Valko-Venäjä, raskas maa

Pe 11.10.2013, Vilna (LT)

Jopas oli mielenkiintoinen vuorokausi. Joku voisi sanoa, että ainakin Valko-Venäjän 48 tunnin kauttakulkuviisumi tuli käytettyä sangen kattavasti. Aikaa ei tainnut jäädä kuin tunti ja kilometrejä maassa kertyi toistatuhatta.

Huono puoli tässä oli se, että emme me mihinkään päässeet. Kauttakulkemisen sijaan ajelimme edestakaisin. Kirjoitan tätä taas Liettuan Vilnassa, johon juuri pääsimme palaamaan. Täältähän me kovin odotuksin pari päivää sitten maan eteläiseen naapuriin lähdimme.

Eilisen ohjelmaan sisältyi jo aiemmin mainitsemani tietullien seuraamisen käytettävän laitten hankinta, joka onnistui loppujen lopuksi iltapäivällä olosuhteet ottaen sangen hyvin. Aparaatti löytyi pienen pyörimisen jälkeen Minskin kehätien kupeessa sijainneelta teollisuusalueelta, jossa tietullifirman toimisto oli.

Tästä suunnattiin kohti maan eteläistä rajaa ajatuksena ajella samana iltana aina Ukrainan puolelle asti. Rajalle päästiinkin – lukuisten tietöiden piinamaa yli 300 km:n tieosuutta pitkin – hieman ennakko-odotuksia myöhemmin, yhdentoista aikoihin illalla. Tästä alkoivat ongelmat.

Valko-Venäjän rajavirkamiehet näkyvät nimittäin jakautuvan kolmeen instanssiin: rajapoliisit, tullimiehet sekä ajoneuvotulli. Alussa kahden ensimmäisen kanssa asiat näyttivät sujuvan mallikkaasti. Homma tyssäsi ajoneuvotullin tympeähköön kaveriin, joka ilmoitti meille että auton papereista puuttuu yksi dokumentti ja siitä leima. Ilman sitä hän ei meitä maasta ulos päästä.

Ulkopuolisen ystävällisen tulkkausavun perusteella mainittu virkamies jopa totesi, että virheen oli hänen mielestään tehnyt hänen kollegansa joka meidät oli maahan sisään päästänyt kirjoittamatta meille tuota paperia. Mutta mitään ei kuulemma voinut tehdä. Neuvo: ajakaa takaisin sisääntulorajalle ja hankkikaa paperi. Yli 500 kilometriä ja transit-viisumeissa jäljellä 12 tuntia ja rapiat. Tämä ei kuitenkaan ollut hänen ongelmansa.

Parin tunnin rajalla taistelun jälkeen luovutimme ja lähdimme aamuyöstä ajamaan takaisin kohti Liettuaa. Tilanne oli käsittämättömyydessään suorastaan absurdi. Maasta ei päässyt ulos. Itselleni ei ole koskaan sattunut vastaavaa. Yleensä poistuminen on läpihuutojuttu. Koko homma oli ilmeisesti kiinni vain yhdestä autotullin henkilöstä. Rajapoliisin edustajakin tutki tarkasti paperimme (leimat olivat kuulemma juuri oikeat) ja yritti puhua tullikaverille järkeä, mutta se ei auttanut. Heppu piti päänsä. Oikea kaavake puuttui.

Pohjoisen, Liettuan vastaisen rajan ylitys kävi onneksi helposti, siten kun sen kuuluukin käydä. Passit ja paperit leimattiin melko rutiininomaisesti ja pääsimme EU:n hellään huomaan taas tänään, puolenpäivän jälkeen. Onneksemme kukaan ei ihmetellyt sitä, miksi läpikulkuviisumin omaava ryhmä poistuu samalta rajalta kuin se on maahan tullutkin.

Mutta kuten todettua, melko raskas seikkailu. Yöunet jäivät parin tunnin autossa torkkumiseen puolen matkan tietämissä Valko-Venäjän sydänmailla. Ainakaan allekirjoittaneella ei liene mitään asioitavaa tässä maassa ihan lähiaikoina.

Minskin maisemia.

Minskin maisemia.

Tietullitoimisto Valko-Venäjän pääkaupungissa.

Tietullitoimisto Valko-Venäjän pääkaupungissa.

Ruskaa.

Miskissä oli hieno ruska. Tässä vaiheessa mieli oli vielä hyvä.

Valo yössä. Tämän rekkastopin parkkipaikalla torkuimme pari tuntia.

Valo yössä. Tämän rekkastopin parkkipaikalla torkuimme pari tuntia.

EU, paluu kafkalaisesta viranomaismaailmasta sivistyksen pariin.

EU, paluu kafkalaisesta viranomaismaailmasta sivistyksen pariin.

Tämä postaus kuuluu artikkelisarjaan, joka julkaistiin alun perin tätä viisiviikkoista matkaa varten perustetussa blogissa tasan vuosi sitten. Tyylillisesti postaukset poikkeavat jossain määrin Havaintoja matkan varrelta -blogin yleislinjasta ollen jonkin verran lyhempiä ja spontaanimpia kuin mihin olen yleensä pyrkinyt. Vaan eipä anneta sen häiritä. Vaihteluhan on tunnetusti asia joka virkistää.

 

Vihdoin Minsk

Ke 9.10.2013, Minsk (BY)

Liettuan puolella Valko-Venäjän vastaista rajaa oli melkoinen, kilometrien mittainen rekkajono ja tiekin oli pääosin remontissa. Tämä ei kuitenkaan ollut syy siihen, että rajanylityksessä meni kolmatta tuntia.

Rajabyrokratia Valko-Venäjän raja-asemalla sen sijaan sitä oli ja siihen meni parisen tuntia. Rajalla oli taas tuttuun venäläishenkiseen tyyliin vastassa kielimuuri, mutta jokaisesta kopista kuitenkin löytyi jonkintasoista englantia puhunut henkilö. Henkilökunta oli jopa yllättävän avuliasta ja jahka kaikkiin papereihin oli saatu leima sekä tarvittavat kaavakkeet täytetty pääsimme sisälle maahan. Viimeiset rajapoliisin sanat olivat pahaenteisesti ”good luck”.

Tätä niin sanottua hyvää onnea saimmekin kokea lähestyessämme Minskiä. Tällöin nimittäin selvisi, että autoon olisi pitänyt ostaa jonkinlainen tietullien maksamiseen käytettävä laite ja siihen olisi pitänyt ladata rahaa. Hyvää englantia puhunut parivaljakko pysäytti meidät parikymmentä kilometriä ennen pääkaupunkia ja kertoi tämän faktan. Sakkoa sata euroa ja käsky käydä hankkimassa laite parin tunnin sisällä. Näin sitä taas maailma opetti.

No, perille päästiin silti ja ehdimme jopa illaksi paikalliseen jääkiekkopeliinkin. Kotijoukkue hävisi. Transitviisumi on voimassa vain 48 tuntia, joten tätä kirjoitettaessa pohdimme ankarasti mitkä ovat suunnitelmat ja vaihtuuko maa taas huomenna vaiko vasta perjantaiaamuna.

rekkajono

Rekkajono Liettuassa. Emme jonottaneet.

Rajapapereita Valko-Venäjän puoleisella rajalla.

Rajapapereita Valko-Venäjän puoleisella rajalla.

Pohjoisen Valko-Venäjän maisemia.

Pohjoisen Valko-Venäjän maisemia.

Tietullipysaytys

Sadan euron pysähdys.

minsk

Minskin sisäänajotiellä.

minski-puhveli

Lätkäpuhveli.

minsk-dynamo

Jääkiekkotunnelmaa tarjosi kotijoukkue Minskin Dinamo.

Tämä postaus kuuluu artikkelisarjaan, joka julkaistiin alun perin tätä viisiviikkoista matkaa varten perustetussa blogissa tasan vuosi sitten. Tyylillisesti postaukset poikkeavat jossain määrin Havaintoja matkan varrelta -blogin yleislinjasta ollen jonkin verran lyhempiä ja spontaanimpia kuin mihin olen yleensä pyrkinyt. Vaan eipä anneta sen häiritä. Vaihteluhan on tunnetusti asia joka virkistää.

Kohti Valko-Venäjää

Ke 9.10.2013, Vilna (LT)

No niin. Moottori käy taas ja koordinaatit on syötetty navigaattoriin, vaikkakaan laite ei näytä löytävän Minskistä kuin muutaman kadun. Matkaa perille on koneen mukaan vain 193 kilometriä ja rajalle vain joitakin kymmeniä.

Autokin on toiminut ongelmitta vaikka mittarissa onkin jo yli miljoona kilometriä. Muutama tuhat lisää ei tuntune näillä maileilla enää missään.

Öljyt kunnossa.

Öljyt kunnossa.

Tämä postaus kuuluu artikkelisarjaan, joka julkaistiin alun perin tätä viisiviikkoista matkaa varten perustetussa blogissa tasan vuosi sitten. Tyylillisesti postaukset poikkeavat jossain määrin Havaintoja matkan varrelta -blogin yleislinjasta ollen jonkin verran lyhempiä ja spontaanimpia kuin mihin olen yleensä pyrkinyt. Vaan eipä anneta sen häiritä. Vaihteluhan on tunnetusti asia joka virkistää.

 

Itä-Eurooppaa: Valko-Venäjästä

Otteita itäisen Euroopan maantiekierrokselta 7.10. – 15.11.2013, Valko-Venäjä (9.10 – 11.10.)

Valko-Venäjä ei ollut minulle täysin uusi tuttavuus, sillä tulin käyneeksi siellä jo pikaisesti joulukuussa 2012. Tuolloin matkustin rautateitse Riikasta Kiovaan pysähtyen yhden päivän maan pääkaupungissa Minskissä. Pakkasta oli paljon ja ulos ei tehnyt mieli pahemmin nokkaansa pistää. Kiertelin kuitenkin kaupunkia jo tuolloin, eivätkä mielikuvat tämän uudemman hieman lämpimämpään vuodenaikaan tehdyn vierailun aikana muuttuneet: neutraali itäeurooppalainen peruskaupunki. Mitään erityistä säväystä Minsk ei taaskaan tehnyt. Toisaalta minkäänlaista negatiivistakaan vaikutelmaa ei kaupunki jättänyt, tälläkään kertaa.

Virhepysäköinti ja sen seuraukset. Satunnainen kuva Minskistä.

Virhepysäköinti ja sen seuraukset. Satunnainen kuva Minskistä.

 

Edellisellä kerralla maisemat pääkaupungin ulkopuolella jäivät tyystin näkemättä, olihan vuoden pimein aika ja matkustin lisäksi yöjunalla. Tällä kertaa matkasimme maanteitse ja pääosin päiväsaikaan. Valko-Venäjä paljastui päivänvalossa sangen maatalousvoittoiseksi maaksi. Ajamamme pääteiden varret olivat pääosin peltoa. Teollisuutta ei juurikaan muutamaa voimalaitoksen tapaista lukuun ottamatta näkynyt. Suuriin kaupunkeihin emme myöskään Minskin ulkopuolella tulleet eksyneeksi. Ilmeisesti pääkaupunkiin vertaantuvia metropolialueita ei maassa oikein olekaan. Muut kaupungit ovat selvästi pienempiä.

Valko-Venäjän mainitaan usein olevan Euroopan viimeinen diktatuuri. Ensimmäistä kertaa Minskiin matkustaessani odotin tämän näkyvän jollain tavoin kaupunkikuvassa. Lyhyehkö kaupungilla tehty turistikierros ei kuitenkaan paljastanut mitään kovin vahvasti tähän viittaavaa, vaikkakin tunnustettava toki on, etten oikein edes tiennyt mitä odotin. Maan totalitaarisuus näkyy turistille ehkä selvimmin länsimaalaisittain monesti suoranaisen järjettömältä vaikuttavan byrokratian muodossa. Esimerkiksi edes läpikuluviisumia ei maahan saanut ilman leimalla varustettua hotellivarausta.

Minsk.

Minsk.

 

Majoituimme Minskissä nuoren ja hyvää englantia puhuneen ilmeisen pitkälle kouluttautuneen henkilökunnan kansoittamassa hostellissa, joka sinänsä olisi pyörittäjiensä ja yleisilmeensä perusteella voinut olla monessa muussakin maassa. Respan työntekijät joutuivat vain tekemään merkittävästi suuremman määrän papereita, leimaamaan niitä sekä ottamaan enemmän erinäisiä passikopioita kuin muualla. Mihin nämä paperit menevät, kuka tietää. Kovasti kuitenkin satunnaisen matkailijankin liikkeitä valvotaan, tai ainakin ollaan valvovinaan. Vanhasta muistista, epäilemättä.

Toinen jonkinasteinen tuulahdus menneiltä neuvostoajoilta, tai ajoilta juuri niiden päättymisen jälkeen, olivat Valko-Venäjän ruplat. Niissä on nimittäin rutkasti nollia. Kolikoita ei maassa juurikaan käytetty ja satojen tuhansien plaraaminen maksutilanteissa oli hieman työlästä, varsinkin kun monet arvoltaan sata- tai jopa tuhatkertaisesti eroavat setelit olivat lähes saman värisiä. Mielestäni tämä setelien laskeminen oli työlästä myös paikallisille. Minskin supermarkettien – joissa sinänsä näytti olevan hyvä valikoima eikä pulaa tavarasta – kassajonot etenivät yleensä sangen hitaasti. Rahanippujen laskeminen vei vaan aikaa. Eräänlaista modernille markkinataloushenkiselle länsimaiselle ajattelulle vierasta tehottomuutta kaiketi tämäkin.

Korteillakin näytti pääsääntöisesti pystyvän maksamaan, mutta tämäkin oli yleensä hitaanlaista. Huonot yhteydet, ehkä.

Kokonaisuudessaan Valko-Venäjästä, kuten Minskistä olisi kaiketi jäänyt melko neutraali kuva ellei maan eteläisellä, Ukrainan vastaisella rajalla olisi sattunut mitä siellä sattui. Meitä ei nimittäin päästetty ulos maasta vaan sen sijaan käännytettiin takaisin tulorajallemme. Matkaa takaisin Liettuaan oli noin viisi ja puolisataa kilometriä. Kaikki johtui yhdestä puuttuvasta paperista, jota meille ei sisääntulorajan viranomaisten toimesta annettu. Moinen järjetön byrokratia ja sen kirjaimellinen noudattaminen jätti maasta suuhun jossain määrin kitkerän maun.

Rajaepisodia en lähde kokonaisuudessaan tässä enää käymään läpi, sillä se on sangen kattavasti raportoitu täällä sekä maininta siitä löytyy myös tästä jutusta. Suurinpana opetuksena pitäisin itse ehkä sitä, että vaikeaksi tiedetyille rajoille kannattaa mennä aina päiväaikaan ja hyvin levänneenä. Nyt emme näin tehneet ja se kostautui. Vaikka siis varsinainen vika ei siis ollut lainkaan meissä. Tätä kantaa olisi ehkä jaksanut ajaa vielä ponnekaammin läpi päivänvalossa.