La 7.2.2015, Marsabit (KE) – Moyale (KE/ET) – Mega (ET)
Raskas ja pitkä päivä. Ei tosin siitä syystä kuin odotimme sen sitä olevan. Tällä kertaa jossain määrin negatiivinen yllättäjä oli Etiopia, eikä Kenia kuten olimme ennakkotietojen perusteella olettaneet.
Lähdimme liikenteeseen jälleen suhteellisen hyvissä ajoin ja olimme jo aamukahdeksalta hyvää vauhtia matkalla kohti pohjoista ja Etiopian rajaa. Matkaa rajalle oli noin 250 kilometriä. Marsabitissa majailimme kuusikymppisen Swiss Henry –nimisen kaverin pienellä leirintäalueella. Jälleen overlandereiden suosimia paikkoja muuten. Saimme lähtöohjeistukseksi kannustavia kommentteja. Tie rajalle on kuulemma parantunut huimasti viimeisten vuosien aikana. Pääosa siitä olisi kuulemma päällystetty. Nyt Henry epäili sn onnistuvan suuremmitta ongelmitta myös bussillamme. Pari vuotta sitten meillä ei kuulemma olisi ollut toivoakaan. Kuulosti lupaavalta.
Ja toden totta, tie olikin sangen mainiossa kunnossa. Hei päivän alkajaisiksi saimme ajella noin 110 kilometriä yhtenäistä ja tuliterää asfalttipintaa. Muuta liikennettä ei pahemmin ollut ja muutenkin seutu oli perin hiljaista ja karua. Joitain karja- vuohi- ja kamelilaumoja paimenineen puuttomissa ja kivisissä maisemissa ajoittain vaelsi, mutta maiseman elonmerkit olivat pääsääntöisesti vähäisiä. Tien rakentamista varten oli näemmä perustettu joitain asfalttiasemia ja kivenmurskaamoja, joiden ympärillä oli enemmän elämää. Tietöiden johtovastuista sai jonkun käsityksen kun ohitimme erään tietyöporukan. Kiinalaisen näköinen pönäkkä kaveri poltteli hieman sivussa tupakkaa jonkinlainen olkinen sombrero päässään katsellen, kun paikalliset kaverit tekivät hommia. Selvä päällysmies oli hän.
Mainiota uutta tietä ja työkoneita.
Kiertotie ja paikallista asutusta.
Tietyöt olivat kuitenkin kesken ja jouduimme ajoittain vanhalle tielle, joka oli eilisen kaltaista sorapintaa ja melkoista rynkytystä. Kiertoteitä oli kuitenkin vain pari ja niiden pituudet eivät ylittäneet kymmentä kilometriä. Lopullisesti asfalttipinta loppui noin 60 kilometriä ennen rajaa. Meitä oli peloteltu viimeisillä rajaa edeltävillä kilometreillä, mutta ne eivät lopulta osoittautuneet juuri sen pahemmiksi kuin nuo lukuisat tietöitä kiertävät tiet. Epätasaista sorapintaa ja ajoittaisia hiekkaisempia osuuksia. Oli hyvin kuivaa ja kaikki auton sisäpinnatkin alkoivat olla tasaisen punertavan pölykerroksen peitossa. Toisaalta tämä oli hyväkin asia. Voin kuvitella, että sateella punainen maaperä muuttuu sellaiseksi liejuksi, jota ei juuri minkäänlaisella ajopelillä kuljeta.
Matka siis eteni joutuisammin kuin kuvittelimme. Pahin pätkä tiellä helvettiin oli loppujen lopuksi muutamat kymmenet Marasbitia edeltävät kilometrit perjantaina. Selvisimme siten Etiopian rajalle hyvissä ajoin, jo kolmen jälkeen. Keniasta pois leimautuminen sujui rauhalliseen tahtiin – virkailija piti käydä etsimässä jostain – ja pääsimme etenemään Etiopian puolelle. Liikenne muuttui rajojen välissä oikeanpuoleiseksi.
Moyale. Lauantain seudut taisivat olla niitä koko matkan syrjäisimpiä. Tänne ei vaihingossa eksy.
”Diversion”. Etiopian ilta oli täynnä näitä tynnyreitä ja merkkejä sekä tällaista, tai vielä huonompaa tietä.
Ensimmäisellä Etiopian rajapuomilla meidän tuli käydä puomin viereen pystytetyssä teltassa mittauttamassa ruumiinlämpömme ja vilauttamassa keltaista rokotuskorttia. Ebola, tiedättehän. Koko porukka läpäisi testin. Jo tässä vaiheessa oli käynyt ilmi, että Etiopian raja-alue oli jossain määrin piinallinen paikka. Kaikenlaista sitkeää yrittäjää, opasta ja palveluntarjoajaa pyöri alueella todella paljon. Lopulta saimme bussin parkkiin ja kävimme leimauttamassa passimme rajatoimistossa. Kaikista aiemmista Afrikan raoista poiketen kyseessä oli tällä kertaa jonkinlainen perustoimisto palvelutiskin sijaan. Toimiston esimies oli myös jossain määrin töykeä, mutta varsinaisia ongelmia ei ollut. Sormenjäljet otettiin kaikilta sekä jokainen valokuvattiin. Passiin lyötiin voimallisesti leima, ja siviiliasuinen kaveri viskasi passin koriin josta sen sitten sai noukkia. Tämä taisi olla myös ensimmäinen raja, jolla rajavirkamiehet eivät käyttäneet univormua.
Autotulli oli kuulemma mennyt jo kiinni, olihan lauantai. Eräs paikalla pyörineistä ”avustajista” kuitenkin järjesti jonkun paikalle, tai ainakin väitti niin. Auton paperit saatiin kuitenkin leimattua. Loppujen lopuksi rajanylitys sujui paljon paremmin kuin olimme sen kuvitelleen menevän. Raja-asema ja sen toimintamallit eivät kuitenkaan oikein positiivista kuvaa jättäneet. Kaiken lisäksi meitä piinannut kaveri jatkoi piinailua ja halusi viedä meidät välttämättä tietämäänsä hotelliin. Lähdimme ajamaan, mutta mies seurasi meitä moottoripyörällä. Tämä oli viimeinen pisara. Ajoimme saman tien ulos koko kaupungista ja jatkoimme matkaa. Etiopian puoleisesta Moyalesta ei oikein positiivista mielikuvaa jäänyt. Hektinen paikka täynnä kaikenmoisia riivaajia.
Seuraava suurempi asutuskeskus oli hieman yli sadan kilometrin päässä. Paikka nimeltä Mega. Muutaman kilometrin matka sujuikin hyvin. Sitten varsinainen piina alkoi. Olimme kuvitelleet Etiopian tiet jos nyt ei hyviksi, niin ainakin säällisiksi. Lähes koko sadan kilometrin matka osoittautuikin käytännössä yhdeksi pitkäksi tietyöalueeksi. Tieura kiemurteli molemmin puolin varsinaista uutta rakenteilla olevaa tietä ja vastasi kunnoltaan Kenian puolella ajettua viimeistä 60 kilometriä. Lisäksi lyhyillä asfalttiosuuksilla oli suuria kuoppia, joihin piti ajaa ryömintänopeutta. Lopulta tähän matkaan kului neljä tuntia. Kun pääsimme perille oli ollut pimeä jo pitkään. Jälleen kerran.
Noin tunnin pyörimisen ja säätämisen jälkeen kylästä löytyi lopulta hotelli ja pääsimme majoittumaan kymmenen maissa illalla. Ensimmäinen ilta Etiopiassa ei antanut oikein mairittelevaa kuvaa maan teiden kunnosta. Jos kaikki tiet maassa ovat tässä kunnossa, tulee matkasta Addis Abebaan todella pitkä ja hermoja raastava. Matka jatkuu heti huomenna. Silloin asia selvinnee paremmin.
