Ma 17.12.2012, Minsk (BY)

Juna Riikasta kohti Valko-Venäjää oli melko moderni ja lähti ajallaan. Vaikka joidenkin kylttien perusteella vaikutti siltä, että ainakin osa vaunuista oli tullut Pietarista asti ei kyytiin tarvinnut tästä huolimatta hypätä vauhdissa. Lastautumiseen oli aikaa ainakin puoli tuntia. Myöskään palella ei sisällä junassa tarvinnut, sillä käytävän lämpömittari näytti +24. Sisällä neljän hengen vaunuosastossa lämpöä lienee ollut kolmisenkymmentä.

Latvian ja Valko-Venäjän raja ylitettiin hieman puolen yön jälkeen ja operaatio kesti toista tuntia. Tämä saikin minut miettimään, olenko koskaan ylittänyt rajamuodollosisuuksia sisältävää maarajaa yöjunalla siten, ettei siihen olisi sisältynyt useamman tunnin valvomista keskellä yötä, tyypillisimmin pikkutunneilla. Enpä ole. Mitähän tämäkin nyt sitten on? Käykö tästä syyttäminen vain Murphyn lakia, vai onko takana suurempiakin juonia. Ei ole vielä selvinnyt.

Rajamuodollisuudet käytiin kuitenkin jälleen kerran läpi, ja jotain pientä häikkääkin löytyi. Minulta nimittäin puuttui Valko-Venäjällä hyväksyttävä sairasvakuutus. Onnekseni samassa vaunuosastossa matkusti englanninkielen taitoinen kanssamatkustaja, sillä hämilliseltä naispuoliselta rajapoliisilta ja minulta olisi varmaan vienyt yhteisen kielen puuttuessa pitkään ennen kuin asia olisi selvinnyt. If:n kansainvälinen matkavakuutus ei täällä käy. Ja ilmeisesti yleensä viisumiakaan ei myönnetä, ellei oikeaa vakuutusta hakijalla ole. Minulle se kuitenkin myönnettiin, joten poikkeus kai vahvisti taas kerran säännön.

Mutta eipä hätää, vaunuosastoon ilmestyi kutsusta toppatakkinen vakuutusmyyjä, joka myi minulle mainitun vakuutuksen sangen kohtuulliseen kolmen us-dollarin hintaan. Matka pääsi siis jatkumaan. Tullimieskin jossain vaiheessa vaunussa kävi, mutta kenekään matkatavaroita ei nähdäkseni tutkittu. Rajamuodollisuudet menivät kaiken kaikkiaan melko miellyttävästi.

Yhä pimeydessä kylpevään Minskiin juna saapui kahdeksan jälkeen aamulla. Uni jäi taas melko vähiin, mutta hieman tunkkaisen osaston yläsängyllä junan kolinassa ja heilunnassa torkutut viitisen tuntia lienevät silti tulleen enemmän kuin tarpeeseen. Ja viimeistekin unihiekat pyyhki silmistä viimeistään kaupungin säätila. Pakkasta oli nimittäin melkoisesti ja hyytävä tuuli kova.

Kaupunkikierroksen aikana Minsk jopa yllätti minut. Olin kuvitellut paikan takapajuisemmaksi, mutta keskustan vanhat rakennukset näyttivätkin yllätyksekseni sangen hyväkuntoisilta ja tyylillä remontoiduilta. Kaupungin yleisilme vaikutti lyhyen vierailun perusteella siistiltä ja esimerkiksi autokanta julkisen liikenteen busseja myöten yllättävän uudelta. Olin myös havaitsevani kaupunkikuvassa melko paljon työmaita ja nostokurkia. Joku tänne siis investoi.

Toisaalta englantia ei kaupungissa, kuten kokemusteni mukaan ei juuri varsinaisellakaan Venäjällä, tunnuta pahemmin puhuvan. Kaikki teksti on myös paikalliskielellä eli aakkosto on kyrilinen. Latinalaisia kirjaimia tai kirjoitettua englantia en juuri nähnyt.

Toisenlaistakin todellisuutta oli havaittavissa. Kaupungin moderniin neuvostohenkeen rakennetulla ja nyt jo hieman nuhjuisella rautatieasemalla nimittäin tuntui olevan runsaasti odotushuoneiden tuoleilla torkkuvia, ainakin osin laitapuolen kulkijoiksi luokiteltavia ihmisiä. Eikä ihme, olihan sisällä ainakin lämmin. Näitä ”OMON” -tekstillä varustettuihin maastopukuihin pukeutuneet poliisit (joita asemalla pyöri paljon) sitten ahkerasti herättelivät tarkistaen ohessa nukkujien henkilöllisyyspapereita.

Toinen asemalla huomioni kiinnittänyt seikka olivat lukuisat rahanvaihtopisteet, joiden edessä tyypillisesti oli melkein koko ajan paikallisista asukkaista koostuva jono. Valko-Venäjällä taitaa olla turvallisempaa pitää säästönsä jossain kansainvälisessä valuutassa ruplien sijaan. Muistini mukaan maa taisi läpikäydä lähivuosina devalvaation, mikä varmaankin osaltaan selittäisi rahanvaihtorumbaa.