Ti 29.12.2015, Georgetown (Guyana)

Trinidadin pääkaupungissa Port of Spainissa satoi viikonloppuna lähes tauotta. Kaiken lisäksi melkein kaikki oli kiinni vielä sunnuntainakin. Kadut olivat autiot lukuun ottamatta niillä kuljeskelleita satunnaisia ryysyisiä asunnottomia ja epämääräisiä kadunkulmissa seisoskelijoita. Perusihmisiä ei näkynyt missään. Lyhyet retket jotka kaupungille tein eivät olleet kovin miellyttäviä. Vaikka kukaan ei minua häirinnytkään, kaupungilla kävellessä teki mieli vilkuilla usein taakseen. Välillä vaihdoin kadulla puolta, kun en halunnut jonkun tyypin ohi kulkea. Enpä muista, missä kaupungissa olisi viimeksi ollut vastaavia fiiliksiä.

Maanantaina Port of Spainiin palasi arki. Aurinko tuli esiin ja sade oli poissa. Tavallinen kansa tavallisissa askareissaan oli palannut viikonlopun ja juhlapyhien vietosta, missä ikinä he sitten olivat olleetkaan. Kaduilla oli normaalinoloista säpinää. Nyt kaikenlainen epämääräinen aines ei enää erottunut katukuvasta samalla tavoin kuin aiemmin. Samat pahvinpalasilla makoilevat huumeongelmaiset kodittomat kaduilla toki yhä olivat, mutta arjen koitettua he sentään olivat selvä vähemmistö. Enää en tuntenut tarvetta vilkuilla olkani yli.

Huolimatta ilmapiirin rentoutumisesta, en silti oikein saanut paljoakaan irti Port of Spainista. Jostain syystä vielä normaalin päiväjärjestyksen palattuakin kaupungin ravintolat ja liikkeet vaikuttivat jostain syystä yhä suljetuilta. Siis vaikka olivat auki. Ravintoloiden tummennettujen ikkunoiden takia kadulta ei nähnyt sisällä mahdollisesti istuvia asiakkaita ja ovetkin olivat kiinni. Vain pieni lappu jossain ovenpielessä kertoi paikan oleva ”open”. Jopa minäkin osaisin tehdä paikasta kutsuvamman asiakkaiden tulla. Totta tosin myöskin on, ettei monessa paikassa kovin paljon asiakkaitakaan ollut. Moni kahvila esimerkiksi oli tyhjillään. Kummallista, onhan Port of Spain kuitenkin monen sadan tuhannen asukkaan kaupunki.

Pienemmissä omistajavetoisissa ruokapaikoissa palvelu tuntui pelaavaan paremmin, mutta esimerkiksi lähihuoltoaseman minimarketissa (ainut joka oli viikonloppuna auki) ja ketjuravintoloissa meininki oli tympeämpää. Tai outoa. Trinidadissa puhuttu englanti oli ainakin minulle aika käsittämätöntä. Tämä yhdistettynä pääosin tummaihoisen henkilökunnan tapaan olla katsomatta asiakasta silmiin (tai monesti edes päin), ja perin loiviin liikkeisiin yleisemminkin, loi kummallisia tilanteita. Monesti kassalla mietin, jotta puhutaankohan nyt minulle ja onko jotain oikeaa asiaakin, mitään kun en murteellisesta minusta poispäin kohdistetusta mutinasta oikein ymmärtänyt. No, asiani sain kuitenkin aina hoidettua. Ehkä Trinidadissa kaikki halukkaat pääsevät palveluammattiin. Hyvin monessa ikkunassa oli nimittäin lappu, jossa kerrottiin paikan palkkaavan uutta henkilökuntaa. ”Staff wanted.” En ihmettele.

En siis jäänyt ikävöimään Trinidadin pääkaupunkia kun tänään sieltä lähdin. Tosin on muistettava, että jos olisin mennyt johonkin saaren toiseen kolkkaan, voisivat mielipiteeni olla tyystin erilaisia. Mietin, josko positiivinen mielikuvani Barbadoksestakin olisi ollut vähemmän sitä, jos olisin majoittunut saaren pääkaupunkiin Bridgetowniin. Niin saattaisi olla.

Oli miten oli, tänään maa kuitenkin vaihtui. Caribbean Airlines vei minut Guyanan pääkaupunkiin Georgetowniin Etelä-Amerikassa. Noin tunnin kestänyt lento oli ajoissa ja kaikki sujui mainosti. Alan oikeasti pitää tästä Karibian lentoyhtiöstä. Homma toimii ja siinä on yritystä. Jopa kuulutuksista koneessa saa selvää. Tästä ei ollut toivoakaan ensimmäisillä Karibian lennoillani. Minut lennolle sisään ja laukkuni ruumaan kirjannut nuori nainen oli paitsi hyvin ammattimainen, myös sympaattinen. Varovasti hän kyseli, että eikös Suomessa ole aika pimeää tähän aikaan vuodesta. Myönsin. Ihanaa, vastasi hän. Trinidadissa on kuulemma ihan liikaa valoa ja lämpöä hänen makuunsa. Britanniassa on kuulemma täydellinen ilmasto. Siellä sataa. Sateisessa harmaudessa on hyvä nukkua.

Guyanaan pääseminen oli helppoa. Suomalainen ei maahan viisumia tarvitse. Ei haastattelua tällä kertaa, eikä kyselyitä poistumislipusta. Passintarkastuksen nuori kaveri kysyi vain, montako päivää tulena maassa olemaan. Kerroin että pari. Se riitti, passiin tuli leima ja pääsin maahan.

Guyanan kansainvälinen lentokenttä sijaitsee yli tunnin matkan päässä itse pääkaupungista. Tällä kertaa minulla kävi tuuri. Olin nimittäin jo koneessa ajautunut juttelemaan vieressäni istuneen kaverin kanssa. Hän oli asunut ikänsä New Yorkissa, mutta sukujuurensa olivat Guyanassa. Tiedossa olisi kuulemma sukulointia. Veli menee naimisiin. Isänsä ja veljensä olivat häntä kentällä vastassa, ja tarjosivat minulle kyytiä kaupunkiin. Mainiota. Otin tarjouksen vastaan. Tämä oli varsinainen onnenpotku, sillä kentällä ei ollut oikein yhtään mitään. Ei edes rahanvaihtopistettä, pankkiautomaatista puhumattakaan. Paikallista valuuttaa minulla ei tietenkään ollut, ja dollaritkin ovat jo perin vähissä. Korttikaan ei taida olla täällä kovin käytetty maksutapa, vaikka vihdoin Georgetowniin päästyäni pankkiautomaatin lopulta löysinkin. Toki kentältä olisi taksillakin päässyt, mutta kuskien innokkuudesta päätellen olisi heidän kanssaan saanut sitten vääntääkin. Tästäkin ilosta jäin ystävällisen newyorkilais-guyanalaisen perheen ansiosta paitsi.

Seuraavaksi pitäisi suunnata Guyanan naapuriin Surinamiin. On vielä epäselvää, kuinka sinne menen ja millä aikataululla. Jonkinlaisella pikkubussin ja veneen yhdistelmällä sinne kuitenkin täältä pääsee, sen tiedän. Katsotaan. Uusi vuosikin sotkee hieman asioita ja aikatauluja, mutta huomisen jälkeen ollen tässä asiassa viisaampi.