Uusia viivoja kartalla – Pakulla Portugaliin?

Alustava suunnitelma keväälle 2020.

 

Pidin taannoin Oodissa yleisöluennon, jossa kerroin viimevuotisesta automatkastamme maailman ympäri. Yksi yleisökysymyksistä kuului, jotta mihin seuraavaksi. Tuolloin vastasin, että ei mihinkään. Yli vuosi pakettiautossa tien päällä toimi aika tehokkaana rokotteena matkakuumetta vastaan. Nyt, syksyn ja talven painaessa päälle, on osoittautunut, että ehkei vastaukseni kuitenkaan ollut ihan todenmukainen. Mihinkäs koira karvoistaan pääsisi. Karttoja on tutkittu taas, ja jokunen viivakin niihin on piirtynyt.

Artikkelin kuvassa yllä on luonnos siitä, mitä olemme miettineet. Reissun ajankohta olisi ensi keväänä, ehkä joskus huhti- toukokuussa. Kokemukseni mukaan kevät on parhaita ajankohtia matkustaa Euroopassa. Ilmat alkavat lämmetä, mutta eivät ole paahatavan kuumia. Toisaalta turistikausi ei ole vielä alkanut, joten kaikkialla on hiljaista ja rauhallista. Kesäisin monet paikat ovat kokemukseni mukaan täynnä porukkaa. Onhan Eurooppa hyvin tiheästi asutettu maanosa, jossa moni haluaa varsinkin loppukesään ajoittuvien lomiensa aikaan matkustaa. Nämä riesat välttää olemalla liikkeellä ajoissa.

Eräänlainen päätepiste ja tavoite olisi Portugali, jossa Jasmin ei ole ikinä käynyt. Samaan suunnitelmaan voisi ympätä Ranskan länsirannikon ja Espanjan pohjoisen, joita kumpaakaan en ole itsekään ikinä kunnolla nähnyt. Biskajanlahden ranta kiinnostaa minua kovin. Jos ja kun perille pääsee, voisi samaan keikkaan ympätä myös Gibralttarin, joka on myös jäänyt minulta jotain kumman syystä käymättä, vaikka joskus aiemminkin olen Etelä-Espanjassa (vuokra)-autolla ajellut. Suurpiirteiset kilometrit näkäyvät kartassa. Niitä kertyisi yli kuusituhatta yhteen suuntaan. Mitään vuoden mittaista eeppistä reissua tästä ei olisi tarkoitus tehdä, eikä siihen oikeastaan ole tässä vaiheessa resurssejakaan. Joku kuukauden pätkä saisi tällä kertaa riittää.

Matka tehtäisiin tietysti uskollisella Nissanillamme. Sitä on ulkoilutettu kesän aikana, ja auton tekniikka toimii, yllättävänkin hyvin. Se ihmetytää yhä. Ei uskoisi, että kopilla on ajettu maailman ympäri ja matkamittarissa on lähes 300 000 kilometriä. Se on paljon puolitoistalitraiselle moottorille ja pienelle autolle.

Yksi käytännön matkustamiseen vaikuttava ongelma kesän reissuilla kuitenkin ilmeni. Hupiakku (AGM 110 Ah) ei nimittäin oikein pidä virtaa. Se toimi hyvin vielä viime talvena, mutta puolen vuoden seisonnan jälkeen sillä on ollut vaikuksia pyörittää pientä jääkaappiammekin yön yli. Ehkä sen täyteen lataaminen verkkovirralla auttaisi. Moottori lataa käydessään akkua, mutta ehkeivät viikonloppureissumme ole olleet tarpeeksi pitkiä. Tosin hieman epäilen, että asiassa on muutakin häikkää. Ehkä täytyy vain hankkia uusi akku. Pitää tutkia asiaa enemmän.

Ohessa jokunen kuva aiemmilta Euroopassa tehdyiltä reissuilta.

Viro

Ukraina

Kroatia

Loppuun vielä jokunen käytännön asia. Ensinnä, jos jotakuta jäi harmittamaan, ettei päässyt syykuussa Oodiin, ei hätä ole tämän näköinen. Minulle nimittäin tarjoutui mahdollisuus kertoa samat jutut uudelleen, tällä kertaa Espoon Leppävaarassa, Sellon kirjastossa. Tilaisuus pidetään ensi viikon maantaina 21.10. kello 17 alkaen kirjaston aulatilan lavalla. Tapahtuman tarkemmat yksityiskohdat löytyvät Sellon kirjaston sivuilta tämän linkin takaa.

Toinen asia: jos juttuni ja myös monesti Panamericana-kirjan jatko-osa kiinnostavat, kannattaa seurata Havaintoja-blogin ohella myös toista tätä tarkoitusta varten perustamaani fb-sivua https://www.facebook.com/TomiTolli/. Se on toistaiseksi aika alkutekijöissään, mutta ajatuksenani olisi laittaa kaikenmoiset kirjajutut ennen muuta sinne.

Ja kolmas asia on tietenkin tuo maailmanympärysmatkastamme kertova kirja. Panamericana: seikkailuja Latinalaisen Amerikan maanteillä on edelleen kaupan ja painosta on jäljellä. Tietääkseni edullisin (24,20 eur) tapa ostaa se on edelleen Booky.fi -verkkokauppa. Sinne pääsee klikkaamalla tästä.

 

#panamericanakirja

 

Facebooktwittermail

Rahtilaivaelämää – ensimmäiset päivät

Pe 8.12.2017 (pvä 21), Tillburyn satama (Englanti)

Laiva lähti lopulta Antwerpenin satamasta yli vuorokausi sen jälkeen kun siihen nousimme ja suuntasi kohti Britanniaa. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme on Tilbury. Matka Belgiasta Lontoon kupeeseen ei ole kilometreissä kummoinen, mutta se vei aikaa. Pelkästään Antwerpenin satamasta avomerelle pääseminen vei kuulemma ainakin viisi tuntia. Ensin laivaan piti ottaa Belgialainen luotsi, sitten hollantilainen, sokkeloinen reitti Antwerpenistä kun on hyvin vilkas ja kulkee molempien maiden alueen kautta. Uusi tuntien luotsihässäkkä oli luvassa Thamesjoen suulla. Siellä tosin yksi englantilainen luotsi riitii.

Ensimmäisenä meripäivänä tuuli oli kova, ja matkustajat tai miehistö ei saanut mennä kannelle ilman kapteenin lupaa. Laiva keinui, mutta ei mitenkään mahdottomasti kuitenkaan. Paljon pahempaa merenkäyntiä olen kokenut Tallinnan ja Helsingin välillä useampaankin otteeseen. Mikäli jo tällainen sää aiheuttaa  kannellemenokiellon, ehkei merenkäynin osalta ole luvassa mitään aivan tavatonta jatkossakaan.

Kehnohko sumuinen sää kuitenkin johti siihen, että Tilburyn satamaan pääsyä piti odotella eilen merellä ankkurissa. Olemme siten jo nyt myöhässä alkuperäisestä aikataulusta, mutta toisaalta juuri tämä taitaa olla se rahtilaivamatkustamisen suola. Ehkä tämä on vähän kuin sen erään sketsin lentämistä: säitä ei voi ennustaa ja joskus pelikaani lentää turbiiniin. Pelikaaneja ei vielä tosin potkureissa ole, vaikka välillä tuulekin kovin. On kiintoisaa nähdä, tarkoittavatko alkupään satamaviivästykset automaattisesti matkan venymistä loppupäästä, vai voiko (tai haluaako) laivan kapteeni kiriä aikataulua kiinni avomerellä. Tämä riippuu varmaan monesta asiasta.

Elämä laivalla on alkanut pikku hiljaa hahmottua. Hyttimme on ikkunaton, mutta ei kuitenkaan kaikkein pienin kahdella kerrossängyllä varustettu koppi. Jokaisessa hytissä on myös oma kylpyhuone ja suihku. Mitään risteilyl- tai edes ruotsinlaivatasoa eivät majoitustilat ole. Laiva on rakennettu vuonna 2000, ja sisustus taitaa olla yhä alkuperäisessä asussaan, eli kieltämättä jossain määrin kulahtanut. Mutta kyllä täällä elelemään pystyy, mukavastikin. Jonkinlainen kuntohuonekin laivalta löytyy.

Kaikki hytit näyttäisivät olevan samassa osassa laivaa, joten asumme samojen käytävien varrella kuin miehistökin. Päällystö on itäeurooppalaista alkuperää, miehistö kokonaan Filippiineiltä. Kapteeni vaihtui Antwerpenissä. Vuoronsa lopettanut oli bulgarialainen, uusi taas Latviasta. Molemmat hieman alle nelikymppisiä miehiä. Laivan yleiskieli on murteellinen englanti, jota kaikki keskenään puhuvat. Meitä matkustajia on yhteensä yhdeksän. Kaikki seitsemän muuta ovat ranskalaisia. Koko laivalla ei taida olla yhtään englannin natiivipuhujaa.

Seuraavaksi Grande Brasile suuntaa Hampuriin, jossa viimeiset kontit ja autot lastataan kyytiin. Vasta sieltä suuntaamme Atlantille ja kohti Länsi-Afrikkaa, jossa ensimmäinen eksoottisempi satamapysähdys on Senegalin Dakar. Matka Saksasta Senegaliin vie aikataulun mukaan hieman yli viikon.

Hytti.

Matkustajien yleinen oleskelutila.

Kuntosali. Laivan miehistö ei näytä tilaa kovin paljon käyttävän.

Tilburyn satama Thamesjoella Englannissa. Tänään paistaa taas aurinko.

 

 

Facebooktwittermail

Vihdoin ja viimein laivalla!

Ti 5.12.2017 (pvä 18), Antwerpenin satama (Belgia)

Pääsimme siis jokunen tunti sitten laivaan. Prosessi hoitui yllättävän sukkelasti ja kivutta, vaikkakin kaikki oli perin hektistä ja jossain määrin sekavaa. Olimme aluksi joutua jopa väärään laivaan, mutta kaikki selvisi lopulta. Autokin on jo ruumassa ja ensimmäinen ateria laivan ruokasalissa syöty.

Pelkoni auton korkeuden mittaamisesta (se on kattotelineen kanssa kolme senttiä korkeampi kuin jossain paperissa esitetty 1,9 metrin raja), sekä vaatimus auton tyhjentämisestä (jonkun toisen paperin mukaan autojen tulee ennen laivaan ajamista ”vaikuttaa tyhjiltä”), osoittautuivat lopulta perin turhiksi. Kukaan ei autoa mittaillut, eikä sinne edes vilkaissut. Kovin ovat reilua ja suurpiirteistä sakkia nämä merimiehet ja ahtaajat. Toivoinkin asian menevän tällä tavoin, ja niin se sitten meni. Onneksi.

Valmistauduimme tähänastisen matkan jännittävimpään ja merkityksellisimpään tapahtumaan ensin pesemällä auton ja siistimällä sisätilat jonkinlaiseen järjestykseen. Pakkasimme myös tavaramme laivaannousua silmällä pitäen valmiiksi. Tämä oli helppo tehdä Antwerpenin liepeiltä löytyneellä autojen itsepesupaikalla. Kiirekään ei ollut. Laivaan kun pääsi vasta aikaisintaan kahdelta, ja aikaa oli iltakymmenneen asti.

Seuraavaksi suuntasimme Antwerpenin valtavan satama-alueen syövereihin etsimään rajapoliisin pistettä, jossa voisimme kirjautua jo etukäteen ulos Euroopan unionista. Matkatoimiston ohjeiden perusteella tämä vaatimaton toimisto lopulta löytyikin, ja passimme syötettiin koneelle. Saimme myös leimatun paperin, jota ilman ei laivaan kuulemma ollut asiaa. Sellainen piti olla, jos edessataman portista mieli pidemmälle.

Matka jatkui. Lähdimme etsimään varsinaista laituria, jossa laivamme meitä odottaisi. Se oli sataman toisella puolella ja matkaa kertyi parisenkymmentä kilometriä. Kuten todettua, alue levittäytyy hyvin laajalle. Löysimme lopulta oikean portin ongelmitta. Portin ulkopuolella oli valtaisa parkkipaikka, jolla oli rivissä rekkoja. Niiden kuskit kiiruhtivat paperipinkat kädessä läheiseen toimistoon, ja sieltä pois. Olo rekkojen seassa oli kieltämättä hieman orpo. Pienen pähkäilyn jälkeen päätimme laittaa auton parkkiin ja marssia toimistoon mekin. Parkkipaikalla meitä ei ainakaan kukaan auttaisi tai opastaisi, se vaikutti selvältä.

Sisällä rakennuksessa oli monta tiskiä, joiden edessä parveili kourallinen rekkamiehiä. Yhdellä tiskillä tällaista hälinää ei ollut, joten kysyimme tullin kaveriksi paljastuneelta hepulta mitähän meidän tulisi tehdä, hölmöjä ensikertalaisia kun tässä puuhassa olimme. Hyvin ystävällisesti meidät opastettiin kakkoskerrokseen, jossa Grimaldin (varustamo) toimisto sijaitsi. Hyvä. Sinne siis.

Kapusimme portaat ja törmäsimme taas yhteen tiskiin ja lasiluukkuun. Luukun pielessä ollutta kelloa soitettuamme meitä tultiin auttamaan. Meidän tulisi kuulemma vain ajaa portista sisään, esittää passimme ja matkalippumme porttikopin vartijalle, ja ajaa laivalle, rampin viereen, vaikka vasemmalle puolelle. Kyllä se sieltä kuulemma löytyisi. Tämäkin mieshenkilö oli perin ystävällinen, ja toivotti meille hyvää ja antoisaa matkaa.

Menimme pihalle, hyppäsimme autoon ja ajoimme sen sataman puomille. Porttikopin vartija tarkasti passimme ja lippumme, ja vertasi niitä ilmeisesti järjestelmänsä tietoihin. Kaikki kai täsmäsi, sillä puomi aukesi ja pääsimme satama-alueelle. Grimaldin väreillä maalattu alus häämötti suoraa edessämme, joten ajoimme sinne. Lastausramppi oli auki ja sillä kävi melkoinen kuhina. Uusia autoja ajettiin sisään alukseen vauhdikkaasti kuin liukuhihnalta ikään. Muutamaa vanhaakin pihalla työnneltiin. Satamamiehillä oli elämää nähneitä maastureita, joiden keulaan oli kiinnitetty vanhoja renkaita. Ajokyvyttömiä autoja tökittiin laivaan tällaisilla peleillä. Kiintoisaa puuhaa.

Laitoimme auton parkkiin ja meidät opastettiin jalan rampille ja ruumaan. Pienen jaarittelun ja selvittelyn jälkeen selvisi, että tämä kyseinen alus oli lähdössä Libyaan, ei suinkaan Etelä-Amerikkaan. Oikea paatti olisi laiturin toisessa päässä. Melkoinen ero näissä kahdessa, totesimme, ei mielellään sitä Libyaa. Jonkinlainen ahtaajien esimies otti meidät huomaansa ja opasti perille. Hän naureskeli porttitoimiston porukalle, kuten tapaan kaiketi yleensä kentällä kuuluu. Toimistossa ei kuulemma ymmärretä mistään mitään. Ei ihme, että mekin olimme Libyaan joutua.

Tällä kertaa oikean rampin kupeeseen päästyämme asiat alkoivat lutviutua. Grande Brasilen ajoportilla ei ollut ruuhkaa, joten saimme ajaa auton sisään lähes saman tien. Lukemani perusteella on yleistä, että ajoneuvon kanssa rahtilaivalla matkustava saattaa saada ajaa autonsa ruumaan vasta seuraavanakin päivänä satamaan saapumisestaan. Ensimmäisen yön auto seisoo ulkona. Meille ei kuitenkaan nkäynyt niin tällä kertaa.

Paatti seilaa eteenpäin Antwerpenistä vasta huomenna keskiviikkona kello kolmelta iltapäivällä. Poikkeamme vielä muutamassa Euroopan satamassa ennen kohti Afrikkaa lähtöämme, joten lisäraportteja seuraa. Niin kauan kuin Euroopan mobiilinetti pelittää, ja jos keksin keinon, pidempäänkin.

Vihdoin! Ruumassa on vielä reilusti tilaa, eikä korkeuskaan ole ongelma. Auton sai myös lukita. Pelkäsin, ettei jostain syystä saa.

Anwerpenin satama on suuri. Näkymä laivan kannelta.

Seuraa automatkaamme Euroopan kautta Etelä-Amerikan Tulimaahan, ja sitten Amerikkojen halki Alaskaan myös täällä:

www.facebook.com/havaintoja

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

Grande Brasil -laivan etenemistä maailman merillä voi seurata täältä:

https://www.vesselfinder.com/vessels/GRANDE-BRASILE-IMO-9198123-MMSI-236543000

 

 

Facebooktwittermail

Prahasta, ja Saksaan

Su 3.12.2017 (pvä 16), Hannover (Saksa)

Praha. Kommenteissa sivuttiin aiemmin Itä-Euroopan tunnelmaa, ja Tsekin pääkaupunkiin palaaminen toi jälleen kerran mieleen sen, miten erilainen henki voi eri paikoissa vallita. Mistä se tulee, on hyvä kysymys. Kaiketi sadoista pienistä asioista. Ihmisten ilmeistä, pukeutumisesta ja yleisestä olemisesta, ympäristön yksityiskohdista sekä monesta muusta jutusta, sillä tuskinpa minkään kultturillisen alueen, valtion tai kaupungin päällä minkäänlainen tunnelman maaginen taikapilvi leijuu.

Muistan Prahan ensimmäisiltä interrail-matkoiltani 90-luvulta. Jo tuolloin kaupungissa vallitsi omanlaisensa tunnelma, jota en osannut paikallistaa mihinkään tiettyyn tekijään. Siellä oli jotenkin rentoa ja boheemia. Sivistynyttä. Ero vaikkapa Puolaan oli suuri. parinkymmenen vuoden takainen Puola on muistikuvissami tyly reaaliaosialiamin krapulasta kärsivä paikka. Paksuihin värittömiin villapalttoisiin pukeutuneet Mummot kiilasivat minut aseman lippujonossa ja rajapoliisit kyykyttivät surutta ja hymyttä satunnaista reppumatkaajaa. Kaikki oli harmaata ja jotenkin ilotonta.

Prahassa oli kuitenkin toisin jo silloin, jotenkin vapaampaa ja avarampaa. Sellainen tunne tuli nytkin, vaikka muu itäinen Eurooppa on muuttunut vuosien aikana paljon. Nyky-Puolaakaan en tunnista ollenkaan noista vanhoista mielikuvistani. Toisaalta Praha on tainnut muuttua kaupallisempaan suuntaan. Turisteja on paljon, ja hinnat nousseet. Aiemmilla parin vuoden välein toistuneilla Prahan reissuillani ihmetelin kerta toisensa jälkeen kuinka edullista siellä yhä oli. Tällaiseen hämmästelyyn ei taida enää olla syytä.

Prahassa.

Tsekeistä ajelimme Saksan Hannoveriin. Tämä tarkoitti käytännössä päivän valoisan ajan viettämistä Keski-Euroopan moottoriteillä. Lukuunottamatta pientä viiden ruuhkaa Hannoverin liepeillä eteneminen oli helppoa. Taas kerran sain ihaila saksalaisteiden liikennekuria. Homma todella toimii, eikä kukaan esimerkiksi ohita oikealta. Aika lähellä autoilijat tosin välillä ohitustilanteissa toisiaan ajavat. En ihmettele, jos moottoriteillä esiintyy välillä kymmenien autojen ketjukolareita. Perjantainakin olisi monessa tilanteessa yksi ohitusjonossa olleen auton äkkijarrutus olisi riittänyt.

Saapa nähdä minkälainen liikennekulttuuri latinalaisessa Amerikassa vallitsee. Yhdysvaltojen liikenne oli minulle aikanaan yllätys ja järkytys. Kuvittelin ennakolta maan olevan täynnänsä kokeneita ja kyvykkäitä autoilijoita, perustuuhan koko yhteiskunta paljolti ykistyisautoiluun. Varsinkin moottoriteillä meno oli kuitenkin jotain ihan muuta. Kanssaliikkujat saattoivat keksiä hetkenä minä hyvänsä minkälaisia temppuja tahansa. Nopeammat pujottelivat hitaampien joukossa vilkkuja käyttämättä ja ilmeisesti juuri ympärilleen, tai ainakaan peileihin, katselematta saattaen ilmestyä eteen mistä suunnasta tahansa. Tällaisena muistan autoilukokemukseni Yhdysvaltain ja Puerto Ricon valtateiltä. Saapa nähdä muuttuuko se jahka taas Yhdysvaltoihin pääsemme.

Toisaalta toisenlaisen yllätyksen koin Kenian Nairobissa, jossa autoja oli valtavasti mutta liikenne yllättävän kurinalaista. Autoilijat olivat kärsivällisiä . Edes torvet eivät soineet. Ikinä ei siis näemmä voi tietä ennakkoon, mitä tuleman pitää. Ennakkomielikuvat saattavat olla ihan vääriä.

Laivan aikatauluun tuli varmistus. Varustamo kertoi viestissään, että alus seilaa Belgian Antwerpenistä Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12. klo 15, aivan kuten olimme odottaneetkin. Laivaannousu tapahtuu iltapäivällä päivää ennen, eli tiistaina 5.12. Suuntaamme siis Belgiaan huomenna maanantaina. Laivamatka on tuntunut pitkään kovin kaukaiselta, mutta nyt se alkaa olla käsillä. Vain muutaman päivän kuluttua olemme merellä ja matkalla kohti Montevideota. Outoa.

Saksa ja aurinkoinen Autobahn.

Seuraa automatkaamme Euroopan kautta Etelä-Amerikan Tulimaahan, ja sitten Amerikkojen halki Alaskaan myös täällä:

www.facebook.com/havaintoja

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

 

 

 

 

 

Facebooktwittermail