Ukrainasta Transnistrian läpi Moldovaan

Ma 11.9.2017, Chisinau (Moldova)

Transinistria on merkillinen epävaltio Ukrainan ja Moldovan välissä, jonne meitä ei nelisen vuotta sitten päästetty vaikka kuinka yritimme. Raportti tuosta seikkailusta ja tarkempaa tietoa tämän entisen Moldovan maakunnan historiasta löytyy tämän linkin takana olevasta postauksesta. Tuon jälkeen tämä meitä kengässä hiertävän kiven tavoin vaivannut asia saatiin lopulta päätökseen eilen. Ajoimme nimittäin Transnistrian vihdoin menestyksekkäästi läpi.

Kaikki meni verraten hyvin. Prosessi oli oikeastaan kutakuinkin samanlainen kuin ”normaaleilla” Euroopan unioniin kuulumattomien entisen Neuvostoliiton valtioiden rajoillakin. Edellisen kerran kyykytyksestä emme tällä kertaa joutuneet kärsimään. Tämä oli jossain määrin yllätys, olivathan kokemuksemme karuja. Ehkä Transinstria on paljon helpompi ylittää Ukrainasta Moldovaan päin (yritemmehän samaa viimeksi samaa toisesta suunnasta), ehkä ajatkin ovat muuttuneet ja toiminta kehittynyt. Joka tapauksessa ennakkojännityksemme osoittautui turhaksi.

Kulkuneuvoista ja papereista. Olimme liikkeellä suomalaisella ja suomeen rekisteröidyllä 30 vuotta vanhalla linja-autolla. Tästä matkustusmuodosta ja ajopelistä kiinnostuneet löytävät tarkempia tietoja Pikavuoro maailman ympäri -projektin blogista. Kydissä oli yli kaksikymmentä suomalaista ja meillä kaikilla oli yhtä lukuunottamatta Suomen passi. Yksi matkusti Ruotsin passilla. Suomalaiset taikka Ruotsalaiset eivät tarvitse viisumia Ukrainaan eivätkä Moldovaan, joten sen kummempia ennakkojärjestelyjä Transnistrian läpi kulkenut reittivalintamme ei vaatinut. Myöskään Transnistria ei vaadi dokumenttien suhteen erityisvalmisteluja.

Ukrainan ulosmenoraja oli oikeastaan prosessin hitain vaihe. Siellä meni usemapi tunti, joka tosin taisi johtua ainakin osittain kulkuneuvomme koosta ja porukan suuruudesta. Neljä matkustajaa oli lentänyt Kiovaan ja noussut kyytiin vasta sieltä, joten autossa oli enemmän ihmisiä kuin Ukrainaan tultaessa. Matkustajalista ei täsmännyt. Tämä oli kuulemma Ukrainan lain vastaista ja ehdottoman väärin. Kuinkas muutenkaan, ihan järkevältähän moinen sääntö kuulostaa, ainakin jonkinlaisessa reaalisosialistessa todellisuudessa. Mutta tämä oli lopulta pikkuseikka ja näkyi lähinnä vain rajamiesten ärtymyksenä. Matkatavarat piti kantaa tullirakennukseen läpivalaistavaksi, mutta lopulta pääsimme jatkamaan rajajoen yli Transnistrian tullikopille.

Ukrainan raja-asema.

Transnistrian tulli yllätti meidät. Rajalla päivystivätkin ihan oikeat tullimiehet ja rajamuodollisuudet olivat muutenkin ihan normaalin oloiset. Raja-aseman rakennukset olivat myös uskottavan oloiset. Ei mitään epämääräisyyksiä kuten edellisellä kerralla. Jos Transnistrian kiistanalaisesta asemasta ei olisi tiennyt, olisi voinut helposti kuvitella tulevansa Ukrainasta sen ihan tavalliseen naapurimaahan.

Istuimme autossa. Passit kerättiin pois ja ne palautuivat meille puolen tunnin odottelun jälkeen ilman leimoja. Jokainen tosin sai oman tulostetun lipukkeen, jossa kerrottiin paljonko meillä oli aikaa poistua Transinstrian alueelta. Sitä oli tasan kymmenen tuntia. Passien palautuminen oli niin nopeaa, että ne varmaankin luettiin koneellisesti. Vaikuttavaa. Systeemit näyttivät olevan paremmat kuin Ukrainan puolella. Auton kilometrilukema tarkastettiin myös. Saisimme ajaa alueella viisikymmentä kilometriä. Tarkkaa ja valvottua hommaa.

Aikaraja ei ollut ongelma, mutta kilometrirajoitus alkoi ahdistaa meitä ajaessamme kohti Chisinauta. Transnistrian alue ei meinanannut loppua millään, ja vaikka teimme päätieltä vain yhden ainoan, enintään kilometrin poikkeaman, oli sallitusta matkasta lopulta rajapuomille päästyämme jäljellä vain yksi kilometri. Tarkkaan Transnistrian sääntöjä laativat tiensä tunsivat. Alueelta poistuminen sujui kuitenkin nopeasti ja helposti, eikä kukaan esimerkiksi tullut autoon tarkastamaan kilometrimäärää. Olimme ihmeissämme. Näinkö helpolla Transnistria meidät päästi?

Ilta oli jo hämärtynyt kun ajoimme virallisen Moldovan puolelle. Täällä ei raja-asemaa ollut, sillä eihän Moldova eronnutta maakuntaansa itsenäiseksi, tai edes autonomiseksi, tunnusta. Sotilaita ja poliisistoppi siellä kuitenkin oli. Nämä olivat samat kuin edelliselläkin kerralla. Olimme käyneet samoilla kopeilla neljä vuotta aiemmin. Jo ylitetty Transinstrisan rajapistekin oli ihan samanlainen kuin tuolloin.

Meidät pysäytettiin ja pysähdyimme. Asiallinen poliisi tuli sisälle bussiin ja keräsi pasimme. Ne vietiin toimistoon, josta ne palautuivat meille pitkähkön odottelun jälkeen. Kaikkien välissä oli käsin kirjoitettu kaavake, jossa meille myönnettiin kolme kuukautta maassaoleskeluaikaa. Leimaa passiin ei kuitenkaan tullut.

Lopuksi yksi poliiseista nousi takaisin bussiin ja jakoi meille painetut, Euroopan unionin kustantamat ja hyvin selkeät ja informatiiviset esitteet. Niissä kerrottiin että meidän tulisi rekisteröityä maassa oleskeleviksi 72 tunnin kuluessa. Tämä koskee kaikkia ulkomaalaisia, jotka ovat tulleet maahan sellaisen rajan kautta, joka ei ole Moldovan viranomaisten kontrollissa. Eli käytännössä vain Transnistrian kautta tulleita. Tällaisia vaatimuksia ei muilta rajoilta Moldovaan tulevilla matkustajilla ole.

Tämän jälkeen pääsimme jatkamaan Chisinauhun, jossa pystymme hoitamaan rekisteröitymisen ennen maasta poistumistamme. Olinkin ihmetellyt miten kivuttomasti kaikki hoitui. Koukku olikin tässä. Ounastelen nimittäin maahan rekisteröitymisen olevan Moldovan hallituksen protestinomainen kiusa niille, jotka ovat kapinamaakunnan kautta maahan eksyneet. Tavallaan ymmärrän tämän. Moldova ei halua leimata turistien passeja rajalla, jota ei ole heidän mielestään olemassa. Toisaalta poistumisrajalla tulee ongelmia ja sotkua ihan Moldovan omienkin systeemien suhteen, ellei leimaa ole.

Jotain on siis pitänyt keksiä, sillä Venäjän ylläpitämä ja tukema Transnistrian tilanne ei tulle ratkeamaan lähitulevaisuudessa. Tällä hetkellä kompromissi on, ettei Transnistrian vastaisen rajalinjan raja-asemaa tunnusteta Moldovassa viralliseksi raja-asemaksi (vaikka se sellainen oikeastaan onkin), ja osa sen tehtävistä, kuten passien leimaaminen, tulee hoitaa kolmen vuorokauden kuluessa muualla. Kansainvälinen politiikka ei ole helppoa hommaa.

Mutta entäs se Transnistria sitten, miltä siellä sitten näytti? Pysähdyimme muutamaksi tunniksi maakunnan pääkaupunkiin Tiraspoliin, ja se yllätti ainakin minut. Tiraspol vaikutti jopa Ukrainaa, sanokaamme, eurooppalaisemmalta. Olin odottanut jotain ihan muuta. Esimerkiksi ihan kelvollisen näköisiä ja mihin tahansa kansainväliseen kaupunkiin sopivia ravintoloita näin lyhyen vierailummekin aikana useamman. Yleistunnelmakaan ei ollut mitenkään painostava tai ahdistava. Supermarketit olivat yhtä hyvin varusteltuja kuin missä tahansa Itä-Euroopassa konsanaan.

Pientä riesaa alueen epämääräinen asema kuitenkin satunnaiselle matkalijalle aiheuttaa. Esimerkiksi luottokortit eivät tainneet käydä maksuvälineestä missään, kuten ei myöskään käynyt mikään muu valuutta kuin maakunnan oma. Siispä jouduimme vaihtamaan sitä. Kallista ei tosin Tiraspolissa ollut. Viidellätoista eurolla kolme ihmistä söi ihan mukavan lounaan juomineen.

Ehkä Venäjän tuki saattaa osittain selittää Tiraspolin yllättävän hyvinvoivan yleisilmeen. Ainakin lähellä Moldovan puoleista rajaa vahtineet sotilaat näyttivät panssariauton värien perusteella venäläisiltä. Kovin nuoria olivat sotilaat, kenties varusmiehiä. Ajoimme myös ohi tuliterän suuren, hyvin laitetun kerrostaloalueen, jonka aidassa joku huikkasi nähneensä puna-armeijan kyltit. Pihatyöt olivat vielä kesken, mutta talot näyttivät kovin viihtyisiltä. Tällaisessa Venäjä ei taida säästellä. Niin kauan kuin Transnistrian tilanne on jäässä, ei Molodovalla ole asiaa EU:iin taikka Natoon. Näin Kreml pysyy tyytyväisenä, sillä onhan demokraattisten valtioiden yhteistyö idästä päin katsoen aina perin epäilyttävää ja asia, jota tulee kaikin keinon jaruttaa ja estää.

Tiraspol, Transnistrian pääkaupunki. Satunnainen katunäkymä sunnuntailta.

Transinstrian ruplia. Näillä kuulemma saattaa olla keräilyarvoa. Muuta arvoa ykkösillä ei juuri ollutkaan, sillä eurolla sai 19 tällaista.

 

 

Pitkä tie Romaniaan

Ma 21.10.2013, Galati (RO)

Sunnuntaina oli tarkoitus ajaa Odessasta Romaniaan ja tähtäimessä oli maan pääkaupunki Bukarest. Matka tiedettiin pitkäksi ja suunnitelma kunnianhimoiseksi. Päivän mittaan kävikin ilmeiseksi, ettei Bukarestiin ole mahdollista päästä järjelliseen aikaan. Tiet Ukrainassa olivat yksinkertaisesti liian kuoppaisia ja hitaita sekä rajamuodollisuuksiin meni tolkuttomasti aikaa.

Romaniaan kuitenkin päästiin ja rajakaupunki Galatista majoituskin löytyi suhteellisen pienen etsimisen jälkeen. Muihin päivän nähtävyyksiin kuului Mustameri, jonka aavaan ulappaan saatiin tänään Ukrainassa ensimmäistä kertaa kunnollinen näköyhteys. Ränsistynyt ja mennyttä ilmeisesti neuvostohenkistä suuruutta henkivä rantapaikka Zatoka oli oikeastaan sangen hieno.

Rajat olivat taas oma lukunsa. Ukrainasta poistuminen vei pari tuntia. Ensimmäistä kertaa koko matkalla auto ja kaikkien tavarat tutkittiin tarkkaan, lokeron ja taskun tarkkuudella. Ongelmia ei lopulta kuitenkaan ollut, aikaa vain paloi. Ja hermot olivat koetuksella. Neuvostomenoa.

Kaiken kukkuraksi Ukrainasta ei pääse suoraa Romaniaan, vaan välissä on noin 2 kilometrin pätkä Moldovaa. Jouduimme siis leimautumaan sisään Moldovaan ja välittömästi takaisin ulos sieltä. Romanian vastaisella rajalla meitä odotti valtaisa Moldovan poistumistulliin jonottava automäärä, tulliin päästettiin nimittäin vain muutama auto kerrallaan ja tahti oli sangen rauhallinen.

Romanian sisääntulo oli sen sijaan oli helppo nakki. Vihdoin Moldovan tullista leimat saatuamme paperien käsittely Romanian puolella vei ehkä 10 minuuttia. Kaiken kaikkiaan rajamuodollisuuksiin ja erinäisiin jonoissa odotteluihin kului neljä ja puoli tuntia. Olimme perillä Romanian Galatissa puoli yhdentoista aikaan illalla. Melko raskasta. Ihan heti näihin maihin ei tulle uudestaan lähdettyä. Rajamuodollisuudet mokomat pilaavat paljon muuten sinänsä positiivistakin mielikuvista ja kokonaistunnelmista.

20-kehno-tie

Kehnoa ukrainalaista maantietä.

20-mustameri-1

Mustameri!

20-mustameri-2

Muuri, Pöke ja Mustameri.

20-mustameri-3

Ranta ja rakennelma.

20-mustameri-4

Rappioromantiikkaa. Zatoka, Ukraina.

20-izmail

Kaupunki nimeltä Izmail.

20-kalamiehet

Kalamiehet kalassa Ukrainassa lähellä Romanian rajaa.

20-raja

Tunkemista ja jonotusta Moldovan poistumisrajalla.

Tämä postaus kuuluu artikkelisarjaan, joka julkaistiin alun perin tätä viisiviikkoista matkaa varten perustetussa blogissa tasan vuosi sitten. Tyylillisesti postaukset poikkeavat jossain määrin Havaintoja matkan varrelta -blogin yleislinjasta ollen jonkin verran lyhempiä ja spontaanimpia kuin mihin olen yleensä pyrkinyt. Vaan eipä anneta sen häiritä. Vaihteluhan on tunnetusti asia joka virkistää.

Harharetki Transnistriaan ja muita sattumuksia

La 19.10.2013, Odessa (UE)

Auton pysäköintirikkeestä takavarikoitu rekisterikilpi saatiin siis onnistuneesti lunastettua takaisin poliisiasemalta jo torstai-iltana. Kustannukset eivät päätä huimanneet, sakko nimittäin maksoi hieman yli viisi euroa. Vaivaahan tuosta tosin koitui ja ilman erään paikallisen herrasmiehen apua prosessi olisi ollut paljon vaikeampi. Asiallisia poliiseja, tosin. Ja ystävällisiä paikallisia muutenkin.

Matka pääsi siis jatkumaan eilen perjantaina. Aamu alkoi perin kummallisissa merkeissä. Olimme vuokranneet toiseksi yöksemme Chisinaussa päivävuokra-asunnon, juuri remontoidun ja siistin sellaisen. Rauhalliselta alueelta, keskustan tuntumasta. Aamutoimien ohessa yksi jos toinenkin porukasta alkoi tuntea huimausta ja heikotusta. Voima hävisi jäsenistä ja alkoi pyörryttää. Kaikki ei ollut kunnossa ja olo oli todella outo. Itse en ole moista aiemmin kokenut.

Kalpimme vikkelästi pois asunnosta raittiiseen ulkoilmaan. Vähitellen voimat palasivat, mutta jäljelle jäi loppupäivän kestänyt jäätävä päänsärky. Kaasumyrkytys? Myrkkykaasutus? Tämä ei selvinne ikinä. Minkäänlaista hajua asunnossa ei ainakaan ollut. Syömisistäkään tuo ei voinut johtua, emmehän olleet syöneet samoja ruokia. Outoa. Ja jossain määrin pelottavaa.

Päät kipeinä suuntaimme kohti Odessaa. Suorin tie Chisinausta Ukrainaan kulkee Transnistriana tunnetun yksipuolisesti itsenäiseksi julistatuneen alueen kautta. Alue haluaisi Moldovan sijasta kuulua Venäjään, mutta se ei sitä huoli. Maillahan ei nimittäin ole yhteistä rajaa. Mikään muukaan maa ei ole aluetta tunnustanut, mutta sitkeästi transnistrialaiset ovat itsensä vuodesta 1992 itsenäiseksi kuvitelleet.

Tämän alueen rajalle siis suuntasimme eikä kaikki tietenkään mennyt putkeen. Moldovalaiset eivät pidä Transnistrian aluetta itsenäisenä, joten he eivät myöskään leimaa kyseisellä raja-asemalla passeihin poistumisleimaa. Pitkällisen Transnistian viranomaisten kanssa säätämisen jälkeen – yhteinen kieli puuttui taas – selvisi, että he eivät meitä muka-maahansa huoli ilman tuota moldovalaisten antamaa leimaa. Emme siis päässeet raja-asemaa pidemmälle.

Auton tosin transnistrialaiset ehtivät tullata: 41 us-dollaria. Rahaa ei tietenkään palautettu kun selvisi, että matkustajat eivät maahan pääse. Autotulli ja ihmisten imigraatiotoimisto ovat kuulemma aivan erillisiä instansseja eivätkä voi toisiinsa vaikuttaa. Käsiä leviteltiin ja hartioita kohoteltiin. Käännyimme takaisin Moldovaan ja kiersimme koko alueen. Muistoksi Transnistriasta jäi kovin korea ja perin virallinen auton tullausasiakirja.

Pimeän jo laskuduttua olimme taas Ukrainan rajalla. Tästä rajasta mentiin läpi ilman suurempia ongelmia, vaikkakin aikaa paloi taas puolitoista tuntia.  Kovasti tärkeitä ovat nuo erilaiset dokumentit ja kaavakkeet ukrainalaisille. Tässä mielessä Ukrainan ja Moldovan välillä näyttäisi olevan vivahde-ero. Moldovan viranomaiset vaikuttavat enemmän eurooppalaistyylisiltä kun taas ukrainalainen tyyli muistuttaa jossain määrin Valko-Venäjälläkin tutuksi käynyttä neuvostohenkistä asioidenhoitoa kaavakkeineen ja leimoineen.

Lauantai kuluu Odessassa ja huomenna sunnuntaina suunnataan taas tielle. Tällöin suuntana on Romania.

18-kilven-kiinnitys

Takakilven kiinnitys perjantaiaamuna.

18-moottoritie

Moottoritie on kuuma. Chisinaun liepeillä Moldovassa.

Lähiruokaa Moldovasssa. Maataloutuotteita myydään paljon teiden varsilla.

Lähiruokaa Moldovasssa. Maataloutuotteita myydään paljon teiden varsilla.

18-transnistria-1

Transnistrian raja-asema.

18-transnistria

Siellä se olisi ollut, Tiraspol ja Transnistria.

Tämä postaus kuuluu artikkelisarjaan, joka julkaistiin alun perin tätä viisiviikkoista matkaa varten perustetussa blogissa tasan vuosi sitten. Tyylillisesti postaukset poikkeavat jossain määrin Havaintoja matkan varrelta -blogin yleislinjasta ollen jonkin verran lyhempiä ja spontaanimpia kuin mihin olen yleensä pyrkinyt. Vaan eipä anneta sen häiritä. Vaihteluhan on tunnetusti asia joka virkistää.

Harmillinen takaisku Moldovan pääkaupungissa

To 17.10.2013, Cisinau (MD)

Kiintoisaa viranomaiskohtaamista ei tarvinnut odottaakaan Transnistriaan asti, sillä matkaan tulikin mutkia jo Chisinaussa. Emme taida lähteä täältä tänään mihinkään. Poliisi nimittäin oli vienyt autosta takarekisterikilven Chisinaun keskustassa. Vastalahjaksi tuulilasiin oli jätetty sakkolappu. Auto taisi olla parkkeerattu vikapaikkaan.

No, haasteitahan tämän tyyppisestä matkailusta ei ole ennenkään puuttunut, joten yksi lisää ei taida sieltä seasta pahemmin edes erottua. Sakon voi maksaa aikaisintaan tänään kello 18. Siispä matka taitaa jatkua vasta huomenna, Transnistriaan ja rajalle lienee nimittäin turha lähteä yötä vasten.

Kuski, sakko ja puuttuva takakilpi. Chisinau, Moldova.

Tämä postaus kuuluu artikkelisarjaan, joka julkaistiin alun perin tätä viisiviikkoista matkaa varten perustetussa blogissa tasan vuosi sitten. Tyylillisesti postaukset poikkeavat jossain määrin Havaintoja matkan varrelta -blogin yleislinjasta ollen jonkin verran lyhempiä ja spontaanimpia kuin mihin olen yleensä pyrkinyt. Vaan eipä anneta sen häiritä. Vaihteluhan on tunnetusti asia joka virkistää.