200 kilometriä helteistä sunnuntaita – päivä 14

Su 14.12.2014, Omaruru (NAM) – Outjo (NAM)

Päivämatka oli jälleen sangen lyhyt, noin 200 kilometriä. Tie oli hyvää ja matka sujui jälleen joutuisasti. Suuntaamme kohti Etoshan kansallispuistoa, jonne täältä Outjosta on hieman yli sadan kilometrin matka. Tarkoitus on startata huomenna hyvin aikaisin, jopa niin, että pääsisimme auringonnousun aikaan perille puistoon. Emme uskaltaneet ajaa lähemmäksi, sillä tiekarttojen mukaan tämä on viimeinen suurempi asutuskeskus ennen puiston porttia.

Paimen, eläimiä ja lippu.

Paimen, eläimiä ja lippu.

Outjosta majoitus löytyi lopulta sangen helposti. Siisti ja sunnuntaisen hiljainen pikkukaupunki, vaikkakin erinäisiä kaupustelijoita ja bussin ja ryhmämme ihmettelijöitä oli yllättävän paljon. Ei kuitenkaan vajaata kymmentä enempää. Aiemmin moinen toiminta on ollut hyvin satunnaista ja oikeastaan lähes olematonta, joten kiusalta tuntui tämä pienikin kiusa.

Ero lämpötilassa parin päivän takaiseen on alkaa olla jo melkoinen. Iltapäivän aurinko on todella kuuma ja paahtava. Tiedä sitten onko tämä sattumaa vai olemmeko oikeasti siirtymässä sen kauan odotetun ”oikean Afrikan” leveyspiireille. Myös ensimmäiset eksoottisemmat eläinhavainnot tehtiin päivämatkan varrelta tänään. Tien sivussa oli apinoita. Liikennemerkit varoittelevat myös mitä erilaisimmista elukoista. Ilmeisesti ainakin pahka- tai villisioista sekä erilaista antiloopeista.

Spar-market.

Spar-market Omarurussa sekä Ajokin keula.

Päivän satunnaisena Namibia-aiheisena faktana toimikoot tällä kertaa maan marketit. Ne nimittäin ovat hämmästyttävän mainioita, ainakin jos suuremmista marketeista puhutaan. Ketjuja on useampia, mutta yksi levinneimpiä näyttää olevan Euroopastakin tuttu Spar. Kyseisten markettien tarjonta ja yleisilme evät kalpene lainkaan vaikkapa kotimaisen Prisman rinnalla. Pikemminkin ovat keskimäärin uudempia ja siistimpiä. Kiinnostavaa, jälleen kerran. En olisi uskonut tällaistakaan Afrikassa kohtaavani.

 

Facebooktwittermail

Cape Crossin hylkeet ja edestakaisin ajelua – päivä 13

La 13.12.2014, Cape Cross (NAM) – Omaruru (NAM)

Cape Crossin ”hyljereservaatti” paljastui niemeksi, jossa oli hylkeitä. Paljon hylkeitä. Opaskirjan mukaan jopa toistasataatuhatta sellaista. Miksi nämä elukat kokoontuvat kyseseiseen paikkaan – saati sitten miksi moisia on edes olemassa – ei tullut aivan selväksi. Ilmeisesti ne ovat kuitenkin tehneet sitä hyvin pitkään, koska paikalle on rakennettu portti, tie ja parkkipaikka ynnä muuta infraa. Ilmaistakaan lysti ei ollut. Sisäänpääsymaksu ilkomaalaiselle oli 80 paikallista rahayksikköä ja bussille oli määritelty erillinen taksa. Kokonaisuudessaan pääsylipun hinnaksi tuli loppujen lopuksi noin kahdeksan euroa nenää kohden.

Mutta ne hylkeet. Äänekkäästi määkiviä hylkeitä oli siis valtava määrä ja haju sangen ikimuistoinen. Nyt tiedän miltä sadantuhannen moisen eläimen uloste haisee. Pahalta. Meidän autokuntamme lisäksi paikalla ei ollut muita eikä itse nimenkärjessä ollut henkilökuntaa, joten saimme ihmetellä tätä epätodellista näkyä ja tunnelmaa ihan omissa oloissamme. Piinatut sielut helvetissä, vaiko kenties kiirastulessa. En suuosittele kokemusta ainakaan vahvasti kohmeloisille henkilöille. Mielenterveys saattaa järkkyä. Joka tapauksessa hyvin kiinnostava vierailupaikka. En voi sanoa koskaan aiemmin nähneeni mitään vastaavaa.

141214-cape-cross-1

Hylkeitä.

141212-cape-cross-2

Lisää hylkeitä. Valitettavasti yhteydet ovat liian huonoja videomateriaalin lataamiseen. Ääni ja haju olivat merkittävä osa kokemusta, voin kertoa.

Mitä matkantekoon tulee, alkuperäisenä tarkoituksena oli käydä katsomassa hylkeet – tai merimursut, kuten niitä leikkisesästi bussissa nimitettiin – ja jatkaa matkaa itään, pitkin Cape Crossin läheltä lähtevää soratietä pitkin. Muutamia lyhyitä sorapätkiä ajettuamme tulimme lopulta siihen johtopäätökseen, että yli 250 kilometriä moista tietä on liikaa. Bussin takapyöristä puuttuvat lisäksi sisälokasuojat (toinen hajosi rengasrikon yhteydessä ja toinenkin otettiin lopulta pois), joka lisää alustan vaurioriskiä paljon irtoainesta sisältävällä teillä. Päätimme siis kuitenkin ajaa takaisin Swakopmundiin ja kiertää hiekkatiet.

Muuten päivämatka sujui aika tavanomaisesti. Päästyämme pois rannikolta sääkin muuttui jälleen lähes välittömästi aurinkoiseksi ja lämpimäksi. Iltapäivän lyhyen tauon yhteydessä esiintyi jopa hieman ongelmia, ensimmäisiä sellaisia johon paikallisasukkaat liittyivät. Muutama päihtynyt nuorimies tuli linja-autolle tilittämään, että joku meistä oli ottanut kuvia väärästä paikasta tai henkilöstä lupaa kysymättä. Poliiskin tuli paikalle, rynnäkkökivääreineen. Virkavalta oli kohteliasta ja näön vuoksi jostain kamerasta poistettiin muutama kuva. Tilanne laukesi. Ehkä tämä oli ensimakua tulevasta. Toivottavasti edessä ei ole maita, joissa poliisiin ei enää voi luottaa. Namibiassa poliisi on vaikuttanut hyvin rehelliseltä ja asialliselta.

Päivä päättyi Omaruru-nimiseen pikkukaupunkiin josta löytyi sangen mukava Saksan saksalaisen vanhemman herran pitämä majatalo. Yön hinnaksi kahden hengen hotellitasoisissa huoneissa tuli alle 20 euroa henkilöä kohden. Mainio aamiainenkin sisältyi hintaan. Tyypillinen hinta Namibiassa, muuten, tämän tasoisissa paikoissa.

141214-4

Tiemaisemia iltapäivältä. Alkaa näyttää jo Afrikalta.

141214-3

Usakos, Namibia.

141214-5

”Welcome to cool spot”. Paikallinen baari. Usakos, Namibia.

 

 

Facebooktwittermail

Pätkä Skeleton Coastin autiomaata– päivä 12

Pe 12.12.2014, Swakopmund (NAM) – Cape Cross (NAM)

Perjantain päivämatka jäi myöhäisen startin vuoksi lyhyeksi, noin 130 kilometriin. Keula suunnattiin kohti pohjoista ja Skeleton Coast –nimellä tunnettua sangen autioita rantakaistaletta. Tie oli ennalta arvoitus. Se oli nimittäin merkitty jossain kartassa säuolatieksi, joka ei ainakaan minulle ollut terminä tuttu. Tätä tietä oli tarkoitus ajaa jonkin matkaa pohjoiseen ja kääntyä sitten sisämaahan. Ajatuksena oli myös vierailla Cape Crossissa sijaitsevalla hyljealueella. Seal reserve, siinä toinen käsite jonka sisältö ei ollut täysin selvä. Mutta menemällä katsomaanhan nämä asiat tunnetusti selviävät.

Ensimmäinen näistä päivän mysteereistä selvisi jo pian Swakopmundin ulkopuolella. Oletettu suolatie osoittautui ihan hyväksi ajettavaksi, vaikka sillä ei aivan asfalttinopeuksia pystyttykään etenemään. Kuskin mukaan ajotuntuma oli kuitenkin asfalttia pehmeämpi. Kelpo tietä kuitenkin.

Suolatietä.

Suolatieksi kartassa kutsuttua tietä sekä ohittaja.

Muutakin liikennettä tiellä oli, vaikka maisemat olivat jälleen kerran silkkaa hiekkaista tyhjyyttä. Ilmeisesti alue on monenlaisten retkeilijöiden suosiossa. Pääosa muista kohtaamistamme ajoneuvoista oli kuitenkin erilaisia maastoautoja. Muita busseja ei vastaan tainnut tulla. Yleisesti ottaen Namibian autokanta vaikuttaa melko hyväkuntoiselta ja kalusto uudelta. Näin täälläkin. Jälleen yksi yllättävä seikka jota en ainakaan itse tältä maalta odottanut. Tämäkin oletettavasti kertonee Namibian suhteellisesta vauraudesta ottaen huomioon mantereen yleisen tason.

Perille Cape Crossiin päästiin noin seitsemältä illalla, hylkeitä ajatellen liian myöhään. Alueen portit oli suljettu eikä asiaa olisi takaisin ennen kuin huomenna. Ilmeisesti elukoiden työvuoro oli päivältä ohi. Myös paikan ainut majoitus osoittautui hintatasoltaan pettymykseksi. Se oli liian kallis ja hieno. Leirintäaluekin olisi kompleksista löytynyt, mutta sille ei kuitenkaan jääty. Telttoja oli mukana liian vähän eikä kalsea merituuli juurikaan houkutellut yötä ulkona viettämään. Pohjoisessa ei kartan mukaan juuri minkäänlaista sivistystä näyttänyt olevan, joten käännyimme takaisin tulosuuntaan.

Parinkymmenen kilometrin päässä päätös palkittiin. Jo tullessa sivusilmällä näkemämme majoituksesta kertonut tienposkessa ollut kyltti osoittautui validiksi. Ja paikka hyvin kiinnostavaksi. Keskellä autiomaata sijainnut Fisherman’s inn oli kokemus. Hajusta päätellen sinänsä persoonallisesti ja viihtyisästi kalustettu navetta, sekä muutamia vanerista kyhäiltyjä pihamökkejä Sähkö tuli genaraattorista ja kuuma vesi lämmitettiin polttamassa boilerissa puuta. Nuotiotakin iltayöstä poltimme. Hämmentävän painavaa ja tiivistä on muuten paikallinen polttopuu, mitä lie jalopuuta.

Sellainen paikka oli se. Huomenna sitten ne hylkeet.

141213-2

Cape Crossin lodge. Täällä oli kallista, käännyimme siis takaisin.

141213-4

Tervetuloa. Majapaikkamme yöksi. Lattiapaikka satasen, sänky kaksi. Paikallista valuuttaa, siis.

 

Facebooktwittermail

Swakopmund ja Walvis Bay sekä jatkosuunnitelmista

Pe 12.12.2014, Swakopmund (NAM)

Mikäli mitään ihmeitä ei satu, jää Swakopmund tänään taakse ja matka jatkuu. Liikkeelle voidaan tosin lähteä vasta iltapäivällä, koska kyytiin saapuu tänään uusi matkustaja eikä hän pääse lähtöpisteeseen heti aamusta. Päivämatka jäänee siten jossain määrin vaatimattomaksi, mutta se ei haittaa. Aikaa on.

Erinäisten pähkäilyjen jälkeen matkasuunnitelmia on päätetty muuttaa. Ajaminen samaa tietä takaisin maan pääkaupunkiin tuntuu sen verran vastenmieliseltä, että bussin keula käännettäneen kohti Namibian pohjoisosia. Paitsi että sieltä löytyy suuri kansallispuisto, siellä asuu näemmä myös suuri osa maan väestöstä. Ehkä näemme enemmän paikallisasutusta kuin tähän mennessä. Ainakin kartassa Namibian pohjoisen rajan lähettyvillä paikannimimerkintöjä ja pikkuteitä on huomattavan tiheässä verrattuna tähän asti täällä nähtyyn ja koettuun.

141212_Swakopmund-1

Laituri Swakopmundissa.

141212_Swakopmund-2

Swakopmundin rantaa ja harmautta. Tällaisellakin ilmalla voi nahkansa näemmä polttaa.

Sää rannikolla on ollut perin outo. Taivas on ollut käytännössä jatkuvasti harmaan pilviverhon peitossa eikä aurinko ole varsinaisesti näyttäytynyt. Siellä se kuitenkin jossain häilyy. Onnistuin nimittäin auringon näyttäytymättömyydestä huolimatta polttamaan niskani kävellessäni muutaman tunnin Swakopmundin pitkää hiekkarantaa edestakaisin. Tuuli mereltä on myös ajoittain sangen viileä ja lämpötila jossain parinkymmenen paikkeilla. Jossain näkemässäni taulussa meriveden lämpötilaksi oli määritelty +15 C. Uimareita ei pahemmin näy, eikä veden lämpötila omien havaintojenikaan perusteella juuri moiseen toimintaa houkuttele. Aallot ovat ajoittain aika suuria.

Aivan niin saksalainen Swakopmund ei ole kuin alussa vaikutti. Pääkieli täälläkin on englanti ja päiväsaikaan kaupunkikuvassa kulkee kuitenkin enemmän tummaihoisia ihmisiä kuin valkoisia. Aivan ydinkeskustasta toki löytyy saksalaisia ravintoloita, joissa ruokalistan ensimmäinen kieli on juuri saksa. Kieltä kuulee myös ajoittain kadulla, kuten afrikaansiakin.

Hiljaista täällä on myös. Illan tullen leveät kadut ovat sangen autioita eikä niillä paljon kulkijoita näe. Vartijoita sen sijaan näkee. Monen kiinteistön edessä päivystää pimeän tullen tummaihoinen, väsynyt ja kyllästyneen oloinen vartija pamppu kädessä ja virkapuku päällä. Tästä huolimatta kaupunki vaikuttaa hyvin turvalliselta. Sähköaitoja ja muureja näkee täälläkin, mutta kaikkia omakotitaloja ei kuitenkaan ole linnoitettu. Valtaisaa rikollisuusongelmaa tänne on kuitenkin aika vaikea kuvitella, sen verran hiljaista kaduilla on pimeän tultua ja kauppojen sulkeuduttua alkuillasta.

Swakopmund, Namibia.

Swakopmund, Namibia.

Jalkapalloilijoita Walvis Bayssa.

Jalkapalloilijoita Walvis Bayssa.

Eilen tutustuimme lyhyesti myös kolmisenkymmentä kilometriä Swakopmundin eteläpuolella sijaitsevaan Walvis Bayn kaupunkiin. Bussiin vaihdatettiin tällä reissulla öljyt. Walvis Bay näyttäisi paljon vähemmässä määrin lomailukaupungilta kuin Swakopmund. Kaupungissa on suuri satama, jonka suurisuuntaisista kehityssuunnitelmista kuulimme jo lähetystövierailunkin yhteydessä. Satamasta kuulemma suunnitellaan yhtä koko eteläisen Afrikan tulevaisuuden logistista solmukohtaa. Rantaa en kaupungissa ainakaan itse nähnyt, rannan kun vei juuri tuo mainittu satama.

Yksi Swakopmundin ”jutuista” ovat erilaiset seikkailu- tai aktiiviharrasteet. Näissä hyödynnetään usein kaupungin eteläpuolella olevaa, laajaa ja sangen näyttävää hiekkadyynialuetta. Tarjontaa löytyy monelta saralta aina mönkijäsafareista erilaisten veneretkien kautta helikopterilentoihin ja laskuvarjohyppyihin. Koska tänne asti päästiin, niin pitihän noista jotain kokeilla. Dyynien laskeminen lumilaudalla tai kovalevyn palasella osoittautui kiintoisaksi kokemukseksi. Aika raskasta puuha tosin on, sillä viidentoista sekunnin laskuhuvin jälkeen edessä on parikymmenminuuttinen kiipeäminen takaisin dyynin huipulle.

On myös syytä huomioda, että hiekkaa on tällaisten leikkien jälkeen joka paikassa. Kuten taskuissa ja korvissa. Myös kamerassani, joka näemmä on ainakin toistaiseksi sanonut sopimuksensa irti. Siispä siirryn pakon edessä kännykkäkuvaajaksi. Toistaiseksi.

Hiekkadyynejä Swakopmundista etelään.

Hiekkadyynejä Swakopmundista etelään.

Sandboarding-yrittäjät.

Sandboarding-yrittäjät.

 

Facebooktwittermail