Pe 2.1.2015, Petauke (ZM) – Lilongwe (MW)

Tiepiina jatkui jälleen perjantaina lähes 30 kilometriä Malawin rajasta sijaitsevaan Chipatan kaupunkiin asti. Edelleen saimme katsella ilmeisesti tilapäisen ajouran vieressä kulkevaa uutta asfalttitietä jota ei vielä ollut otettu käyttöön. Raskasta. Juuri ennen Sambian puolella sijaitsevaa Chipataa tilanne vihdoin hellitti ja loppumatka rajalle oli taas verraten kelvollista tietä. Aikaa kuitenkin oli taas palanut lähes työpäivän verran, olimme nimittäin Chipatassa vasta puoli neljältä.

Kaksi viimeistä Sambiassa ajeltua päivää, tai oikeammin ehkä viimeisinä päivinä vastaan tullut liikenne, palauttivat jälleen mieleen ensimmäisen ilta-ajomme maassa. Varsinkin pimeällä lähes kaikki vastaantulijat nimittäin vilkuttivat keskiviivan suuntaan kohdatessaan toisen ajoneuvon, myös meidät. Merkillinen tapa, jollaiseen en ole törmännyt missään muualla, ja jonka tarkoitus ei meille ikinä selvinnyt. Jos joku tietää, kertokaa ihmeessä. Sattumaa tuo ei voinut olla, sillä vilkuttelua tapahtui tämän tästä.

Rajalla kaikki sujui hyvin. Sambiasta passimme ulos leimannut kaveri keskittyi passin leimoja ja merkintöjä enemmän naureskeluun ja jutunheittoon. Malawin puolellakaan ongelmia ei ollut. Suomalaiset eivät tarvitse maahan viisumia, joten toimitus oli sangen nopea. Passit leimattiin sen kummemmin mitään kyselemättä tai ihmettelemättä. Kansainvälinen rokotuskortti (se keltainen keltakuumerokotustodistus) tosin rajalla haluttiin nähdä.

Autokin pääsi maahan suuremmitta ongelmitta, mitä nyt vasta rajan jälkeen sijainnut liikennevakuutuksenostopiste ei meinannut alussa löytyä. Se oli lopulta kauempana raja-asemasta kuin kuvittelimme. Bussia ja matkatavaroita ei tutkittu, kuten sitä ei ole tutkittu millään muullakaan raja-asemalla Afrikassa tähän mennessä.

Päästyämme Malawiin alkoi jo hämärtää ja pääosa hieman yli 100 kilometrin matkasta pääkaupunki Lilongween jouduttiin ajamaan pimeässä. Tie oli kuitenkin verraten hyvää, joten ongelmia ei ollut. Muita tiellä liikkujia, eritoten jalkaisin ja polkupyörällä kulkevia, oli paljon. Välillä ilma oli savuista ja nuotioitakin näkyi. Rakennuskanta tosin vaikutti hieman tutummalta kuin mihin viimeisinä päivinämme Sambiassa totuimme. Tienvarsilla vaikutti olevan enimmäkseen suorakulmaisia tiilitaloja pyöreiden bambukattoisten majojen sijaan.

Asutuksen lisäksi ihmisiä oli paljon, selvästi enemmän kuin Sambian puolella. Tämän ei oikeastaan olisi pitänyt olla yllätys, sillä Malawi on yksi Afrikan tiheimmin asutuista maista, pieni maa jossa on paljon väkeä. Väestön keski-ikä on kuulemma sangen alhainen ja tämäkin näkyi teiden varsissa. Lapsia oli paljon. Ihmiset vaikuttivat ehkä tummempi-ihoisilta kuin Sambiassa.

Malawin puolella poliisistopit jatkuivat. Niitäkin on ollut säännöllisin välein kaikissa matkan varrelle osuneissa maissa ja niin myös näemmä täällä. Hieman yli sadan kilometrin matkaan poliisin tarkastuspisteitä taisi mahtua kolme. Sakkoja ei tullut, mutta jotain sentään kyseltiin. Jouduimme esimerkiksi esittämään bussin vaahtosammuttimen, joka onneksemme oli juuri uusittu. Jopa vielä pakkausmuovissa. Hyvin kelpasi ja saimme jatkaa.

Perillä Malawin pääkaupungissa Lilongwessa oltiin kahdeksan jälkeen illalla. Pimeässä ensivaikutelma oli yllättävä. Ajoimme nimittäin useammankin uudelta vaikuttavan kauppakeskuksen ja osa liikenneympyröistä oli näemmä jouluisesti juhlavalaistu. Olisikohan Lusakaankin kannattanut saapua pimeällä? Ehkä ensivaikutelma olisi ollut erilainen.

Olimme katsoneet valmiiksi erään hotellin osoitteen, johon auto sitten ajettiinkin. Alussa hotelli – sangen tasokas sellainen – vaikutti turhankin hienolta ja kalliilta, mutta lopulta hinnasta saatiin tingittyä jopa lähes puolet pois. Kerrankin pitkällinen bussin vieressä jahkailu kannatti. Lopulta hotellin ilmeisesti intialainen johto omistajaa myöten tuli meitä tienvarteen suostuttelemaan. ”We are very flexible with the rates”, totesi itse johtaja, ”You don’t have to go anywhere else”. Kerrankin tällainen neuvotteluasema. Eipä taida olla Lilongwessa matkailukausi. Jäimme.