La 28.2.2015, Wadi Halfa (SD) – Abu Simbel (EG)
Sudan, tuo The Fund for Peace –järjestön tilastojen mukaan maailman epäonnistuneimman valtion kyseenalaista kunniaa vuonna 2007 kantanut maa jäi taakse tänään. Monista viivästymisistä ja auto-ongelmista johtuen olemme hieman jäljessä alkuperäisestä aikataulusta, joten vierailumme Sudanissa jäi melko lyhyeksi. Jonkinlaisen käsityksen maasta kuitenkin ehti saada. Khartum ja paljon autioita seutuja. Vaikka väestö näytti olevan pääosin hyvin tummaihoista, alkoi yleistunnelma selvästi lähestyä islamilaisten arabimaiden vastaavaa varsinaisen Afrikan sijaan. Olimme selvästi siirtymässä yhdeltä kulttuurilliselta alueelta toiselle.
Vielä vuosi sitten Sudanista ei maanteitse Egyptiin päässyt. Tuolloin noin kerran viikossa Sudanin pohjoisesta rajakaupungista Wadi Halfasta lähti lautta Egyptin Assuaniin. Matka kesti päiviä ja lautat olivat aina myöhässä ja kulkivat epävarmasti. Matka maiden välillä oli siis hyvin hankala, mikä sinänsä on aika merkillistä kun ottaa huomioon kuinka pitkä maaraja maiden välillä on. Tuhansia kilometrejä. Eikä yhtään tietä. Tämäkin kertonee siitä, kuinka syrjäisistä seuduista on oikeasti kyse.
Nyt uusi helpompi reitti on kuitenkin auki ja mekin pääsimme sitä hyödyntämään. Ensitöiksemme lauantaina ajoimme – jälleen hyvää tietä, muuten – Wadi Halfasta joitakin kymmeniä kilometrejä pohjoiseen kunnes törmäsimme Sudanin puolen raja-asemaan, jota paikalliset kutsuvat jostain syystä nimellä ”port”, satama, vaikka vettä ei näy mailla halmeilla. Ylityspiste sijaitsee keskellä autiomaata. Tämä aiheutti aluksi jonkin verran epäselvyyksiä kommunikoidessamme puhelimitse rajanylityksessä auttamaan saapuvan kaverin – siis se kuuluisa fikseri – kanssa. Olisiko meidän pitänyt ajaa johonkin satamaan? Asia selvisi kuitenkin rajalla. Olimme kuin olimmekin oikeassa paikassa.
Sudanin raja-asemalla.
Egyptiläinen fikseri Mohammed kysyi meiltä puhelimessa, tarvitsisimmeko apua Sudanista poistumiseen. Miksikäs ei. Rajalla oli muutama paikallinen linja-auto matkustajineen ja pian myös paikallinen avustaja löysi meidät. Hän keräsi passimme ja sekä auton paperit ja lähti hoitamaan asioita. Paikalliset jonottivat tavaroineen raja-asemalle, me lorvimme autossa. Sudanista poistuminen kesti pari tuntia ja lopulta saimme passimme takaisin leimattuina. Asiaa hoitanut kaveri esitti tässä vaiheessa myös laskunsa. Käsin kirjoitetussa paperissa oli viitisen kohtaa ja kokonaissumma koko porukalta ja autolta 201 us-dollaria. Jaahas. No, itsehän apua pyysimme vaikka kaiketi olisimme itsekin nuo paperihommat voineet hoitaa. Pääsimmehän maahan sisäänkin ilman apua. Kaivoimme siis kuvetta.
Ajoimme pois Sudanin aidatulta tullialueelta Egyptin vastaavan alueen porttien eteen. Selvisi, että päästäkseen alueen sisäpuolelle oli maksettava pääsymaksu, kokonaisuudessaan autolta ja matkustajilta viisisataa Egyptin puntaa eli noin 60 euroa. Tästä suoritteesta saimme jopa jonkinlaiset pääsyliput, joten maksu ei liene ollut tyystin keksitty. Autoon nousi Egyptin armeijan miehiä jotka keräsivät rahat ja liimasivat passeihimme jo valmiiksi viisumitarran.
Tässä vaiheessa oma asiamiehemmekin oli jo meidät löytänyt ja otti tilanteen haltuunsa. Alkoi ainakin kolme tuntia kestänyt operaatio, jonka aikana kaikki paperiasiat selviteltiin. Me matkustajat pääsimme sangen helpolla. Auton paperit sen sijaan veivät enemmän aikaa. Suurin koitos ja epämukavuus meille matkustajille oli oikeastaan kaikkien matkatavaroiden kantaminen läpivalaisuun ja sieltä takaisin autoon. Aiemmin Sudanin puolella näkemämme paikallisbussit matkustajineen nimittäin olivat myös täällä. Roinaa paikallisilla oli paljon, alkuperäispakkauksissaan olevista televisioista ja kaasuliesistä lähtien. Kaikki piti läpivalaista ja se haluttiin näemmä tehdä yhtä aikaa. Jonottaa ei kukaan osannut tai halunnut. Aikamme vuoroamme odoteltuamme meidät tosin ohjattiin läpivalaisulaitteelle ruuhkan ohi. Samoin kävi passintarkastuksessa. Turistilla on näemmä eri oikeudet, tai sitten fikserimme tunsi hyvin rajahenkilökunnan. Tai molempia.
Lopulta auton paperitkin olivat valmiit ja viimetöiksemme tullialueella irrotimme Ajokin Euro-kilvet ja ruuvasimme paikalle rajalta saamamme keltaiset Egyptin tilapäisrekisterikilvet. Matka jatkui. Meillä alkoi kuulemma olla kiire, sillä muut autot olivat jo lähteneet tullialueelta ja edessä olisi vielä lauttamatka jonne tuli ehtiä. Fikseri hyppäsi kyytiimme ja ajoimme noin neljäkymmentä kilometriä lauttasatamaan, jossa lossi vielä seisoi, tyhjänä. Tie oli taas erinomaista ja tuliterää.
Perillä selvisi, ettei erityistä kiirettä olisi ollutkaan. Toista tuntia satamassa joidenkin rekkojen kanssa odoteltuamme – en tiedä mitä – pääsimme ajamaan sisälle lossiin. Kun lautta oli täynnä, lähdimme liikkeelle. Parinkymmenen minuutin kuluttua kävi kuitenkin ilmi, että satamaan oli ajanut vielä yksi bussi. Kannelta huudeltiin komentosillalle, josta huudeltiin takaisin. Käsiä heiluteltiin. Lopulta lossi kääntyi, ajoi takaisin satamaan ja otti lopulta tämänkin ajoneuvon kyytiinsä. Bussi mahtui lauttaan juuri ja juuri. Ehkä sitten odotimme tätä autoa, emme vain kyllin kauan. Egyptiläistä järjestelmällisyyttä.
Merkillisiä maisemia Egyptin puolelta, matkalta kohti lossisatamaa.
Lossi odotti meitä tyhjänä.
Kello kahdeksan jälkeen, pimeän jo tultua olimme perillä Abu Simbelissä. Lauttamatka oli kestänyt alle kaksi tuntia. Nostimme automaatista rahaa ja majoituimme fikserimme järjestämään nuubialaishenkiseen hotelliin. Ihan hieno ja omaperäinen paikka, mutta 45 euron yöpymistaksa henkilöä kohden oli nähdäkseni melko lailla yläkanttiin, vaikka hintaan illallinen ja aamupala sisältyivätkin. Tämä tosin oli odotettavissa. Kun jonkun tällaisen asianhoitajan käsiin antautuu, lienee useimmiten syytä varautua maksamaan kaikesta enemmän. Siis vielä sen alun perin sovitun palkkion lisäksi. Päivän päätteeksi selvisi vielä, että lossimatkasta oli myös luvassa erillinen lasku. Tästäkään ei fikseri ollut maininnut mitään tehdessään sähköpostitse tarjousta palveluistaan. Hieman huono maku tällaisesta suuhun jää, vaikka kovin tuttuahan tämä varsinkin arabimaissa asioita hoitaneelle on. Kauppamiehiä ovat ja osaavat pitää puolensa.
Vaikka en rajalla nähnyt dollareiden siirtyvän fiksereiltä – jotka siis veloittavat tyypillisesti palveluksistaan niitä tilanneelta jonkun ennalta sovitun könttäsumman – viranomaisille, olen käytännössä varma että niin tapahtui. Sen verran hyvää pataa he keskenään olivat. Liukkaasti ja helposti asiat luistivat. Omin päin rajan ylittäminen Egyptiin ajoneuvon kanssa olisi varmaan ollut käytännössä mahdotonta. Nyt se vei vain aikaa mutta sujui muuten sangen kivuttomasti. Tämäkin kertoo mielestäni selvästi siitä, että olemme siirtyneet erilaiseen toimintaympäristöön. Oma mielikuvani on, että ”mustassa” Afrikassa yleinen meininki oli sen verran rennonletkeää, että korruptiorahojakaan ei jakseta penätä kovin pitkään jos niistä sitkeästi kieltäytyy. Täällä asiat ovat toisin ja meno, sanoisinko, bisneshenkisempää. Rahalla saa, rahatta ei – sillä siisti.
Huomenna matka jatkuu Assuaniin, jonne ajetaan jonkinlaista sotilastietä (military road) pitkin. Tästä johtuen fikserimme hoitaa yleisjärjestelyt myös huomenna. Assuaniin kun ajetaan kuulemma tien erityislaadusta johtuen jonkinlaisessa saattueessa. Hotellikin lienee taas varattu meille jo ennalta. Assuanista eteenpäin kohti pohjoista jatkammekin matkaa omin päin.
