. Asfalttipinta oli edelleen hyvää. Asutusta ja eläimiä oli vähemmän kuin aiemmin, ja ajonopeus korkeampi kuin aikoihin. Etenimme kuin Suomen maanteillä konsanaan. Kukapa olisi uskonut? Kuvittelimme tämänkin osuuden mielissämme haasteelliseksi vuoristotieksi, mutta sitä se ei näemmä ollutkaan.

Tie louhituista kivikirkoistaan kuuluisaan Lalibelaan lähtee Gashenasta, joka ei kartalla hääviltä paikkakunnalta vaikuttanut. Päästyämme mainion ylätasankotien ansiosta perille jo hyvissä ajoin valoisaan aikaan kävi pian ilmeiseksi, että ennakkoaavistukset olivat oikeita. Ganesha ei todellakaan kummoinen paikka ollutkaan. Erilaisia itseään hotelleiksi tituleeraavia rakennuksia tästä neljän tien risteykseen muodostuneesta taajamasta toki löytyi, mutta yhdessäkään niistä ei esimerkiksi ollut suihkua. Moinen länsimainen luksus taisi puuttua koko kylästä, kuten taisi myös puuttua vesivessa. Ei hyvä.

Ruokailimme ja laadimme suunnitelman. Lalibelassa parempia huoneita olisi, tämän tiesimme. Koska myöskään aikaa ei mitenkään erityisemmin tuhlattavaksi asti meillä ollut, päätimme yrittää hieman yli 60 kilometrin päässä olevaan kirkkokaupunkiin jo samaksi illaksi. Kirkot ehdittäisiin katsoa huomenna ja ehtisimme vielä perjantai-illaksi takaisin Ganeshaan ja bussille, jossa voisimme yöpyä. Näin matka voisi jatkua heti lauantaiaamuna.

Tie tiedettiin huonoksi, joten päätimme jättää oman bussimme seisomaan risteykseen ja hankkiutua perille muin keinoin. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen löysimme liikennöitsijän, joka lupasi viedä meidät perille Lalibelaan vielä saman iltana. Hinnaksi henkilöä kohden sovittiin lopulta 150 biriä (noin 7 euroa). Ihan yksityistä palvelua emme kuitenkaan saaneet. Keksikokoisen bussin kyytiin nousi myös muutama alkuasukas. Ehkä parempi, että autossa oli jo tässä vaiheessa pimeää. Penkit ja auton sisustus lienevät nimittäin nähneen aika lailla etiopialaista elämää ennen meitä. Auto haisi ihmiseltä. Tungosta ei kuitenkaan ollut, mutta pitkällisistä neuvotteluista ja yleisestä kylänmiesten säätämisestä johtuen pääsimme liikkeelle vasta illan hämärtyessä seitsemältä.

Tie ei todellakaan ollut kaksinen. Kuudenkymmenen kilometrin matka vei lopulta yli kaksi ja puoli tuntia. Kehnosta tiestä ja pimeydestä huolimatta kuski ajoi – ehkä hieman yllättäen – rauhallisesti ja hyvin. Perille päästiin lopulta ja bussimiehet neuvoivat meidät jopa sopivalle hotellille ajaen meidät perille asti. Kello oli tässä vaiheessa jo kymmenen. Torstai oli pitkä päivä, mutta mitäpä sitä ei eurooppalainen vesi-wc:n ja suihkun takia tekisi. Lalibelan hotellista nämä ylellisyydet löytyivät, aivan kuten olimme arvelleetkin. Huomenna katseltaisiin kirkkoja, suihkunraikkaana.

150220-1

Tauko paikalla. Kuva aamupäivältä.

150220-2

Nousu alkaa, vaihdetta pienemmälle.

150220-5

Huono-onninen kuorma-auto. Alaskaan ei pääse aina.

150220-3

Näkymä lähes kolmesta kilometristä.

150220-4

Ylätasangon merkillisiä maisemia. Ihan tältä ei ole näyttänyt vielä missään Afrikassa.

Facebooktwittermailby feather

Vuoristotietä, pankkikortteja ja dieseliä – päivä 80

Ke 18.2.2015, Debre Birhan (ET) – Dessie (ET)

Vaikka yö Debre Birhanissa oli kylmä, aamulla paistoi jo aurinko. Yhdeksän jälkeen oli jo kovin lämmin ja villapaidat ja kaulahuivit sai aamupäivän mittaan heittää pois. Iltapäivän lämpötila taisi ylittää jo kirkkaasti Suomen hellelukemat. Bussissa tarkeni. Vuorokausivaihtelut ovat näemmä suuret, mutta niin kaiketi vuoristoisilla seuduilla usein on. Korkeutemme vaihteli päivän aikana sangen paljon, joka sekin varmasti vaikutti asiaan paljon. Iltapäivällä olimme paljon lähempänä merenpintaa kuin alkumatkasta.

Päivä alkoi käytännön toimilla. Auto piti tankata ja rahaa piti nostaa, käteinen kun alkoi useimmilla olla sangen vähissä. Debre Birhanissa pankkiautomaatteja oli useita, kuten niitä tyypillisesti on ollut oikeastaan kaikissa Etiopian vähänkään suuremmissa asutuskeskuksissa. Yleisesti ottaenkaan rahan nostaminen Afrikassa ei ole ollut kovin suuri ongelma. Visa-automaatteja on löytynyt lopulta joka maasta, joistain paikoista helpommin, joistain pienen etsimisen jälkeen. Pankkeja täällä näkyy olevan paljon. Mastercard toimii joissain automaateissa, mutta Afrikkaan matkustavalle suosittelisin ehdottomasti Visaa.

Itse automaatin löytämistä suurempi ongelma on usein ollut toimivan sellaisen löytäminen. Afrikassa kun sekä sähköt ja tietoliikenneyhteydet ovat ajoittain sangen epäluotettavia, eikä automaatti rahaa anna jos toinen näistä yhteyksistä ei satu toimimaan. Tämä sama pätee hotellien ja majoituksien maksamiseen kortilla. Paikoissa joissa korttimaksumahdollisuus on, se saattaa onnistua tai saattaa olla onnistumatta. Sanoisin onnistumisprosentin olevan tällä saralla paljon huonompi kuin pankkiautomaattien suhteen. Tuskin edes joka toinen yritys omalla kohdallani on onnistut. Ei siis kannata luottaa siihen, että korttimaksumahdollisuus toimii vaikka tiskillä tätä näyttävästi mainostettaisiinkin. Käteistä siis on hyvä olla aina mukana.

Rahaa siis saatiin. Seuraavaksi vuorossa oli tankkaus, joka on ollut Etiopiassa ongelmallista. Ainetta ei vain ole. En muista ikinä matkailleeni maassa, jossa vastaavanlaiseen polttoainepulaa olisin törmännyt. Erityisesti tämä koskee dieseliä, jota me tarvitsemme. Debre Birhanin ainoalla dieseliä tarjonneella huoltoasemalla oli jono. Paikallisenkin raskaankaluston täytyy liikkua. Pienten puheiden ja selitysten jälkeen saimme ostettua asemalta hieman yli 60 litraa menovettä. Paikallisille kuskeille myytiin vain puolet tuosta. Ajokki kulkee tuolla määrällä parisataa kilometriä, joten määrä oli aika vaatimaton.

Myöhemmin ostimme matkan varrelta varmuuden vuoksi kolmenkymmenen litran kanisterillisen lisää. Paikallinen pienyrittäjäporukka myi – kaiketi pimeää – dieseliä kanistereissa, mikä on täällä hyvin yleistä. Kaverit imaisivat kanisterista lappoletkulla tavarat bussimme tankkiin. Samaan polttoaineenostotapaan näyttävän turvautuvan myös paikalliset autoilijat. Weldiya-nimisestä hieman suuremmasta kaupungista löytyi lopulta alkuillasta huoltoasema, joka myi ilmeisesti pelkkää dieseliä. Saimme vihdoin täytettyä tankin piripintaan. Tälläkin asemalla jonoteltiin. Paikallisia kuorma-autoja ja minibusseja. Ei ole helppoa kuljetusyrittäjien elämä täällä.

Pelkäsimme hieman etukäteen edessä olevia vuoristo-osuuksia. Niihin pääsimmekin tutustumaan heti aamupäivästä. Maisemat ja oikeastaan tiekään eivät kuitenkaan olleet lainkaan sitä mitä olin odottanut. Jotenkin kuvittelin edessä olleen vuoriston karuksi, harmaaksi ja jylhäksi, tiet jyrkänteen reunalla kulkeviksi serpentiineiksi. Näin ei kuitenkaan ollut. Nousimme ja laskimme, mutta mitään tavattoman mahdotonta tietä emme kohdanneet. Auton jarrutkaan eivät pahemmin kuumenneet. Paljon hurjempia vuoristoteitä olen nähnyt – ja ajanut – kotoisessa Euroopassakin, esimerkiksi viimeksi ennen tätä matkaa Kanariansaarilla. Mäkimaisemien värimaalimakin oli miellyttävän maanläheinen. Ruskean eri sävyjä ja vihreää. Ei lainkaan synkkää harmautta.

Itse tie oli koko matkan päällystettyä ja sangen hyväkuntoista. Korkeuserojen lisäksi matkantekoa hidastivat monet kylät ja tienvarsia kuljeskelleet ihmiset sekä eritoten tielläkin haahuilleet elukat. Vuohia, nautoja, aaseja ja kameleita. Kaikkia näitä. Auton torveen nämä eläimet eivät näytä reagoivan oikeastaan mitenkään. Siirtyvät kun se heille sopii. Erän kylän kohdalla paikallisten piti käydä häätämässä omanarvontuntoinen paikoillaan pönöttänyt vuohi pois tieltä, se kun ei siirtynyt mihinkään vaikka bussin puskuri oli lähes kiinni sen kyljessä ja auto seisoi.

Yöksi majoituttiin Dessieen – tai Deseen – nimien kirjoitusasut kun täällä vaihtelevat aika usein. Aika vilkas kaupunki, muuten. En muista, milloin olisimme ajaneet näin hyvin valaistuun kaupunkiin Etiopiassa. Ihmisiäkin oli vielä pimeän tultua seitsemän jälkeen illalla liikkeellä paljon. Huomenna matka jatkuu. Tuolloin on tarkoitus ajaa ihan Lalibelan välittömään läheisyyteen. Tiedossa on taas tiettävästi vuoristoa.

150219-1

Havupuita!

150219-2

Rusehtavaa maisemaa ja asutusta matkan varrelta.

150219-3

Poseeraavaa yleisöä iltapäivätauolla.

150219-4

Työn raskaan raatajat. Vettä ja risuja kantavat näemmä ainoastaan naiset.

Facebooktwittermailby feather