Malaria, malarian estolääkitys ja Afrikka

Tasan vuosi sitten tänään olin matkalla jossain päin Etiopiaa. Olimme suomalaisella porukalla ajamassa suomalaista vanhaa linja-autoa Etelä-Afrikasta kohti Egyptiä ja lopulta Eurooppaa ja koti-Suomea. Tästä reissusta voi lukea seikkaperäisemmin aivan näinä päivinä ilmestyvästä kirjasta Havaintoja Afrikasta: eli kuinka ajaa 27-vuotias linja-auto Kapkaupungista Suomen Saloon. Opus on tätä kirjoitettaessa painossa.

Sen verran voin kyseisen kirjan loppuratkaisusta paljastaa, että selvisimme verraten hyvissä sielun ja ruumiin voimissa perille Suomeen vapunpäivänä 2015. Aina tuosta lähtien minun on pitänyt kirjoittaa tämä artikkeli, josta on toivoakseni hyötyä muillekin Afrikkaan matkaaville. Ainakin minua nämä asiat kiinnostivat ennen mantereen halki etelästä pohjoiseen kulkenutta maantiematkaamme kovasti. Ne hirvittivät myös. Suhtauduin hyvin skeptisesti Afrikan terveystilanteeseen. Pidin maanosaa paikkana, josta löytyisivät kaikki mahdolliset sairaudet, loiseläimet ja kulkutaudit jotka nykylääketiede on kyennyt löytämään. Jos jotain on vielä löytämättä, niin nekin epäilemättä löytyisivät juuri Afrikasta.

Miten meidän sitten kävi? Löysimmekö niitä tauteja ja erityisesti malariaa, joka oli ennakkohuolistani ehkä se suurin?

141002-Malarone

Pino Malarone-paketteja. Näillä Afrikasta selvittiin. Tallinnasta lääkettä saa puoleen hintaan Suomeen verrattuna.

Matkasta, reitistä ja matkustajista. Aloitimme matkamme joulukuun ensimmäisenä päivänä Etelä-Afrikan Kapkaupungista. Ajoimme Afrikan itäpuolta ja saavuimme perille Egyptin Aleksandriaan hieman yli kolme kuukautta matkattuamme maaliskuun alkupuolella. Alussa meitä oli kaksikymmentä. Noin puolessa välissä matkaa Tansanian Dar es Salaamissa porukka väheni noin puoleen, ja lopulta perille Egyptiin päästyämme meitä oli enää seitsemän.

Yleisesti täysin malariavapaana reissulla kohtaamistamme maista pidetään vain Egyptiä. Etelä-Afrikkaa, Namibiaa sekä osin myös Botswanaa ja Etiopiaa pidetään vähäisen riskin alueina, joihin matkustaville lääkitystä suositellaan riskiarvion perusteella. Pääosa kilometreistä siis taitettiin maissa, joita pidetään malaria-alueina.

Malarian estolääkityksestä ja oma valintani. Hankin matkaa varten ennakkoon estolääkityksen. Kauppanimellä Malarone myytävää ja kerran päivässä otettavaa lääkettä pidetään yleisesti vähiten sivuvaikutuksia aiheuttavana. Ostin siis sitä. Taudin ehkäisyyn on olemassa muutamia muitakin vaihtoehtoja, jotka nekin olivat bussissa käytössä. Joku söi kuuluisaa Lariamia, jota pitää ottaa vain kerran viikossa, mutta jonka sanotaan aiheuttavan hallusinaatioita ja muita turhankin eksoottisia sivuvaikutuksia. Muutama otti antibioottinakin tunnettua doksisykliiniä. Täysin varmaa suojaa mikään näistä lääkkeistä ei käsittääkseni anna, tautia aiheuttavia loisia kun on montaa eri tyyppiä.

Lääkityksen hankinta etukäteen. Malaronen haittpuoli on sen valitettavan korkea hinta. Yksi tabletti maksoi ennen matkaamme Suomessa yli neljä euroa kappaleelta. Koska pillereitä on otettava päivittäin, tulee tästä pidemmällä reissulla melkoinen menoerä.

Vaan eipä hätää mitään, lääkettä saa nimittäin Virosta puolet halvemmalla, ja vieläpä suomalaisella reseptillä. Kirjoitin tästä aikanaan oman postauksenkin, joka löytyy täältä. Malaria-alueille matkustaville tarkan markan vartijoille suosittelen siis ehdottomasti lääkeostosmatkaa Tallinnaan.

Lääkityksen hankinta Afrikasta. Tästä en osaa antaa tarkkoja ohjeita, mutta jotain voin sentään aiheesta kertoa. Kaikilla meistä ei ollut tarvittavia estolääkkeitä Afrikkaan saapuessamme, joten niitä piti hankkia paikan päältä. Ainakin Namibiassa tämä olisi tainnut onnistua paikallisesta apteekista myös ilman reseptiä. Hintaa en kysynyt, tai se ei ainakaan jäänyt mieleen, olihan minulla lääkkeet jo omasta takaa.

Estolääkityksen tarpeellisuus – afrikkalainen näkökulma. Saimme paikan päällä aika kirjavia neuvoja siitä, miten tarpeellinen tuo lääkitys meille olisi. Suomessa ei varmaan kukaan terveydenhuollon ammattilainen edes ajattelisi suositella estolääkityksen poisjättämistä. Sen sijaan esimerkiksi edellä mainitussa namibialaisessa apteekissa saimme kaverini kanssa kuulla valkotakkiselta työntekijältä (jonka koulutustaso ja status ei minulle selvinnyt), että jos pysymme maanteillä ja kaupungeissa emmekä mene luontoon asustelemaan teltoissa, estolääkitystä tuskin tarvittaisiin koko Afrikassa.

Ota näistä neuvoista sitten selvä. Vuodenaikakin vaikuttaa malariahyttystilanteeseen paljon, joten ohjeita ei oikeastikaan voine pelkistää mihinkään selkeään nyrkkisääntöön. Mahdollisesti afrikassa asuvilla on myös erilainen vastuskyky tautia vastaan. Suhtautuminen lääkkeisiinkin saattaa poiketa eurooppalaiseen näkökulmaan verrattuna, ovathan ne aika kalliita ja siten monen perusafrikkalaisen saavuttamattomissa. Ehkä sen takia niitä ei paikallisissa apteekeissakaan suositella vain ”varmuuden vuoksi”, edes turisteille.

Hyttyset ja hyttysverkot. Hyttysiä oli lähes kaikissa matkan maissa – joissain enemmän, joissain vähemmän. Saimme kaikki matkan varrella melkoisen määrän pistoja. Niitä oli lähes mahdotonta välttää, varsinkin iltaisin ja öisin.

Monella oli mukanaan oma hyttysverkko, minulla ei. Tämäkään ei ollut suuren suuri ongelma, sillä useimmissa hotelleissa tällainen oli firman puolesta. Joissain paikoissa verkkoa ei ollut, mutta en muista näissäkään tilanteissa suuremmin kärsineeni. Ehkä kaikkein halvimpia majoituksia hyödyntävien matkailijoiden kannattaa kuitenkin moinen kapine mukaan ottaa. Moni mukana kannettava hyttysverkko tarvitsee kattoon jonkinlaisen kiinnityspisteen tai koukun, josta käsin se sängyn päälle viritetään. Havaintojeni perusteella tällaista koukkua on turha etsiä afrikkalaisesta majatalosta juuri silloin, kun sellaista sattuisi tarvitsemaan. Oman hyttysverkon kyseessä ollen varmin ratkaisu lienee siten telttamalli. Myös teippiä kannattaa pitää mukana. Sillä on helppo paikata majatalojen monesti reikäiset verkot.

Lääkkeet käytännössä ja niiden sivuvaikutukset. Lähes kaikki meistä söivät jotain estolääkitystä. Itse aloitin Malarone-kuurini saavuttuamme Namibiasta Botswanaan. Niin teki myös pääosa muista. Pidimme Namibiassa sairastumisen riskiä pienenä. Kuten todettua, porukassamme syötiin Malaronen lisäksi sekä Lariamia että Doksisykliiniä. Kaikki vaihtoehdot olivat siis tasaisesti edustettuna. En muista, että kukaan sen kummemmista sivuvaikutuksista olisi valittanut. Ainakaan sellaiset eivät vaikuttanut mitenkään matkantekoon. Minulla ei ole henkilökohtaisia kokemuksia kuin Malaronesta, enkä ole kokenut sen aiheuttavan minkäänlaisia oireita tai ei-toivottuja vaikutuksia. Olen syönyt lääkettä kahdesti.

Lopetin lääkkeiden ottamisen Etiopiassa. Sudania – joka oli siis vielä tuossa vaiheessa edessä – pidetään joidenkin ohjeiden mukaan malaria-alueena sitäkin, mutta lääkkeiden ottaminen tuntui tuossa vaiheessa turhalta. Kaksi 12 kappaleen levyä jäi lopulta syömättä, vaikka olin ajatellut alun perin napsia lääkkeet varmuuden vuoksi loppuun.

Ilman estolääkitystä Afrikkaan? Kaksi kaveria porukastamme ei syönyt minkäänlaista lääkitystä. Molemmat aloittivat Etelä-Afrikasta. Toinen hyppäsi kyydistä Nairobissa, toinen ajoi koko matkan alusta loppuun. Molemmat vieläpä yöpyivät keskimääräistä useammin autossa, jossa oli yöaikaan tyypillisesti aina paljon hyttysiä. Kapkaupungista Egyptiin asti mukana ollut lääkitystä syömätön kyytiläinen toimi yhtenä syynä siihen, miksi itsekin lääkkeiden syömisen ennen niiden loppumista lopetin. Seurattuani pari kuukautta vierestä kaverin ilmeistä sairastamattomuutta, tuntui oma lääkekuurinikin Etiopiassa tarpeettomalta. Olihan varsinainen ”musta Afrikka” jo tuossa vaiheessa takana ja edessä enää Sudanin ja Egyptin aavikot.

Miten lopulta kävi? Kukaan meistä ei saanut malariaa, eivät edes ne, jotka eivät lääkkeitä syöneet. Ilmeisesti Afrikan halki on mahdollista matkustaa maanteitse ilman malarianestolääkitystä saamatta itse tautia, ainakin näinä kuukausina, ja tätä reittiä kulkien. Enpä olisi uskonut. Ennen matkaa pidin todennäköisenä, että joku meistä sairastuisi vaikka lääkkeitä söisikin. Malarian estolääkityksen pois jättämistä tällaisella matkalla pidin sulana hulluutena.

Muutenkin Afrikasta selvittiin hämmästyttävän vähin terveydellisin ongelmin. Muutamalla matkalaisella oli välillä vatsavaivoja ja taidettiinpa matkan jälkeen Suomessa joltain löytää joku suolistoloinenkin, mutta loppujen lopuksi kokonaisuus oli jotain ihan muuta kuin olin ennalta odottanut. Sanoisinpa melkein, että vaikkapa nuo vatsataudit olsivat olleet vastaavalla seikkailumatkalla Aasiassa paljon yleisempiä. Tämä oli hyvin yllättävää. Näin sitä oppii. Toisaalta kaikilla meistä rokotukset taisivat olla hyvin kunnossa, joten keltakuumeita ynnä muita lavantauteja ei ainakaan tarvinnut pelätä.

Tarinan opetuksia. Huolimatta siitä, että Afrikassa on näemmä mahdollista matkustaa kattavasti nelisen kuukautta saamatta malariaa tai muita vakavia sairauksia, en kuitenkaan rohkenisi vieläkään mennä mantereen keskiosiin ilman estolääkitystä. Etelä-Afrikkaan, Namibiaan ja Etiopiaan, ehkä Sudaniinkaan, en sen sijaan varmaan malarialääkitystä hankkisi. Toki ennakkoon pitäisi miettiä, mitä meinaisin maissa tehdä. Pitkäkestoisille safareille ehkä kuitenkin kuurin ottaisin.

Ihan niin yksinkertaisia nämä malaria-asiat eivät kuitenkaan ole, kuin satunnainen matkailija saattaisi ennalta ajatella. Jos Afrikkaan lähtee vaikka vuodeksi, ei päivittäinen pillereiden popsiminen olle ihan terveellistä sekään. Vielä jokin aika sitten esimerkiksi Malaronen pitkäaikaista syömistä ei muistaakseni edes lääkkeen valmistajan toimesta suositeltu. Sittemmin ohjeistusta käsitykseni mukaan muutettiin. Lisäksi kustannus on melkoinen, jos lääkkeet joutuu maksamaan itse, eikä sitä tee vaikkapa työnantaja. En ole lääkäri, enkä muutenkaan pidä itseäni aiheen asiantuntijana. Voin vain kertoa mitä itse 15 000 kilometrin matkallamme Afrikassa näin ja koin. Jokainen tekee luonnollisesti omat johtopäätöksensä ja valintansa.

En myöskään tiedä, kuinka tässä lääkeasiassa toimivat vaikkapa Afrikan malaria-alueilla pysyvästi asuvat expatit. Jos joku entinen tai nykyinen sellainen tätä lukee, niin kertokaa ihmeessä kommenttikenttään! Ehkä opimme kaikki jotain uutta.

160210_Havaintoja_Afrikasta

Näin Afrikassa ajettiin ajalla 1.12.2014 – 6.3.2015.

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Kapkaupungista Kairoon – Mietteitä Afrikasta, Istanbulista käsin

Ke 18.3.2015, Istanbul (TR)

Istanbulissa paistaa aurinko mutta on sangen koleaa. Muistini mukaan olen täällä joutunut ulkona liikkuessani käyttämään ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen kaikkia mukaan pakkaamiani takkeja ja huppareita. Edellinen tällainen kerrospukeutumiskerta taisi olla marraskuussa Tenerifalla, tulivuori Teiden huipulla. Arvelinkin tosin, etten kaikkein viimeistä päällystakkia joudu ehkä Afrikan mantereella päälleni pukemaan, ellen sitten sattumoisin Kilimanjaron huipulle eksyisi. Näin sitten kävikin. Kilimanjaro jäi valtaamatta ja päällystakki pysyi Afrikassa laukussa päätyen jälleen käyttöön vasta tällä, Istanbulin Euroopan puoleisella rannalla.

Viileähköstä säästä huolimatta – tänään asteita oli seitsemän – viihdyn erinomaisesti. Ero Afrikan mantereen olosuhteisiin on todella merkittävä, sillä ainakin Istanbulin keskustassa kaikki toimii ja on siistiä, aivan kuten Keski-Euroopassa konsanaan. Hieman karrikoiden, en muista Afrikan mantereelta paikkaa, josta voisin sanoa samaa. On suorastaan hämmästyttävää, kuinka paljon Egyptin Aleksandria – jota sitäkin pidin jo paljon kotoisampana ja tutumpana kaupunkina kuin aiemmin Afrikassa Kapkaupungin jälkeen nähtyjä – poikkeaa Istanbulista. Loppujen lopuksi kovin oli Aleksandriassa rähjäistä ja sotkuista. Tämän oikeastaan hoksasi vasta Välimeren ylitettyään. Elintasokuilu on silmämääräisesti tarkastellen melkoinen. Ei ole ihme, että moni pyrkii meren yli Afrikasta Eurooppaan, joskus henkensäkin kaupalla.

afrikka

Kutakuinkin tällainen reitti Afrikassa 1.12.2014 – 6.3.2015 ajettiin.

Afrikan pikavuoron päättymisestä Aleksandriaan on kulunut kohta kaksi viikkoa. Reissun päätyttyä pää oli pyörryksissä – en oikein tiennyt mitä olin oppinut vai olinko mitään. Lähdin koko matkalle yhtenä johtoajatuksenani selvittää itselleni mikä Afrikassa oikein mättää. Pitävätkö osin hyvin negatiivisetkin ennakkokäsitykseni paikkansa vai olivatko ne silkkaa median luomaa harhaa? En ole vieläkään varma. Varmasti monikin asia on Afrikan mantereella pielessä, mutta ehkä myös moni on paremmassa jamassa kuin olin ennalta kuvitellut. Elelevät ihmiset sielläkin, usein merkittävästi vaatimattomimmissa olosuhteissa kuin vaikkapa Euroopassa, mutta elelevät kuitenkin. Tunnelmat ovat siis yhä sangen ristiriitaiset.

Pohdiskelin aikanaan Dar es Salaamissa matkan ensimmäisen puolikkaan opetuksia (juttu löytyy täältä), ja nuo havainnot pitävät yhä paljolti paikkansa. Kukaan ei edelleenkään sairastunut vakavasti eikä varsinaisia turvallisuusuhkiakaan koettu, vaikka erilaisia asemiehiä näkyi matkan varrella edelleen paljon. Kenian pohjoisosien syrjäseuduilla kaikissa vastaan tulleissa kuorma-autoissa oli aseistettu siviilikaveri. Etiopian takamailla kylänmiehet saattoivat kuljeskella kivääri rennosti olalla keikkuen pitkin tien reunaa. Tämä olikin eteläisempään Afrikkaan verrattuna poikkeuksellista. Etelässä kaikilla asemiehillä oli lähtökohtaisesti jonkinlainen uniformu mutta Kenian pohjoisosissa ja Etiopiassa ei näin enää ollut. Voin vain kuvitella minkälaista meno on vaikkapa Somaliassa tai Jemenissä. Tästä huolimatta vaaratilanteita ei kuitenkaan onneksi ollut.

Toinen, ehkäpä vielä suurempi muutos eteläiseen Afrikkaan verrattuna oli byrokratian määrä, joka tuntui lisääntyvän tasaisesti pohjoiseen mentäessä. Eteläisessä Afrikassa kun viranomaisten kanssa toimiminen ja rajojen ylittäminen oli ollut hämmästyttävän helppoa. Pohjoisemmassa asiat olivat toisin. Etiopian lähetystö ei esimerkiksi myönnä ulkomaalaisille viisumeita Afrikassa, joten jouduimme postittamaan passimme Keniasta Tukholmaan viisumit saadaksemme. Miksi näin on, kukaan ei tunnu tietävän. Tähän meni toista viikkoa. Sudanissa kaikki ulkomaalaiset joutuvat rekisteröitymään kolmen päivän kuluessa maahan saapumisestaan (lisää rekisteröitymisestä täällä). Oman ajoneuvon vieminen Egyptiin on erittäin hankalaa, ja onnistuu tuskin lainkaan ilman paikallista byrokratian kiemurat – ja viranomaiset – tuntevaa ja arabiantaitoista asiamiestä. Tämäkään ei jälkikäteen tarkasteltuna – Ruotsin passipostittelua lukuun ottamatta – etenemistä juuri hidastanut. Stressitasoa se tosin monesti nosti.

150319-4

150319-2 150319-3

Kulttuurillisesti useimpia loppumatkan maita ja yhteiskuntia tuntui värittävän jonkinlainen konservatiivisuus, jollaista ei mielestäni eteläisessä Afrikan maissa samassa määrin esiintynyt. Jo Etiopia hyvin vanhoillisen kristinuskon perinnemaana tuntui olevan asenteiltaan sangen vanhakantainen. Esimerkiksi kahden miehen majoittuminen samaan hotellihuoneeseen oli monessa maan hotellissa, jos ei aivan kauhistus, niin ainakin keskustelua herättänyt asia. Ainakaan parisängyllisessä huoneessa moinen majoitusjärjestely ei tullut kuuloonkaan. Tämä oli ilmiö, jollaiseen en ole törmännyt missään muualla maailmassa. Miesten ja naisten majoittuminen samaan huoneeseen on saattanut aiheuttaa ongelmia, sikäli kun eivät ole naimisissa tai sukua. Tämä on tuttua. Mutta että kaksi miestäkin muodostaa ongelman – se oli uutta.

Oma lukunsa on tietenkin myös islam, jota tunnustavan väestönosan määrä kunkin maan kokonaisväestöstä tuntui tasaisesti kasvavan matkan edetessä ja saavuttavan huippunsa Sudanissa. Maa on jyrkän islamilainen ja osittain tästä johtuen ollutkin lähes koko olemassaoloaikansa jonkinlaisten sisäisten levottomuuksien kourissa. Ei ole ollut helppoa. Khartumissa mustiin kokokaapuihin puettua naisväestöä ja vastaavasti kauppakeskuksen nurkissa matoilla Mekkaan päin kumartelevia miespuolisia sudanilaisia katsellessa ei voinut välttyä ajatukselta, että moisen energiamäärän käyttäminen tuhat vuotta vanhojen perinnetapojen noudattamiseen koko yhteiskunnan mittakaavassa on äärimmäisen tehotonta, valtavaa resurssien tuhlausta.

Ei liene siten ihme, jos moinen yhteiskunta ei nykyisessä globaalissa maailmassa oikein pärjää ja sisäisiäkin ristiriitoja on paljon. Monelle jyrkästi uskonnolliselle islamilaiselle maalle taloudellinen pelastus on ollut öljy. Sudanin epäonneksi maan öljyvaratkin – jotka olivat muuten Afrikan runsaimpien joukossa – jäivät Etelä-Sudanin puolelle tuon maailman tuoreimman valtion itsenäistyessä 2011. Häävisti ei tosin tiettävästi mene Etelä-Sudanillakaan, niin öljyä kun heillä onkin. Siellä emme tosin tällä matkalla käyneet.

Mitä tästä sitten opimme? Mikä Afrikassa on loppujen lopuksi vikana? Vai onko sitä vikaa? En osaa siis edelleenkään sanoa. Sen sijaan sen pystyn sanomaan, että minkäänlaista välitöntä – tai viipyilevääkään – ihastumista maanosa ei minussa herättänyt. En usko aivan heti ainakaan lomailun merkeissä palaavani. Oikeanlainen kiinnostava työkomennus sen sijaan voisi mantereella menetelläkin. Varsinaista antipatiaa tai kammoa ei Afrikka, tai ainakaan reittimme varrelle osuneet maat, siten myöskään onnistunut minussa herättämään. Ehkä tämä olikin se opetus. Afrikka on minulle jatkossa mystisen ja pelottavankin sijaan tuttu ja jollain tavalla arkinen – vaikkakaan ei ehkä aina täysin mieluinen – maanosa.

150319-6

150319-5

Loppuun vielä vastuuvapauslauseke sekä mainos. Kuten aina, älkää tälläkään kertaa minua uskoko. Kannattaa mennä itse katsomaan ja vetää omat johtopäätöksensä. Tästä pääsenkin oivan aasinsillan kautta mainostamaan mahdollisuutta päästä matkustamaan mainitulle mantereelle. Suomen Pakolaisapu nimittäin järjestää kirjoitus- ja kuvakilpailun 18–20-vuotiaille teemalla ”Pako tuntemattomaan”. Kilpailussa on mahdollisuus voittaa matka Ugandaan. Siispä mikäli joku kyseiseen ikäryhmään kuuluva ja uusista seikkailuista kiinnostunut sattuisi tätä jaaritusta lueskelemaan, ei muuta kun kirjoittamaan ja kuvamaan. Lisätietoja kilpailusta löydät tämän linkin takaa. Matkustaminen tunnetusti kannattaa aina, eikä yrittänyttäkään tiettävästi laiteta.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Victorian putoukset ja visiitti Zimbabween

La 27.12.2014, Livingstone (ZM)

Kallista, aika kallista. Yllättävässä määrin sitä Afrikan matkailu on nimittäin tähän asti ollut. Erityisesti tämä korostuu Sambian ja Zimbabwen rajalla sijaitsevissa, Sambesijoen ja Viktorian putousten erottamissa asutuskeskuksissa. Viisumi Sambiaan: 80 USD, viisumi Zimbabween: 30 USD, putouksien portista sisään Sambian puoleisella rannalla: 20 USD, putouksien portista sisään Zimbabwen puoleisella rannalla: 30 USD. Rahat on näemmä päätetty ottaa turisteilta pois joka käänteessä.

Victorian putouksiin voi siis tutustua molemmilta puolilta jokea. Mikäli matkalijalla on halua tuhlata rahojaan, siis vielä noiden yllä mainittujen ”pakollisen” menojen lisäksi erinäisissä extreme-henkisissä, mainittuihin putouksiin tai niiden ympäristöön liittyvissä aktiviteeteissa, onnistuu myös se täällä erittäin helposti. Kummallakin puolen rajaa mainostetaan helikopteri- ja lentokonelentoja, benji-hyppyjä, erillaisia vaijeriliukuja sekä riippuliidinlentoja, noin vain muutamia mainitakseni. Nämä kaikki lystit maksavatkin sitten kolmenumeroisen summan US-dollareita.

141227-2

Vettä, paljon vettä. Näkymä Victorian putouksille Zimbabwen puolelta.

141227-1

Yli sadan metrin tiputus. Liukasta.

Molemmin puolin tätä luonnonihmettä on kaupunki. Sambian puolella kaupungin nimi on Livingstone ja Zimbabwen puolella, sangen omaperäisesti, Victoria Falls. Jossain matkaoppaassa – todennäköisesti Lonely Planetissa – todettin Livingstonen olevan rajan toisella puolella sijaitsevaa paitsi zimbabwelaista sisartaan suurempi, myös aidompi Afrikkalainen kaupunki. Victoria Falls sen sijaan on kuulemma rakennettu vain turisimia silmällä pitäen, sijaitseehan se kaiken lisäksi käytännössä lähes kiinni putouksissa. Nyt molemmissa vierailleena voin täysin allekirjoittaa kyseisen väitteen.

Täällä Sambian puolella on, sanoisinko paikallishenkisempää, mutta puolensa on turistikaupungeissakin. Zimbabwen puolella oli toki tosin jossain määrin kalliimpaa, mutta hieman yllättäen homma näytti myös toimivan Livingstonea paremmin, ainakin mitä tulee erilaisiin palvelutilanteisiin. Mistä lienee henkilökunta haalittu. Esimerkkinä toimikoon pieni livingstonelaisen ravintolan sattumus muutaman illan takaa. Tarjoilijatyttöä nimittäin hämmensi suuresti tilaamamme viinipullo. Lopulta selvisi, ettei hän ikinä ennen ollut moista pulloa avannut ja tilanne ymmärrettävästi jännitti. Yhden päivän jättämien vaikutelmien perusteella uskoisin, että Victoria Fallsin puolella Zimbabwessa viinipulloja on nähty ja avattua aiemminkin, turismin – ja ehkä erityisesti sellaisen varakkaamman väen – kyllästämä paikka kun on kyseessä.

141227-4

Victoria Falls, Zimbabwe. Näkymä kaupungilta. Sää on ollut viime päivät sateinen ja harmaa.

141227-3

Patsaita ja matkamuistoja. Zimbabwen puolella erilaisia kauppiaita on hyvin paljon ja he myös lähestyvät aktiivisesti turisteja.

Kätevä ja jopa tuikitarpeellinen valuutta täällä näyttää olevan juuri tuo monesti aiemminkin mainitsemani Yhdysvaltain dollari. Monessa paikassa hinnat ilmoitetaan juuri ensisijaisesti dollareissa. Näin myös Sambiassa. Zimbabwessahan ei omaa rahaa enää oikeastaan olekaan, joten ensisijainen valuutta siellä on juuri USD. Euroa ei monessa paikassa tunneta, ja jos tunnetaankin, saattaa vaihtokurssi olla huono. Lyhyt vierailu Zimbabwen puolelle oli hyödyllinen tässäkin mielessä. Vähiin käynyttä dollarivarantoani oli nimittäin kätevä täydentää siellä, saihan Amerikan rahaa suoraan automaateista. Uskoakseni dollarit tulevat tarpeeseen vielä monella rajalla, viisumeita kun ei tähän asti ole muilla valuutoilla pystynyt maksamaan.

Putouksia on siis katseltu ihan urakalla ja Zimbabwekin tuli korkattua – sikäli mikäli vierailua rajan taakse Victoria Fallsiin voi sellaisena pitää. Varsinaisena aitona ja alkuperäisenä Zimbabwena kyseistä asutuskeskusta voi tuskin pitää. Mutta tyhjää parempi reissu kaiketi kuitenkin. Huomenna bussi on taas tarkoitus käynnistää ja jatkaa matkaa. Onhan tässä paikoillaan jo oltukin.

Suuria seteleitä.

Suuria seteleitä. Nämä eivät ole enää käytössä Zimbabwessa, vaan palvelevat nykyään lähinnä matkamuistoina.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Mietteitä Kapkaupungista sekä Pöytävuori

Su 30.11.2014, Kapkaupunki (ZA)

Mielikuvani Kapkaupungista on muuttunut positiivisempaan suuntaan muutaman viime päivän aikana. Tähän ovat kaiketi vaikuttaneet majapaikan vaihtuminen paitsi paremmaksi, myös parempaan paikkaan, sekä viikonloppuna kaupungissa harrastettu paikallisturismi. Ei ensimmäinen majoituskaan erityisen huonolla alueella sijainnut, mutta tämä uusi on aivan keskustassa.

Ainakin Kapkaupungin keskustassa on sangen siistiä ja asiat tuntuvat toimivan hyvin. Yleisvaikutelma on hyvin länsimainen ja jollain tavalla mieleen tulee Australia. Toisaalta jo lentokentällä jotkut yksityiskohdat toivat mieleen Yhdysvallat. Yhtymäkohdat ainakaan Australiaan eivät liene täysin kuviteltuja, kuuluivathan molemmat aikanaan Brittiläiseen imperiumiin. Lisäksi ne molemmat sijaitsevat samoilla leveyspiireillä ja ovat kaiketi ilmastoltaan hyvin samanlaisia. Myös tieliikenne on täällä vasemmanpuoleista. Vaatii muuten taas totuttelemista ettei katua ylittäessä jää auton alle katsoessaan epähuomiossa väärään suuntaan.

Toisaalta länsimainen vaikutelma voi hämätä. Kapkaupungin ja Etelä-Afrikan slummialueiden todellisuus lienee hyvin erilainen. Näitä alueita en kuitenkaan ole ainakaan vielä nähnyt ja Kapkaupungin keskustan todellisuuden nähneenä niiden olemassaoloa on jopa hieman hankala kuvitella. Ehkä maailmankuva laajenee ainakin jossain määrin jahka pääsemme huomenna liikkeelle ja matka kohti pohjoista alkaa. Oletan, että liikkuminen maan maaseudulla olevan hyvin kiintoisaa ja mieltä avartavaa. Buuritkin ovat vielä näkemättä.

Toisaalta mitään turhia riskejä ei tietenkään ole tarkoitus ottaa. Täällä kaupungin keskustassa olo ei ole tuntunut mitenkään erityisen turvattomalta vaikka olemme pimeälläkin kaduilla liikkuneet. Erilaisiin rahanpyytäjiin ja keskustelunavaajiin törmää sekä päivällä että yöllä, keskustelunavaajiin usein vain ilta-aikaan. Suurempaa haittaa näistä tuttavuudentekijöistä tai kerjääjistä ei kuitenkaan ole ollut. Yleisesti ottaen ”ei” uskotaan kerrasta eikä perään jäädä roikkumaan. Tässä mielessä paljon rasittavammissakin paikoissa olen vieraillut.

141130-poytavuori-1

Lähes perillä. Tästä tultiin ylös.

141130-poytavuori-2

Matkalla ylös. Reitti oli ajoin sopivassa määrin vaativa.

141130-poytavuori-4

Tauko ylösmenomatkan varrelta.

141130-poytavuori-3

Kapkaupunki Pöytävuorelta nähtynä.

Paikallisturismista. Kuleneen viikonlopun aikana sitä on harrastettu, jopa ahkerasti. Eilen kiipesimme Pöytävuorelle, joka lienee yksi Kapkaupungin tunnetuimmista maamerkeistä. Tasapäiselle vuorelle pääsee sekä lihasvoimin, että köysiradalla. Lauantainen sää oli mitä mainioin, joten alkuperäinen suunnitelma kävellä ylös ja tulla konevoimin alas sai jäädä ja kuljimme lopulta jalan molempiin suuntiin. Matka ylös kesti vajaa kolme tuntia ja alaspäin tuleminen noin puolitoista. Reitit tosin poikkesivat toisistaan, joten aikamääreet eivät ole täysin yhteismitallisia. Kaiken kaikkiaan hieno päivä ja reissu. Voin suoistella, erityisesti sitä reittiä, jota vaativaksi ja turvattomaksikin kylteissä kutsutaan. Menimme siitä ylös ja tulimme sitä helpommaksi mainittua alas.

Eräs toinen kaupungin suosituista nähtävyyksistä on Robben Island -vankilasaari, jossa Nelson Mandela ja moni muukin poliittinen vanki tuomioitaan kärsi. Saari on nykyään museo jonne järjestetään useita matkoja päivittäin. Tänään käytiin siellä. Laivamatka suuntaansa kestää puolisen tuntia ja opastetut kierrokset ehkä pari. Koko settiin on siis syytä varata kolmesta neljään tuntia. Kokemuksena saari oli minulle ehkä jossain määrin pettymys. Ei mitään kovin erikoista.

Kierrosten seuraamista vaikeutti lisäksi oppaiden – vanhoja poliittisia vankeja muuten – puhuma paikallisenglanti. Monenlaista englannin aksenttia olen kuullut ja kuunnellut, mutta tämä täällä puhuttu on kyllä siitä haastavammasta päästä. Jopa siinä määrin, että suuri osa oppaiden puheista jäi tyystin ymmärtämättä. Sama ongelma on itse asiassa tullut esille jo aiemminkin erilaissa palvelutilanteissa. Keskustelu alkaa käydä kiusalliseksi, jos joutuu kysymään kolme kertaa uudelleen mitä toinen oikeastaan sanoikaan. Totuttelemista siis vaatisi tämä murre. Sinänsä pääkieli ainakin Kapkaupungissa on kuitenkin juuri tämä englanti. Ainakaan kirjoitettua afrikaansia tai heimokieliä ei juurikaan näe.

141130-robben-island-2

Robben Island, selli ja opas.

141130-robben-island-1

Vapaus siintää horisontissa. Kapkaupunki ja Pöytävuori nähtynä Robben Islandilta.

141130-waterfront

Kapkaupungin viihtyisää Waterfront-aluetta.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail