Jonotellen Guyanasta Surinameen

Su 3.1.2016, Paramaribo (Suriname)

Professori kumppaneineen ei pettänyt. Tällä kertaa auto tuli hakemaan minut varttia yli kolme Georgetownin majatalostani ja Everybody loves Raymond -sarjassa pääosaa näytellyttä Ray Romanoa hieman muistuttanut intialainen kuski vei minut turvallisesti ja varmoin ottein autoaan kuljettaen rajajoelle. Kiinnostavia keskusteluitakin puheliaan ja fiksun keski-ikäisen kyytimiehen kanssa kävimme. Kyseessä ei tällä kertaa ollut pikkubussi, vaan tavallinen henkilöauto. Alkumatkan olin ainut matkustaja. Puolimatkassa kyytiin hyppäsi kolme muutakin ihmistä. Tällaisia autoilijayrittäjiä on täällä päin paljon, sillä lauttasatamaan ilmaantui useita vastaavia autokuntia. Kyyti maksoi 8000 Guyanan dollaria (noin 40 usd) ja suoritin maksun tälle ensimmäiselle kuskille. Maksua vastaan sain pienen laminoidun lipun. Tämä minun pitäisi esittää joen toisella puolella kuskin kollegalle. Hinta siis sisälsi koko matkan perille Paramariboon. Lauttalippu (3300 Guyanan dollaria) piti maksaa erikseen.

Aamuyön yli kolmituntinen automatka sujui kaikin puolin vaivattomasti. Olin jo paikkaa autoon varatessani tavannut tämän kuskin ja jo silloin totesin miehen tossujen olevan niin sanotusti oikeassa asennossa. Hyvä ja luotettava kuski. En joutunut pettymään. Päivän tuskallisin osuus alkoi vasta terminaalissa. Ensin jonotettiin lippuluukulle, sitten passitarkastukseen. Lopulta odotettiin lauttaan pääsyä. Tämä lautta, joka itse asiassa muistutti aika lailla vaikkapa Turun saariston rengastien losseja, lähti vasta puoli kymmeneltä aamupäivällä. Kaikkien prosessien hitauden nähtyäni en enää lainkaan ihmetellyt, miksi kuskit lähtevät Georgetownista jo kolmen tai viimeistään neljän aikaan aamuyöstä. Lippujen kirjoittaminen ja passien tarkastus arviolta vajaalle kahdelle sadalle ihmiselle voi näemmä kestää kolmekin tuntia.

Lossi lähti ja tuli perille. Matkasta ei ole paljon kerrottavaa, se kestikin vain puoli tuntia. Surinamen terminaalissa jo Guyanan puolelta tuttu meininki toistui. Tällä kertaa oli vain jonotettava eräänlaisessa aitakarsinassa. Passintarkastajia oli työvuorossa kaksi ja jokaisen matkustajan käsittely tuntui kestävän ikuisuuden. Passit kyllä skannattiin, mutta muuten hommaan näytti kuuluvan kaikenlaista käsinkirjoittelua. Eivät rajapoliisit näyttäneet laiskottelevankaan, mutta silti taisi mennä melkein kolme tuntia, ennen kuin tiskille pääsin. Olin alkuun ollut kutakuinkin jonon puolivälissä. Tiskille päästyäni olin ehkä viimeisen viidenneksen joukossa. Moni oli etuillut jonossa viranomaisten luvalla, kuka minkäkin syyn varjolla. Näin taitaa olla aina tällä rajalla, sillä asian tienneet ryntäsivät lossista ulos juosten päästäkseen passintarkastusjonon kärkeen. Itse en viitsinyt vaikka vihjeen sainkin. Lauloihan jo Sting aikoinaan, jotta ”gentleman will walk but never run”. Mitäs tuosta, päivä oli jo muutenkin pilalla ja menisi matkustamiseen. Puolen tunnin lauttamatkaan ja yhteen rajanylitykseen meni lopulta aikaa seitsemättä tuntia. Esimerkillinen guyanalaisten ja surinamelaisten viranomaisten yhteissuoritus.

Passini tultua vihdoin leimatuksi pääsin ulos terminaalista. Otin laminoidun kyytilipun esiin ja kimppuuni hyökkäsi heti tukeva intialainen kaveri: ”That’s me, let’s go”. Hyppäsin Toytotan tila-auton etupenkille ja lähdimme liikkeelle. Muut matkustajat olivat jo autossa ja minua oli kai odoteltu. Guyanassa aamuyöllä tien varrella oli asutusta lähes jatkuvasti. Pieni kylä seurasi toistaan. Surinamessa oli kovin maaseutumaista ja vehreää. Talot harvassa, paljon puita. Tämä toisen osuuden kuski oli erilainen kuin aamun Raymond. Kovasti piti auton nappeja painella, peiliä säätää ja ohjauspyörää naputella. Välillä puhelintakin piti tarkastaa. Tyhjällä ja verraten hyväkuntoisella tiellä mittari näytti pääosan matkaa 140 kilometriä tunnissa. Yksi poliisin tarkastuspistekin matkalle mahtui. Kaikkien meidän passit katsottiin ja minun piti jopa avata laukkuni poliisin penkoa. Huomautettavaa ei kuitenkaan löytynyt.

Olin varannut Paramaribosta hotellin ennakkoon ja kuski vei minut perille. Paramaribon Hotel Tulip yllätti. Monessa paikassa ympäri maailmaa olen käynyt, mutta tämä oli ensimmäinen kerta ikinä kun Booking.com -sivuston kautta tekemäni varaus ei ollutkaan hinnan puolesta validi. Hinta oli kaksinkertainen verrattuna varauksessa olleeseen. Mikäli respan murteellisesta englannista oikein ymmärsin, jotain yhteysongelmia oli ollut ja hinnat siksi pielessä. Sitä paitsi: ”Tämä on Suriname, ei me noita nettivarauksia joka päivä lueta”. Kritisoin, mutta ei auttanut. Lopulta syyllinen vääriin hintoihin oli myös hotellin managerin poika. Tiedusteltuani kuivakasti, eikö tuota poikaa sitten löytyisi jostain maksamaan varaukseni ja huoneen todellisen hinnan erotusta, sain kuulla hänen saaneen jo kenkää. Luovutin. En jaksanut lähteä etsimään uutta hotellia, olihan kello jo kuusi ja takana pitkä rupeama. Nettikään ei hotellin aulassa toiminut. Maksoin neljä kymppiä kahden sijaan ja jäin Tulipiin.

Seuraava etappi on Ranskan Guyana, joka on Ranskan merentakainen departementti ja siten osa Euroopan unionia. Lennän sieltä Pariisin kautta kotiin. Toivottavasti meininki tässä viimeisessä Guyanassa vastaa sen statusta osana Eurooppaa. Nämä kaksi muuta Guyanaa kun alkavat jo muistuttaa minua viime talven Afrikan matkasta. Henkisenä kotinani pitämääni Eurooppaa on jo ikävä. Sen soisi koittavan.

160103-1

Jonotusta Guyanan lauttaterminaalissa.

160103-2

Lossi Guyanasta Surinameen.

160103-3

Surinamen maanteillä oli hiljaista, eikä lähes puolentoistasadan nopeus ahdistanut. Täällä näemmä ajetaan keskellä tietä.

160103-4

Hiljaista oli myös Paramaribon keskustassa lauantai-iltana.

 

Jumissa Guyanassa

Pe 1.1.2016, Georgetown (Guyana)

Vuosi vaihtui ja maankin piti vaihtua. Mutta eipä vaihtunut. Olen edelleen jumissa Guyanan pääkaupungissa Georgetownissa. Huomenna vihdoin pääsen täältä, ehkä. Ei tämä hullumpi kaupunki ole ja viihdyn täällä paremmin kuin Port of Spainissa, mutta aika pienihän tämä on. Kadut on tullut jo mittailtua, joten mieli tekisi jo päästä eteenpäin.

Tarkoituksenani lähteä täältä uudenvuoden aattona ja ottaa vuosi 2016 vastaan naapurimaan Surinamin pääkaupungissa Paramaribossa. Viisumilappu maahan oli hankittu ja pikkubussilippu ostettu. Maiden välissä on joki, jolla kulkee lautta. Jotta tälle lautalle ehtisi, on Georgetownista lähdettävä aikaisin. Lipun minulle myynyt toimisto oli käskenyt minun olla valmina aamuneljältä. Kaikki nämä Surninamiin menevät bussit lähtevät tyypillisesti varhaisaamusta. Olin valmiina tavaroineni. Odotin. Kello tuli viisi, ei ketään. Yli tunnin odoteltuani lähdin kävellen epämääräiselle toimistolle, josta olin lippuni ostanut. Se oli tietenkin kiinni, mutta edessä päivysti jonkinlainen yövartija. Kerroin hänelle huoleni ja ihmettelin, missä bussi on. Hän sanoi, ettei se ollut ikinä tullut toimistollekaan, paikkaan johon se kuulemma yleensä joka aamu tulee. Hienoa. Kello oli jo kuusi. Menin takaisin majatalolleni, ilmoitin jääväni vielä ainakin yhdeksi yöksi ja painuin takaisin pehkuihin.

Aamupäivällä tein uuden retken toimistolle, olinhan jo maksanut lippuni (40 jenkkitaalaa koko matkasta). Minut alun perin sisään houkutellut nuori musta security-paitainen kaveri peililasit päässään hämmästyi minut nähdessään. Kerroin mitä oli tapahtunut ja hän vei minut huolestuneen oloisena takahuoneeseen tapaamaan pomoaan. En oikein tiedä, mitä kaikkia bisneksiä tästä pienestä toimistosta käsin hoideltiin, mutta epäilemättä monenlaisia. Etuhuoneessa joku punnitsi laboratoriovaa’alla pieniä elohopeapulloja. Ihmettelinkin, miksi jo Trinidadin kentällä minulta kyseltiin, onko matkatavaroissani elohopeaa. Metalli taitaa liittyä jotenkin kaivoshommiin, joita Guyanassa harrastetaan laajalti. Kultaa.

Itse yrittäjä istui pienessä koppimaisessa ja sekaisessa toimistossaan t-paidassa. Nelikymppinen ja isomahainen, joka sormessa valtava kultasormus. Latino- tai intiaaniverta, ehkä molempia. Sekalaisen paperipinon päällä oli kolhiintunut suuri automaattipistooli. Kerroin hänelle huoleni ja mies soitti puhelun, ilmeisesti bussimiehelle. Tämä väitti kiven kovaan, että oli noutanut kolme matkustajaa aivan majapaikkani risteyksestä. Sanoin, että eipä näkynyt mitään bussia ja noiduin myös sitä, että olin jo ehtinyt varaamaan hotellin Paramaribosta: ”I will lose money on this!” Seuraavan kerran busseja kulkisi vasta toinen päivä, ensimmäinen kun on pyhä ja Guyanassa kaikki on kiinni. Ei kuulostanut hyvältä. Kun napisin tästäkin ja menettämästäni kahdesta päivästä, mies tarjoutui antamaan lippurahat takaisin. Mietin hetken ja hyväksyin tarjouksen. Etsisin kyydin toisaalta. Lähtiessäni keskusteluamme kuunnellut peililasikaveri vielä pahoitteli syvästi syntynyttä sotkua.

Toinen kyytimies löytyi majataloni isännän avulla. Kuulemma jotain hänen tuttujaan on tämä professoriksi kutsuttu mies. Löysin lähikadulta tämän vanhemman harvahampaisen professorin työpisteen, joka oli pieni laatikoista kyhätty pöytä kadulla. Paikalla oli myös kuski. Kerroin epäonnistuneesta yrityksestäni päästä pois kaupungista, ja he lupasivat ja vannoivat ottavansa minut kyytiin lauantaiaamuna kolmelta. Se on siis huomenna. Matkan hinta oli näilläkin herroilla sama, mutta tällä kertaa en maksanut lippua etukäteen. Kyytimiehet tekivät tästä oikein numeron, heillä ei lippua tarvitse maksaa etukäteen, kuten epäluotettavilla kilpailijoilla pitää. Vasta sitten autossa ja kuskille.

Kaikki sujuikin toissapäivänä vähän liian helposti. Hain ensin aamulla Surinamin lähtystöstä yhteen sisääntuloon oikeuttavan ”turistikortin”, joka toimii ikään kuin viisumina. Lappu maksoi 25 dollaria, eikä sitä voinut maksaa millään muulla valuutalla. Dollarini olivat jo vähissä, mutta lähetystön tiukkailmeinen vartijatäti neuvoi minut muutaman talon päässä sijaitsevaan kielikouluun, jotka kuulemma vaihtavat rahaa ja ottavat kopioita, sillä passin nimitietosivusta ja Guyanan sisääntuloleimasta tarvittiin kopiot. Kielikoulu löytyi helposti ja sain rahan vaihdettua sekä kopiot. Oikein mukavia naisia. He tiesivät heti mitä olen vailla. Lähetystöstä tulee kuulemma päivittäin turisteja samalla asialla. Tämän jälkeen turistikortin saaminen kesti vain kymmenen minuuttia. Paluumatkalla löysin puolivahingossa tuon bussilippumyymälän, joten kaikki asiat oli hoidettu jo ennen puolta päivää.

Mutta huomenna, huomenna mennään taas. Ellei professorikin sitten petä. Majataloisäntäkin oli huolissaan tilantestani ja kävi vielä tänään varmistamassa kyytiasian. Kaiken pitäisi olla kunnossa. Katsotaan miten käy.

160102-3

Kaupungininsinöörin toimisto Georgetownissa kaipaisi vähän ehostusta. Vieressä kaupungintalo.

160102-4

Meteliä meteliä! Huomaa suuri kaiutin etualalla. Näitä ämyreitä on ollut paljon koko Karibialla ja niistä myös soitetaan mitä erillaisempaa musiikkia.

160102-1

Georgetow, Guyana. Maa on entinen Britannian siirtomaa, joka näkyy arkkitehtuurissa sekä kielessä (ainut Etelä-Amerikan maa jossa puhutaan englantia).

160102-2

Georgetown, peruskatunäkymää.

Mietteitä Port of Spainista ja matka Trinidadista Guyanaan

Ti 29.12.2015, Georgetown (Guyana)

Trinidadin pääkaupungissa Port of Spainissa satoi viikonloppuna lähes tauotta. Kaiken lisäksi melkein kaikki oli kiinni vielä sunnuntainakin. Kadut olivat autiot lukuun ottamatta niillä kuljeskelleita satunnaisia ryysyisiä asunnottomia ja epämääräisiä kadunkulmissa seisoskelijoita. Perusihmisiä ei näkynyt missään. Lyhyet retket jotka kaupungille tein eivät olleet kovin miellyttäviä. Vaikka kukaan ei minua häirinnytkään, kaupungilla kävellessä teki mieli vilkuilla usein taakseen. Välillä vaihdoin kadulla puolta, kun en halunnut jonkun tyypin ohi kulkea. Enpä muista, missä kaupungissa olisi viimeksi ollut vastaavia fiiliksiä.

Maanantaina Port of Spainiin palasi arki. Aurinko tuli esiin ja sade oli poissa. Tavallinen kansa tavallisissa askareissaan oli palannut viikonlopun ja juhlapyhien vietosta, missä ikinä he sitten olivat olleetkaan. Kaduilla oli normaalinoloista säpinää. Nyt kaikenlainen epämääräinen aines ei enää erottunut katukuvasta samalla tavoin kuin aiemmin. Samat pahvinpalasilla makoilevat huumeongelmaiset kodittomat kaduilla toki yhä olivat, mutta arjen koitettua he sentään olivat selvä vähemmistö. Enää en tuntenut tarvetta vilkuilla olkani yli.

Huolimatta ilmapiirin rentoutumisesta, en silti oikein saanut paljoakaan irti Port of Spainista. Jostain syystä vielä normaalin päiväjärjestyksen palattuakin kaupungin ravintolat ja liikkeet vaikuttivat jostain syystä yhä suljetuilta. Siis vaikka olivat auki. Ravintoloiden tummennettujen ikkunoiden takia kadulta ei nähnyt sisällä mahdollisesti istuvia asiakkaita ja ovetkin olivat kiinni. Vain pieni lappu jossain ovenpielessä kertoi paikan oleva ”open”. Jopa minäkin osaisin tehdä paikasta kutsuvamman asiakkaiden tulla. Totta tosin myöskin on, ettei monessa paikassa kovin paljon asiakkaitakaan ollut. Moni kahvila esimerkiksi oli tyhjillään. Kummallista, onhan Port of Spain kuitenkin monen sadan tuhannen asukkaan kaupunki.

Pienemmissä omistajavetoisissa ruokapaikoissa palvelu tuntui pelaavaan paremmin, mutta esimerkiksi lähihuoltoaseman minimarketissa (ainut joka oli viikonloppuna auki) ja ketjuravintoloissa meininki oli tympeämpää. Tai outoa. Trinidadissa puhuttu englanti oli ainakin minulle aika käsittämätöntä. Tämä yhdistettynä pääosin tummaihoisen henkilökunnan tapaan olla katsomatta asiakasta silmiin (tai monesti edes päin), ja perin loiviin liikkeisiin yleisemminkin, loi kummallisia tilanteita. Monesti kassalla mietin, jotta puhutaankohan nyt minulle ja onko jotain oikeaa asiaakin, mitään kun en murteellisesta minusta poispäin kohdistetusta mutinasta oikein ymmärtänyt. No, asiani sain kuitenkin aina hoidettua. Ehkä Trinidadissa kaikki halukkaat pääsevät palveluammattiin. Hyvin monessa ikkunassa oli nimittäin lappu, jossa kerrottiin paikan palkkaavan uutta henkilökuntaa. ”Staff wanted.” En ihmettele.

En siis jäänyt ikävöimään Trinidadin pääkaupunkia kun tänään sieltä lähdin. Tosin on muistettava, että jos olisin mennyt johonkin saaren toiseen kolkkaan, voisivat mielipiteeni olla tyystin erilaisia. Mietin, josko positiivinen mielikuvani Barbadoksestakin olisi ollut vähemmän sitä, jos olisin majoittunut saaren pääkaupunkiin Bridgetowniin. Niin saattaisi olla.

Oli miten oli, tänään maa kuitenkin vaihtui. Caribbean Airlines vei minut Guyanan pääkaupunkiin Georgetowniin Etelä-Amerikassa. Noin tunnin kestänyt lento oli ajoissa ja kaikki sujui mainosti. Alan oikeasti pitää tästä Karibian lentoyhtiöstä. Homma toimii ja siinä on yritystä. Jopa kuulutuksista koneessa saa selvää. Tästä ei ollut toivoakaan ensimmäisillä Karibian lennoillani. Minut lennolle sisään ja laukkuni ruumaan kirjannut nuori nainen oli paitsi hyvin ammattimainen, myös sympaattinen. Varovasti hän kyseli, että eikös Suomessa ole aika pimeää tähän aikaan vuodesta. Myönsin. Ihanaa, vastasi hän. Trinidadissa on kuulemma ihan liikaa valoa ja lämpöä hänen makuunsa. Britanniassa on kuulemma täydellinen ilmasto. Siellä sataa. Sateisessa harmaudessa on hyvä nukkua.

Guyanaan pääseminen oli helppoa. Suomalainen ei maahan viisumia tarvitse. Ei haastattelua tällä kertaa, eikä kyselyitä poistumislipusta. Passintarkastuksen nuori kaveri kysyi vain, montako päivää tulena maassa olemaan. Kerroin että pari. Se riitti, passiin tuli leima ja pääsin maahan.

Guyanan kansainvälinen lentokenttä sijaitsee yli tunnin matkan päässä itse pääkaupungista. Tällä kertaa minulla kävi tuuri. Olin nimittäin jo koneessa ajautunut juttelemaan vieressäni istuneen kaverin kanssa. Hän oli asunut ikänsä New Yorkissa, mutta sukujuurensa olivat Guyanassa. Tiedossa olisi kuulemma sukulointia. Veli menee naimisiin. Isänsä ja veljensä olivat häntä kentällä vastassa, ja tarjosivat minulle kyytiä kaupunkiin. Mainiota. Otin tarjouksen vastaan. Tämä oli varsinainen onnenpotku, sillä kentällä ei ollut oikein yhtään mitään. Ei edes rahanvaihtopistettä, pankkiautomaatista puhumattakaan. Paikallista valuuttaa minulla ei tietenkään ollut, ja dollaritkin ovat jo perin vähissä. Korttikaan ei taida olla täällä kovin käytetty maksutapa, vaikka vihdoin Georgetowniin päästyäni pankkiautomaatin lopulta löysinkin. Toki kentältä olisi taksillakin päässyt, mutta kuskien innokkuudesta päätellen olisi heidän kanssaan saanut sitten vääntääkin. Tästäkin ilosta jäin ystävällisen newyorkilais-guyanalaisen perheen ansiosta paitsi.

Seuraavaksi pitäisi suunnata Guyanan naapuriin Surinamiin. On vielä epäselvää, kuinka sinne menen ja millä aikataululla. Jonkinlaisella pikkubussin ja veneen yhdistelmällä sinne kuitenkin täältä pääsee, sen tiedän. Katsotaan. Uusi vuosikin sotkee hieman asioita ja aikatauluja, mutta huomisen jälkeen ollen tässä asiassa viisaampi.

151229-1

Sunnuntai, Port of Spain.

151229-2

Port of Spain, Trinidad. Siirtomaa-arkkitehtuuria.

151229-3

Työpiste Trinidadissa.

151229-4

Guyana, Etelä-Amerikka. Tervetuloa.

151229-5

Georgetown, Guyana. Tällä kertaa tällainen parvekenäkymä.