Suuntana Pariisi. En muista, monestiko olen kyseisessä kaupungissa olen käynyt – kertoja lienee viidestä kymmeneen – mutta Eiffel-torniin en ole vielä ikinä selvinnyt. Pelkästään tornin ulkopuolella kiemurrelleiden turistijonojen näkeminen on aina ajanut minut selvemmille vesille. Ehkä sitten tällä kertaa, jahka etukäteen suunniteltu jonojen ohitustaktiikka toimii.
Se jää kuitenkin nähtäväksi ja selviää aikanaan. Sitä odotellessa kuunnelkaamme aiheeseen sopivaa musiikkia, aiheeseen sopivan kuvakimaran kera. Les Negresses Vertes – Comme Toujours, olkaa hyvä. Niin aina…
Blogissa on ollut hiljaista pitkään. Lienee aika herätellä sitä taas henkiin, onhan taas talvi ja olen matkoilla. Saavuin eilen Puerto Ricoon, joka on saari Karibialla. Alue on kiinnostanut minua jo pitkään, ja nyt sitä olisi tarkoitus kierrellä noin kuukauden verran. Paluulippu on yhä ostamatta, mutta en usko että tästä reissusta mitään maratonmatkaa kehkeytyy. Niin en ole suunnitellut. Saapa nähdä mihin tässä vielä päädytään. Katsotaan.
Lauantaiaamun maisemia. Puerto Ricon pääkaupunki San Juan.
Toinen minua jostain syystä pitkään kiinnostanut ilmiö ovat olleet Karibian risteilyt, ovathan ne suoranainen klisee. Joku käsittääkseni tykkää todella paljon, joku toinen taas pitää laivoja suoranaisena helvettinä maan päällä. Kohta tämäkin asia selviää, laivaan on nimittäin tarkoitus marssia vielä myöhemmin tänään. Jos ei muuta, niin ainakin monta saarta tulee tällä keikalla nähtyä. Viikon aikana niitä kertyy Puerto Ricon lisäksi viisi. Näyttää siltä, että saarien bongailu risteilyaluksella on nykyään oikeastaan ainoa vaihtoehto jos ei lentää halua. Kovin ovat harvassa laivayhteydet näiden pikkusaarien välillä nykyään. Kaikki lentävät, kuten nykymaailmassa tapana on.
Puerto Rico on osa Yhdysvaltoja. Se ei kuitenkaan ole osavaltio, vaan itsehallintoalue. Tästä huolimatta ovat saarelle pääsemisen edellytykset samat kuin manner-Yhdysvalloissakin. USA:n viisuminkorvike ESTA tulee anoa ennen matkaa, ilman sitä ei pääse edes koneeseen. Lentoyhtiö oli tällä kertaa Norwegian, joka avasi reitin Euroopasta tänne sopivasti kuluvana syksysnä. Yhtiön lippuhinnat ovat sangen kohtuulliset, ainakin jos niitä vertaa muihin netistä löytyviin lentoihin. Karibian pienille saarille joulun tietämissä pääseminen ei näytä nimittäin olevan helppoa. Kovin ovat tutkimusteni mukaan nihilistisiä muut vaihtoehdot – 36-tuntisia lentoja kahdella vaihdolla, hintaa nelinumeroinen summa. Norwegianilla tänne pääsi hieman yli kolmella sadalla.
Blogihiljaisuuteen on muuten muitakin syitä kuin silkka laiskuus, vaikka epäilemättä silläkin on asian kanssa tekemistä. Olen nimittäin iltapuhteinani askarrellut viime talven Afrikan matkallamme tekemiäni matkapäiväkirjamerkintöjä kirjamuotoon. Saatuani vihdoin tekeleestä koevedoksen, uskaltanen kertoa tällaistakin olleen meneillään. Pitkiä prosesseja ovat nämä. Lopullinen versio on toivoakseni valmis – ja ehkä jopa kiinnostuneiden hankittavissa – joskus ensi vuoden alkupuolella.
Koevedos.
Puerto Ricon kunniaksi kuunnelkaamme musiikkia. Muistaakseni musiikilla taisin avata Afrikan retkenikin vuosi sitten. Kappale olkoon tällä kertaa teemaan hyvin sopiva Vaya Con Diosin kappale Puerto Rico, biisi jota jostain syystä myös Pikavuoron aikana aika ajoin kuunnetiin eräänlaisena sisäpiirin vitsinä. Olkaatte siis hyvä.
Ensiksi on todettava, että Turkin pääkaupungin Ankaran katselminen jää kovin vähiin. Jatkan nimittäin matkaa jo tänä iltana. Kovin montaa tuntia en siis kaupunkia ehtinyt ihmetellä, joten en osaa myöskään antaa tyhjentävää lausuntoa kaupungin väitetystä tylsyydestä. Kovin leveitä ja suoria ovat ainakin kadut. Autot ajavat kovaa. Kerjäläisiä näyttää täällä olevan myös enemmän kuin Istanbulissa. Kadulla viltteihin kääriytyneenä pahvinpalan päällä istuu yleensä äiti lapsensa kanssa. Näin yhden kokonaisen perheenkin, joka tuntui puhuvan arabiaa. Syyriasta taitavat olla. Rajan lähestyessä pakolaisten määrä varmaan kasvaa edelleen. Saa nähdä minkälainen tilanne on Mersinissä.
Ankaran rautatieasema.
Valitsin siis lopulta – kuinka ollakaan – bussin sijaan hankalamman ja kalliimmaan vaihtoehdon eli junan. Istanbulissa matkustin jo eilen aseman läheisyyteen josta sitten otin hotellin jotta lähtö tänään olisi ollut helpompi ja miellyttävämpi. Pendikin aseman seutu oli muuten miellyttävän oloista aluetta. Vaikka kyseessä on vielä Istanbulin osa, tunnelma oli kuin jossain pienehkössä kaupungissa pikkukauppoineen ja kapeine mutta hyvin siisteine katuineen. Voisin kuvitella, että Istanbulin kaupunginosat ovat tällä tavoin omaleimaisia ja omaavat oman identiteettinsä.
Ensimmäinen junamatka kesti siis nelisen tuntia ja suuntautui Istanbulista Ankaraan. Koko hommassa meinasi jo kärkeen käydä köpelösti, sillä en ollut varannut lippua etukäteen ja asemalle marssittuani selvisi, että junassa oli enää yksi ainut paikka vapaana. Ykkösluokassa. Kiitin onneani ja otin sen. Matka Ankaraan sujui sangen rattoisasti ja juna sekä lähti ajoissa että oli perillä vain muutaman minuutin ilmoitettua aikaa myöhemmin. Juna oli uusi ja mukava. Wifi löytyi kuten myös jokaisessa selkänojassa sijainnut henkilökohtainen näyttöruutu. Junaemännät kiersivät säännöllisin väliajoin tarjoten pikkupurtavaa ja juomia, joista ei ainakaan ensimmäisessä luokassa veloitettu mitään. Yllätyksekseni pääosan matkaa vaunu oli puolityhjä. Vasta viimeisen tunnin aikana ennen Ankaraa viimeinenkin paikka miehitettiin.
Lähdössä Istanbulista. Jos näyttöruutua oli uskominen, junan suurin matkanopeus oli 255 kilometriä tunnissa.
Samaisen junan ykkösluokka (tai oikeammin business-luokka).
Tästä matka jatkuu aivan pian yöjunalla kohti Adana-nimistä kaupunkia. Perillä olen seitsemän jälkeen aamulla. Adanasta Mersiniin ei ole sitten matka eikä mikään, paikallisjunalla välin pitäisi nimittäin taittua alle tunnissa. Koko matka Istanbulista Mersiniin pitäisi siis olla mahdollista tehdä rautateitse. Kiintoisaa on, että nelituntinen matka Istanbulista ankaraan maksoi 98 liiraa. Kakkosluokassa hinta olisi ollut 70 liiraa. Lähes kaksitoistatuntinen yöjunamatka Ankarasta Adanaan ilman makuupaikkaa taas kustantaa 29 liiraa. En ole vielä nähnyt junaa. Toivoakseni hinta ei korreloi suoraan kulkupelin laatutasoon.
Ankaran kunniaksi lienee syytä kuunnella kaupungin nimeä kantava kappale, tehtiinhän niin Istanbulissakin. Surumielisissä tunnelmissa laulun kertojaminä harmittelee tekemiänsä elämänvalintoja: ei olisi pitänyt laiminlyödä naistaan. Niin ei kuulemma tehdä ikinä Turkissa, kirjoittaa Kemal. Hameetkin olisi jälkikäteen tarkasteltuna kannattanut ehkä ostaa sittenkin merkkiliikkeestä. On kiintoisaa, miten kokonaisen tarinan voi kertoa vain muutamin sanoin, suorastaan minimalistisesti. Etevää. Siksi Hande Nurmio onkin kaiketi se ykkössuosikkini suomalaisista populaarimusiikin sanoittajista.
Vaikka haasteelliseista internet-olosuhteista johtuen päiväkirjamainen kerronta laahaakin vielä pari päivää jäljessä, en malta olla julistamatta: selvisimme Egyptiin Jo rajalla kävi ilmeiseksi, että rahat kerätään meiltä täällä pois sangen tehokkaasti, mutta ehkei se haittaa. Onhan kyseessä reissun viimeinen maa ja maali häämöttää jo. Muutama ylimääräinen erinäisten kekujen taskuun omasta taskusta siirtynyt dollari ei tässä katastrofissa enää pahemmin tunnu.
Ajokki laivassa. Sudan jäi taakse, edessä Egypti.
Rajanylitysprosessiin sisältyi parituntinen laivamatkakin, josta tarkemmin lisää vielä myöhemmin. Laiva ei tosin vienyt meitä vielä ihan Kairoon asti, mutta kuunnellaanpa silti Egyptin kunniaksi hyvän meiningin skata. Siispä Madness ja Night Boat to Cairo, olkaa hyvä.
