Vappuyö rikospaikalla

 

Vappu. Jotkut vuodet muistaa paremmin kuin jotkut toiset. Tämä nimenomainen sijoittuu 90-luvun loppupuolelle, mutta muistan sen silti hyvin. En ollut juhlimassa, vaan olin töissä. Saattaa silläkin olla osuutensa asiaan, mutta väitän silti, että tajunnantilaa enemmän muistikuvien säilymiseen vaikuttivat ikimuistoiset tapahtumat. Ehkäpä avaan niitä hieman, jotta ymmärrätte mistä puhun. Olkoon seuraava eräänlainen elämysmatka Helsingin lähihistoriaan lain nurjalla puolella.

160430-1-vappu

Vappu Helsingissä 2016. Kuva ei liity artikkelin tapahtumiin.

Armeijan jälkeen ja ensimmäisinä opiskeluvuosinani työskentelin piirivartijana pääkaupunkiseudulla. Tämä tarkoitti käytännössä autolla ajelemista öisin, liike-, toimisto- tai tehdaskiinteistöistä toiseen. Iltaisin ovia lukittiin, aamulla niitä avattiin lukosta. Öisin tehtiin tietty määrä kierroksia ennalta määrätyissä kohteissa. Jokaisella tällaisella vartijalla oli oma alueensa, piiri. Piirin alueella oli kierrettävien vakiokohteiden lisäksi lukuisia hälytyskohteita, joissa käytiin vain, jos vartiointiliikkeen hälytyskeskus sai niistä erillisen hälytyslaitteiden antaman hälytyksen.

Oli vapunaaton ja vappupäivän välinen yö. Olin työvuorossa. Vaikka vappu opiskelijoiden juhlapäivänä tunnetaankin, oli rahaakin ansaittava. Minkäs teit. Ilta ja alkuyö oli ollut rauhallinen, olihan piirini Länsi-Helsingissä ja pääosa ihmisistä riehumassa kaupungin keskustassa. Joskus yhden aikoihin auton radio kuitenkin piippasi. Hälytyskeskuksen päivystäjä ilmoitti, että eräällä alueen koululla oli – kai – jotain hässäkkää. Ohikulkija oli soittanut jostain poikkeavasta ja hälytyslaitekin oli – ehkä – hälyttänyt. Linjoissa ja tekniikassa oli jotain häikkää, eikä keskus ollut varma miten asia oli. Menisinkö kuitenkin katsomaan ”onks siellä mitään”. Kuittasin ja sanoin meneväni.

Tämä nimenomainen koulu oli hälytyskohde, jossa ei käyty säännöllisesti. Kaiken lisäksi se sijaitsi kahden piirialueen rajalla, eikä hälytyskeskus ollut varma, kumman piirin vartijalla olisi sinne avaimet. Tiedostossa oli ristiriitoja. Asiaa tutkittuaan päivystäjä lähetti sinne varmuuden vuoksi meidät molemmat, emmehän olleet kovin kaukana kumpikaan. Matka ei ollut pitkä ja kaasutimme kollegani kanssa koulun takapihalle samaan aikaan. Rakennus oli suuri ja laaja. Ainakaan tällä puolella ei mitään kovin ihmeellistä näkynyt. Lasiovien läpi näki käytävän valojen olevan päällä, mutta se ei sinänsä ollut välttämättä kovin poikkeuksellista.

Alkoi ankara avainten plaraus. Kaikilla piirivartioilla oli tyypillisesti mukanaan satoja avaimia, joista oikea piti löytää hälytyskeskuksen antaman koodin perusteella. Aikamme avainketjujamme puolihädissämme selattuamme oikea koodi ja avain löytyi minun nipustani. Toisen piirin vartija huokasi helpotuksesta ja sanoi lähtevänsä takaisin omiin hommiinsa, mikä oli täysin ymmärrettävää, olivathan hälytykset yleensä turhia, eikä niihin lopulta löytynyt minkäänlaista syytä. Toivotin kollegalle työn iloa ja lähdin pää painuksissa tutkimaan tilannetta. Lyhyt tikku oli jäänyt minulle. Kiersin rakennusta jalan. Koulun toisella puolella oli suuri hiekkakenttä, jolla kohtaamani näky sai minut pysähtymään hetkeksi rakennuksen kulmalle. Kentällä oli viisi paloautoa, ambulanssi sekä poliisimaija.

Jaahas. Tämä hälytys ei tainnutkaan olla turha.

Suuntasin ovelle, jossa näkyi liikettä. Lasiovi oli lyöty rikki ja se oli auki. Ovesta sisälle kiemurteli paksu paloletku, jota seuraamalla oli helppo löytää perille. Ilman letkuakin jälkien seuraaminen olisi tosin ollut helppoa. Palokunta oli sisään mennessään rikkonut kaikki lukitut ovet voimatyökaluin. Avainten etsimiseen mennyt aika oli näemmä mennyt hukkaan. Jälkiä seurattuani päädyin lopulta opettajain huoneeseen, jossa tilanne oli jo ohi. Koko huone oli täynnä pelastuslaitoksen miehiä täydessä taisteluvarustuksessa. Lattialle oli levitelty satoja koulukirjoja ja ne oli sytytetty palamaan. Hiiltynyt kasa oli puoli metriä korkea. Pimeän huoneen lattialla lainehti sammutusvesi, katto ja seinät olivat noessa. Tervehdin huoneessa patsastelevia palomiehiä.

– Moro, täällä on näemmä ollut vähän hässäkkää.
– Joo, moro. Joku yritti sytyttää juhannuskokkoa ennakkoon. Poliisi kai sai sen kiinni tossa pihalla.

Asiaa ihmetellessämme huoneeseen paukkasi yllättäen elegantisti harmaantunut herrasmies Tweed-takissaan. Mies esittäytyi koulun rehtoriksi, joka oli ihan sattumalta kävellyt työpaikkansa ohi, epäilemättä matkallaan vappuriennoista kotiin. Näky ahdisti rehtoria silmin nähden ja selvitti päätä. Oli perjantai ja koulu piti avata taas maanantaina. Partaansa nyhtäen mies noitui, kuinka ihmeessä hän siinä onnistuisi. Kesken tätä synkkää monologia eräs sivummalla seisoskellut palomies puuttui puheeseen.

– Onks tää ryhmäkuva koulun opettajista?
– Juu, siinä me olemme kaikki, myönsi rehtori havahtuen hetkeksi masennuksestaan.
– Näkyy olevan pari ihan laitettavan näköstä naisopettajaa.
– Kyllä kyllä, onhan meillä pari aika näppärääkin, myönteli rehtori edelleen, nyt jo selvästi piristyen.

Jätin Helsingin kaupungin pelastuslaitoksen ja opetustoimen edustajat keskelle hävitystä vaihtamaan ajatuksia naisopettajien muodollisista pätevyyksistä ja suuntasin takaisin ulos. Poliisit seisoskelivat ambulanssin vieressä. Vanhempi konstaapeleista piti tiukassa käsikoukussa honteloa pitkätukkaista ja viiksekästä arviolta kolmekymppistä kaveria. Mies ei ollut pystyssä pysyä. Ambulanssin ensihoitaja oli kyykyssä tämän vanhan koulukunnan hippiä muistuttavan herran toisella puolen koittaen sitoa verta vuotavaa kättä. Se oli kuulemma hajonnut kun kaveri oli lyönyt sen koulun ikkunasta läpi. Miestä pitelevä poliisi oli kovin täpinöissään ja selitti, kuinka tekijä oli saatu kiinni.

– Tuolta se juoksi just kun me kaarrettiin tähän pihaan. Suoraan syliin. Ei tarvinnut edes voimakeinoja käyttää.
– En mä tiiä miss mä oon, mut mä on kusessa, sammalsi itse tekijä, silmät harittaen ja horjuen.
– Pysy paikallasi, tästä ei tuu muuten mitään, tiuskaisi ensihoitaja yrittäen kovasti pysyä vakavana, vaikka tilanteessa kieltämättä oli koomisetkin puolensa.

Tässä vaiheessa päätin, että eiköhän tämä ole nähty ja ammattilaisia paikalla enemmän kuin tarpeeksi. Yhtä osa-aikavartijaa tuskin koululla tarvitaan. Soitin hälytyskeskukseen selittääkseni tilanteen päivystäjälle. Vartijafirman raporttikaavakkeissa oli neljä viisisenttistä viivaa, johon hälytystilanne piti kuvata. En muista kuinka tilanteen tuohon perin rajalliseen tilaan tiivistin, mutta äärimmäisen pelkistettyä taisi ilmaisuni olla. ”Koulussa ollut tulipalo. Palokunta ja poliisi paikalla. Koulun rehtoria informoitu.” Jotain tuohon suuntaan. Varmistin vielä, että yhä paikalla ollut rehtori hoitaa tilanteen kiinteistön puolesta loppuun ja lähdin jatkamaan työvuoroani.

Loppuyö sujui rauhallisissa merkeissä ja vuoro loppui kuudelta auringon jo noustessa. Yhtä kokemusta rikkaampana poljin toimistolta kotiin halki jo autioituneen juhlakaupungin. Kaikkea sitä maailmassa sattuu, tuumin, ja kävin nukkumaan.

///

Sellainen oli se vappu. Jos tarinasta jotain opetusta hakee, on se varmaankin maailman absurdius ja eräänlainen kaoottisuus. Kun hälytykseen on syytä, ei hälytyslaite toimi. Kun avaimet pitäisi löytää, ne ovat hukassa. Poliisi saa rosvon kiinni puolivahingossa. Rosvo taas on niin sekaisin, ettei edes tiedä mitä on tehnyt, saati sitten miksi. Tämä muuten oli muutamana vartijavuotenani sääntö ilman poikkeuksia. Ne pari kriminaalia jotka tuona aikana samantapaisissa tilanteissa pääkaupunkiseudun yössä kohtasin, olivat lähtökohtaisesti aina niin päihteissä, että eivät edes oikein tienneet missä ovat.

Vuosien varrella tämä käsitykseni maailmasta on vain vahvistunut. Suurisuuntaisten salaliittoteorioiden ja superälykkäiden taustavaikuttajien sekä konnien sijasta tapahtumien kulkua taitaa määrittää enemmän mitä kekseliäämpi, mutta yleensä tahaton tumpelointi ja hölmöily. Jos joku voi mennä pieleen, se toden totta menee. Murphyn laki. Hämmästyttävämpää oikeastaan on, miten mikään suunnitelmallinen toiminta voi tällä pallolla onnistua etukäteen suunnitellulla tavalla. Eikä se taida monesti onnistuakaan. ”Sinne päin” on jo oikein hyvä saavutus.

Mutta ei se mitään haittaa. Tekeehän edellä mainittu maailmasta paljon kiinnostavamman paikan. Ainakin jos omaa surrealistisen huumorintajun.

 

Helsinki – reissu paketissa

Pe 15.11.2013, Helsinki (FI)

Taas yksi, yhden- ja omanlainen pyöriminen saatiin päätökseen ja se kuuluisa ympyrä suljetuksi laivan laskiessa satamaan tänä aamuna Helsingin Vuosaaressa. Tällä kertaa kokoon saatiin peräti 19 maata – 20 jos Suomi lasketaan mukaan – ja aikaa tien päällä poltettiin viisi ja puoli viikkoa. Kilometrejä kertyi noin 8900.

Tällainen rengasmatka tällä kertaa.

Tällainen rengasmatka tällä kertaa.

Erilaisia ilmojakin matkan varrelle mahtui. Lähtiessä sekä Suomessa että Baltiassa oli alkusyksy. Välimerellä kohdattiin ainakin Suomen mittakaavassa perin kesäiset kelit, ja viimeisen viikon aikana sekä Prahassa että Berliinissä oli selvää, että kyllä se talvi on oikeasti tulossa. Lunta ei sentään reitin varrelle osunut. Hätä ei liene kuitenkaan suuri, sillä sitä tultaneen vielä tänä talvena näkemään ihan kotoisammissakin ympyröissä.

Reitti painoittui paljolti itäiseen Eurooppaan ja epäilemättä juuri alkumatkan sekä Koillis-Euroopan maat olivat myös sitä reissun parasta ja kiintoisinta antia, vaikkakin osin byrokratialtaan jossain määrin raskaita. Loppumatka Bosniasta lähdön jälkeen ei enää suuria seikkailuja tai ihmeteltävää tarjonnut, oikeastaan tuttuja ja tutunoloisia paikkoja vain. Ja näinhän sen kaiketi pitää ollakin, Euroopan Unionin jäseniähän tässä olemme itse ja sitä olivat myös kaikki loppumatkan maat. Tämä näkyi sekä hinta- että, sanoisinko yksinkertaistaen, sivistystasossa.

Yhteensä yli 1000 kilometriä vaatinut harharetki Valko-Venäjän läpi ja takaisin oli harmittava takaisku. Ainakin reittikartan viivasta olisi tullut huomattavasti tyylikkäämpi mikäli maasta olisi päästy pois suunnitelmien mukaisesti ja etenemään Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan. Toisaalta Valko-Venäjän kiertäminen johti siihen, että Ukrainasta nähtiin maan länsiosaa, joka olisi muuten jäänyt väliin. Muun muassa tällä alueella sijainnut Lviv oli hyvinkin positiivinen ja yllättävä kokemus.

Laivamatkasta Travemundesta Helsinkiin ei ole paljon kerrottavaa. Paitsi että se oli sangen pitkä ja jossain määrin pitkäveteinen. Tämä tosin lienee tullut mainittua (toistuvasti) aiemminkin, joten eipä siitä sen enempää. No, seisovan pöydän ruoka oli hyvää ja laiva kaikin puolin uuden oloinen ja siisti.

Transit kesti reissun lopppujen lopuksi oikein erinomaisesti, varsinkin ottaen huomioon että autolla on ajettu yli miljoona kilometriä. Laatupeli.

Autokannen todellisuutta.

Autokannen todellisuutta.

15-merella

Merellä.

Laivan sisäosia.

Laivan sisäosia.

Vielä jaksaa jälkiruoan! Huomaa pöytämme lautaspinot.

Vielä jaksaa jälkiruoan! Huomaa pöytämme lautaspinot.

Perillä! 15.11.13. Vuosaari, Helsinki.

Perillä! 15.11.13. Vuosaari, Helsinki.

Tämä postaus on viimeinen artikkelisarjasta, joka julkaistiin alun perin tätä viisiviikkoista matkaa varten perustetussa blogissa tasan vuosi sitten.

20 tuntia: Helsinki – Kuala Lumpur

Ti 13.12.11 Helsinki (FIN) – ke 14.12.11 Kuala Lumpur (MY)

Odotin jossain määrin kauhulla lähes vuorokauden mittaista, kaksi vaihtoa (ensin Kööpenhaminassa, sitten Dohassa Quatarissa) käsittävää siirtymistä Helsingistä Malesiaan. Pitkät lennot kun ovat potentiaalisesti sangen puuduttavia ja vaihtoihin saattaa liittyä monenmoista viivästystä, kiirettä ja/ tai odottelua sekä yleistä säätämistä. Unohtamatta tietenkään erinäistä jonottelua ja tunkemista jonka palkitsee tuntien yhtämittainen puutunut kyyhöttäminen ahtaassa penkistössä lukuisten kanssamatkustajien saartamana. Kaihoisasti muistelinkin Ajokin lähes vuoden takaista lähtöä Rautatientorilta kohti Siperiaa ja lopulta Bangkokia. Ah kuinka mukavaa tuonkaltainen (linja-)automatkailu onkaan, varsinkin verrattuna reittilentojen karjakuljetuksenomaiseen tunnelmaan.

Helsinki-Vantaa 13.12.11. +2 oC, sataa.

Helsinki-Vantaan ykkösterminaali oli kuitenkin tiistain aamuhämärissä perin seesteinen. Minkäänlaisista ruuhkista ei ollut tietoakaan. Ensimmäinen, vajaa parituntinen SAS:n lento menikin mukavasti torkkuessa. Istumapaikan suhteenkin kävi melkoinen tuuri – lähes täydessä koneessa taisin olla ainut ilman vieruskaveria.

Seuraavat kaksi pitkää, noin seitsemän tunnin mittaista lentoa operoi minulle uusi tuttavuus nimeltä Quatar Airways. Vaihtoihin sekä Kööpenhaminassa että Dohassa oli vain vajaa tunti, joten kummallakaan lentoasemalla aikaa pällistelyyn ei juuri jäänyt. Seuraavan lennon lähtöportille piti molemmilla kentillä siirtyä lähes juoksujalkaa ja Dohassa lentoa vaihtavien hidasteena oli vielä (onneksi suurpiirteinen ja nopea) turvatarkastuskin. Vaihdot kuitenkin onnistuivat tästä huolimatta suhteellisen sulavasti. Puoli tuntia ylimääräistä ei tosin olisi haitannut kummallakaan välilaskukentällä.

Itse lentoyhtiö vaikutti olevan mielenkiintoinen yhdistelmä sekä arabi- että länsimaista tyyliä ja vaikutetta. Esimerkiksi matkustamohenkilökunta vaikutti ulkonäön perusteella hyvin monikansallista koostuen eurooppalaisista, arabeista ja aasialaisista lentoemännistä ja stuerteista. Kuulutukset ja painettu materiaali koneessa olivat sekä arabiaksi että englanniksi.

Nälkää tai janoa ei lennoilla tarvinnut kärsiä, sillä lentoemännät kiersivät kärryjensä kanssa jakelemassa uutta syötävää ja juotavaa tämän tästä. Varsinaisia lämpimiä aterioita (joiden mainittiin ruokalistassa olevan valmistetun islamin periaatteiden mukaisesti) kuitenkin tarjoiltiin molemmilla lennoilla vain yksi.

Vaikka joulukinkkua ei sattuneista syistä johtuen taideta tämän firman koneissa tarjoillakaan, alkoholijuomat eivät näyttäneet olevan pannassa, oikeastaan päinvastoin. Ensimmäinen kiertänyt juomakärry nimittäin näytti olevan täynnänsä väkeviä juomia. Tekevätköhän kierroksen tarkoituksella, mietin, säästääkseen satunnaisemmat matkustajat kiusalliselta arvailulta muslimiuskoa tunnustavasta arabimaasta lähtöisin olevan lentoyhtiön alkoholipolitiikan suhteen. Kärryn kierrettyä kaikille lienee tulllut selväksi ettei ainakaan kovin tiukkatulkintainen sharia-laki olisi voimassa tällä lennolla.

Aurinko laskee Irakin yllä. Illan hämärtyessä öljynporaustornien päissä palaneet kaasuliekit erottuivat selvästi koneeseen asti. Likaisen ja monikerroksisen Ikkunan läpi niistä ei tosin saanut kunnon kuvaa.

Pidempien lentojen koneista löytyi myös huvituksia ajan tappamiseksi. Jokaisella matkustajalla oli käytössään edellisen istuimen selkänojaan upotettu ruutu josta sai itse valita katselemansa ohjelman tai esimerkiksi pelaamansa pelin. Ohjain (jonka toisella puolella on puhelimen luuri) löytyi käsinojasta. Huomaa ohjaimen reunassa oleva luottokortin luku-ura. Näytön mukaan ilmasta maahan olisi pystynyt soittamaan hieman yli viiden us-dollarin minuuttihintaan. En osaa sanoa olisiko systeemi toiminut, en nimittäin kokeillut.

Molemmat koneet olivat melko suuria ja identtisiä keskenään. Penkkijärjestely koostui kolmesta, 2+4+2 istuimen jonosta ja paikkatuuri oli tällä kertaa keskinkertainen. Istuin nimittäin molemmilla lennoilla ikkunapaikalla (suosin aina käytäväpaikkaa mikäli se on suinkin mahdollista). Keskirivin keskimmäisiä paikkoja taasen pitäisin kehnoimpana. Molemmat lennot oli myös buukattu kiitettävän täyteen, joten yhteisöllisen lentomatkustamisen auvosta sai nauttia omassa puolen neliön tilassaan koko rahan edestä.

Arabian niemimaata yöaikaan, jälleen lentokoneen ikkunan läpi kuvattuna. En ole varma mikä öljyvaltioista oli kyseessä.

Kone oli perillä aurinkoisessa Kuala Lumpurissa paikallista aikaa aamulla yhdeksän maissa (eli Suomen aikaa aamuyöstä). Kentällä pientä hämmennystä väsyneeseen mieleen aiheutti laukkukarusellin sijainti tyystin toisessa terminaalissa kuin mihin koneesta noustiin. Laukkuja nimittäin piti ajaa hakemaan kentän eri terminaalien välillä liikennöivällä junalla. Passitkin tarkastettiin ja leimattiin (viisumiahan suomalainen ei Malesiaan tarvitse) ennen matkatavarahihnan ääreen pääsyä, josta matkatavarani ilmestyivätkin, kerrankin. ensimmäisten joukossa.

Lentokentältä kaupungin keskustaan pääsee ainakin junalla, jota siis itse käytin. Matkustajien vähyydestä päätellen tämä ei liene ollut halvin tapa. Aivan kaupungin kupeessa kenttä ei sijaitse. Junamatka nimittäin kestää puoli tuntia.

Kuala Lumpur 14.12.11. +25 oC, Aurinkoista.

 

 

(Vesi-) leikkikaluja

Vaikka alla esitelty härveli ei taida yli 20 kilon painoisena ainakaan reppumatkailuun sopiakaan, niin pienehkölläkin autolla tehtävään reissailuun se istuu paremmin kuin hyvin (edellyttäen tietenkin, että muuta roinaa ei ole mukana aivan mahdotonta määrää). Esittelyssä, parempienkaan juttujen puutteessa, ilmatäytteinen, Advanced Elementsin valmistama kokoontaitettava kajakki AdvancedFrame 2.

Kiinteärunkoisista kajakeista minulla ei henkilökohtaisesti juurikaan kokemusta ole, joten varsinaista vertailua ilmatäytteisen ja ”oikean” kajakin välillä en pysty tekemään.  Kova tuuli tarttuu runkoon kääntäen sitä jossain määrin, mutta yleisesti ottaen kajakki on sangen suuntavakaa ja pidettävissä suunnassaan voimallisemmassakin puhurissa. Kiinteärunkoiset kajakit lienevät matalammasta runkolinjastaan johtuen vähemmän tuuliherkkiä. Mutta toisaalta kaikkeahan ei ikinä voi saada. Ovathan kokoon taitettavan kajakin helppo kuljetettavuus ja säilytettävyys kaupunkiasukkaalle melkoisia etuja.

Kajakin uittaminen uhkasi jäädä menneenä kesänä, lähinnä omasta laiskuudesta johtuen, kokonaan väliin. Talven lähestyessä kuitenkin ryhdistäydyin. Oheiset kuvat on otettu syyskuun loppupuolella Saimaalla.

Vaiheet yksi ja kaksi.

Vaiheet kolme ja neljä.

Vaihe viisi ja - ready to roll. Aukkopeitteitä on kaksi erilaista, yhdelle ja kahdelle melojalle. Yksin melottaessa tavaraa kannen alle mahtuu mukaan melkoisesti, varmaankin tarpeeksi vaikkapa viikonkin reissulle.

Ja ainakaan kiikkerä tällainen kajakki ei ole. Nurin sitä ei nimittäin saa oikein millään joten eskimokäännökset jäävät tällä laitteella tekemättä. Joskus mittailin pidemmän, parin tunnin siirtymistaipaleen keskinopeutta kartasta ja olin saavinani tulokseksi noin kuusi kilometriä tunnissa. Tämän tuloksen tulkinta jääköön kunkin lukijan arvioitavaksi. Ripeää kävelyvauhtia kuitenkin, vastannee tuo.

Kajakin laadukkuudesta (joka on omien havaintojenikin mukaan sangen hyvä) kertonee osin myös hinta. Suomessa näitä nimittäin myytiin ainakin jokunen vuosi takaperin yli tuhannen euron hintaan. Omani tilasin tuolloin hintavertailua tehtyäni Yhdysvalloista. Postikuluista ja arvonlisäverosta (joka EU:n ulkopuolelta tilatuista tavaroista on Suomen tulliin maksettava) huolimatta kokonaishankintahinnassa säästi satoja euroja.

Sinänsä huvittavana anekdoottina; muistan lähettäneeni sähköpostia kalifornialaiseen kajakkimyymälään kysyäkseni toimittavatko he myymiään tuotteita niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Suomeen, Eurooppaan. Odotin kielteistä vastausta. Yllätyksekseni vastaus olikin: ”totta kai, juurikin eilen postitimme Suomeen kolme kajakkia, ei tässä mitään ongelmaa ole”. Höh. Pieni on maailma.

Kaislikossa suhisee.

Rantakallioita.