Vuoristotietä, pankkikortteja ja dieseliä – päivä 80

Ke 18.2.2015, Debre Birhan (ET) – Dessie (ET)

Vaikka yö Debre Birhanissa oli kylmä, aamulla paistoi jo aurinko. Yhdeksän jälkeen oli jo kovin lämmin ja villapaidat ja kaulahuivit sai aamupäivän mittaan heittää pois. Iltapäivän lämpötila taisi ylittää jo kirkkaasti Suomen hellelukemat. Bussissa tarkeni. Vuorokausivaihtelut ovat näemmä suuret, mutta niin kaiketi vuoristoisilla seuduilla usein on. Korkeutemme vaihteli päivän aikana sangen paljon, joka sekin varmasti vaikutti asiaan paljon. Iltapäivällä olimme paljon lähempänä merenpintaa kuin alkumatkasta.

Päivä alkoi käytännön toimilla. Auto piti tankata ja rahaa piti nostaa, käteinen kun alkoi useimmilla olla sangen vähissä. Debre Birhanissa pankkiautomaatteja oli useita, kuten niitä tyypillisesti on ollut oikeastaan kaikissa Etiopian vähänkään suuremmissa asutuskeskuksissa. Yleisesti ottaenkaan rahan nostaminen Afrikassa ei ole ollut kovin suuri ongelma. Visa-automaatteja on löytynyt lopulta joka maasta, joistain paikoista helpommin, joistain pienen etsimisen jälkeen. Pankkeja täällä näkyy olevan paljon. Mastercard toimii joissain automaateissa, mutta Afrikkaan matkustavalle suosittelisin ehdottomasti Visaa.

Itse automaatin löytämistä suurempi ongelma on usein ollut toimivan sellaisen löytäminen. Afrikassa kun sekä sähköt ja tietoliikenneyhteydet ovat ajoittain sangen epäluotettavia, eikä automaatti rahaa anna jos toinen näistä yhteyksistä ei satu toimimaan. Tämä sama pätee hotellien ja majoituksien maksamiseen kortilla. Paikoissa joissa korttimaksumahdollisuus on, se saattaa onnistua tai saattaa olla onnistumatta. Sanoisin onnistumisprosentin olevan tällä saralla paljon huonompi kuin pankkiautomaattien suhteen. Tuskin edes joka toinen yritys omalla kohdallani on onnistut. Ei siis kannata luottaa siihen, että korttimaksumahdollisuus toimii vaikka tiskillä tätä näyttävästi mainostettaisiinkin. Käteistä siis on hyvä olla aina mukana.

Rahaa siis saatiin. Seuraavaksi vuorossa oli tankkaus, joka on ollut Etiopiassa ongelmallista. Ainetta ei vain ole. En muista ikinä matkailleeni maassa, jossa vastaavanlaiseen polttoainepulaa olisin törmännyt. Erityisesti tämä koskee dieseliä, jota me tarvitsemme. Debre Birhanin ainoalla dieseliä tarjonneella huoltoasemalla oli jono. Paikallisenkin raskaankaluston täytyy liikkua. Pienten puheiden ja selitysten jälkeen saimme ostettua asemalta hieman yli 60 litraa menovettä. Paikallisille kuskeille myytiin vain puolet tuosta. Ajokki kulkee tuolla määrällä parisataa kilometriä, joten määrä oli aika vaatimaton.

Myöhemmin ostimme matkan varrelta varmuuden vuoksi kolmenkymmenen litran kanisterillisen lisää. Paikallinen pienyrittäjäporukka myi – kaiketi pimeää – dieseliä kanistereissa, mikä on täällä hyvin yleistä. Kaverit imaisivat kanisterista lappoletkulla tavarat bussimme tankkiin. Samaan polttoaineenostotapaan näyttävän turvautuvan myös paikalliset autoilijat. Weldiya-nimisestä hieman suuremmasta kaupungista löytyi lopulta alkuillasta huoltoasema, joka myi ilmeisesti pelkkää dieseliä. Saimme vihdoin täytettyä tankin piripintaan. Tälläkin asemalla jonoteltiin. Paikallisia kuorma-autoja ja minibusseja. Ei ole helppoa kuljetusyrittäjien elämä täällä.

Pelkäsimme hieman etukäteen edessä olevia vuoristo-osuuksia. Niihin pääsimmekin tutustumaan heti aamupäivästä. Maisemat ja oikeastaan tiekään eivät kuitenkaan olleet lainkaan sitä mitä olin odottanut. Jotenkin kuvittelin edessä olleen vuoriston karuksi, harmaaksi ja jylhäksi, tiet jyrkänteen reunalla kulkeviksi serpentiineiksi. Näin ei kuitenkaan ollut. Nousimme ja laskimme, mutta mitään tavattoman mahdotonta tietä emme kohdanneet. Auton jarrutkaan eivät pahemmin kuumenneet. Paljon hurjempia vuoristoteitä olen nähnyt – ja ajanut – kotoisessa Euroopassakin, esimerkiksi viimeksi ennen tätä matkaa Kanariansaarilla. Mäkimaisemien värimaalimakin oli miellyttävän maanläheinen. Ruskean eri sävyjä ja vihreää. Ei lainkaan synkkää harmautta.

Itse tie oli koko matkan päällystettyä ja sangen hyväkuntoista. Korkeuserojen lisäksi matkantekoa hidastivat monet kylät ja tienvarsia kuljeskelleet ihmiset sekä eritoten tielläkin haahuilleet elukat. Vuohia, nautoja, aaseja ja kameleita. Kaikkia näitä. Auton torveen nämä eläimet eivät näytä reagoivan oikeastaan mitenkään. Siirtyvät kun se heille sopii. Erän kylän kohdalla paikallisten piti käydä häätämässä omanarvontuntoinen paikoillaan pönöttänyt vuohi pois tieltä, se kun ei siirtynyt mihinkään vaikka bussin puskuri oli lähes kiinni sen kyljessä ja auto seisoi.

Yöksi majoituttiin Dessieen – tai Deseen – nimien kirjoitusasut kun täällä vaihtelevat aika usein. Aika vilkas kaupunki, muuten. En muista, milloin olisimme ajaneet näin hyvin valaistuun kaupunkiin Etiopiassa. Ihmisiäkin oli vielä pimeän tultua seitsemän jälkeen illalla liikkeellä paljon. Huomenna matka jatkuu. Tuolloin on tarkoitus ajaa ihan Lalibelan välittömään läheisyyteen. Tiedossa on taas tiettävästi vuoristoa.

150219-1

Havupuita!

150219-2

Rusehtavaa maisemaa ja asutusta matkan varrelta.

150219-3

Poseeraavaa yleisöä iltapäivätauolla.

150219-4

Työn raskaan raatajat. Vettä ja risuja kantavat näemmä ainoastaan naiset.

Facebooktwittermailby feather

Vihdoinkin kohti pohjoista Etiopiaa – päivä 79

Ti 17.2.2015, Addis Abeba (ET) – Debre Birhan (ET)

Bussin paljon harmia ja viivästystä aiheuttanut varaosa saatiin vihdoin ulos tullista tiistaina alkuiltapäivästä. Kyseessähän oli siis vain suhteellisen yksinkertainen liitin, jolla kaksi paineilmajärjestelmän erikokoista putkea liitetään yhteen, 8 ja 10 millimetriä paksut sellaiset. Moinen liitoskappale olisi varmaan loppujen lopuksi löytynyt Addis Abebastakin, mutta palikan tilaaminen Suomesta kuulosti yksinkertaisemmalta ja helpommalta vaihtoehdolta. Nyt olemme viisaampia. Kun ensi kerralla Etiopiassa linja-auton varaosia tarvitsemme, tiedämme paremmin.

Varaosa ei siis enää ollut este lähdölle. Liikkeellelähtötarkastuksessa kuitenkin paljastui vielä pientä korjailtavaa. Laturia paikallaan pitävät ruuvit olivat nimittäin pahoin löystyneet ja ne piti vielä kiristää. Lopulta kaikkien tarkastusten ja ruuvailujen jälkeen liikkeelle päästiin vasta sangen myöhään iltapäivällä.

150218-1

Ropailua. Neljä vuotta vanha Sikaflex ei näemmä ole enää käyttökelpoista.

Addis Abebasta ulos ajaminen oli oma suorituksensa. Se nimittäin kesti toista tuntia. Periaatteessa reitti kaupungista oli hyvin helppo ja suora, oikeastaan vain yksi käännös ja eräs pääväylä olisi lopulta johtanut meidät haluamallamme pohjoiseen vievälle maantielle. Lähes koko kaupunki näytti kuitenkin olevan remontissa. Teitä uusitaan ja kaupunkiin näemmä rakennetaan hyvin suurisuuntaista ja kattavaa raitiotieverkkoa. Paljon siltoja ja kaivuutöitä.

Jouduimme lopulta tekemään melkoisen kierroksen päästäksemme ulos kaupungista. Sinänsä tämä kiertely oli hyvin opettavaistakin, Addis Abeban laitamilla ja lähiöissä seikkailu antoi nimittäin selvän käsityksen kaupungin hurjasta rakennusbuumista. Melkoinen metropoli on Etiopiaan rakenteilla. Työmailla näkyi taas ajoittain olkihattupäisiä kiinalaisen oloisia kavereita. Sieltäköhän lienee peräisin tämän lähes koko kaupungin kattavan perusparannus- ja laajennusprojektin rahoitus, en tiedä. Jostain raha kuitenkin tulee, sillä halpa ei moisen mittakaavan operaatio ole. Mihinkään vastaavaan emme ole muissa Afrikan kaupungeissa törmänneet.

150218-2

Addis Abeban reunaseutuja.

150218-3

Mutkaista tietä ja synkähköjä pilviä.

Itse päivämatka jäi myöhäisestä lähdöstä johtuen aika lyhyeksi. Ajelimme päivän päätteeksi noin 130 kilometriä Debre Birhan –nimiseen pikkukaupunkiin ja majoitumme sinne. Tie oli sangen mainiota ja maasto kumpuilevaa, mutta ei vielä vuoristoista. Suurempia korkeuseroja on ennakkotietojen mukaan edessä tulevina päivinä.

Vettäkin satoi jonkun hetken. Viime kerrasta onkin aikaa. Sää muuttui muutenkin viileäksi ja illalla oli jo suorastaan kylmä. Toisaalta tervetullutta vaihtelua, mutta sitten taas toisaalta saisivat etiopialaiset lämmittää hotellihuoneitansa edes jollain tavoin. Yleensä näin ei näytä nimittäin olevan, ainakaan sen tason majapakoissa joita me suosimme. Bussin ruumasta löytyi onneksi muutama jossain määrin työmaahenkinen lämpöpuhallin, joilla kämpät saatiin yöllä siedettävän lämpöisiksi. Kyseisiä puhaltimia ei ole taidettukaan käyttää sitten Pikavuoro Bangkokiin –aikojen, eli neljään vuoteen. Nyt niitä sitten tarvittiin Etiopiassa. Ikinä sitä ei näemmä tiedä mihin sitä joutuu. Ja missä mitäkin kapinetta lopulta tarvitsee.

 

 

Facebooktwittermailby feather

…ja edelleen Addis: varaosista ja mobiilinetistä ulkomailla

Ti 17.2.2015, Addis Abeba (ET)

Emme me täältä eilen mihinkään päässeet. Aivan turha toive. Bussin Suomesta tilatun varaosan tarina alkaa saada kafkalaisia piirteitä. Lähetysseurannan mukaan kyseinen liitin on ollut Addis Abebassa jo kohta viikon. Tullaaminen kestää, tai mikä lie käsittely, kuulemma. Eilen sen vihdoin piti olla haettavissa DHL:n keskustan toimistosta kellon neljältä iltapäivällä. Kahden hengen iskuryhmä lähti odottamaan.

Vähän ennen neljää selvisi, että osa on yhä lentokentän tullissa ja sen lunastaminen onnistuisi sieltä. Siispä taksiin ja lentokentälle. Eipä ollut sielläkään helppoa. Lähetys oli saapunut perille ja oli tosiaan mainitussa toimipisteessä, mutta erinäisistä papereista tarvittiin kopioita sillä pitäähän dokumenttien toki kunnossa olla. DHL ei papereita kuitenkaan kopioi, tietenkään, eikä tulli. DHL toimittaa tavaraa ja tulli tullaa. Piti siis löytää toinen paikka joka kopioita suostuisi ottamaan. Kun sellainen vihdoin kentältä löytyi, paperit oli kopioitu ja toimitettu juoksujalkaa toimipisteeseen selvisi, että työaika oli päättynyt. Kello oli 17:02. Toimipiste sulkeutui viideltä.

Tätä kirjoitettaessa Jani on hoitamassa asiaa kentällä. Kaiken piti olla selvää ja kopiot tällä kertaa kunnossa, mutta kuinka ollakaan, saatujen tietojen mukaan näin ei kuitenkaan ollut. Eilen käynyt lähetyskuitti ei olekaan tänään enää käypä. Tai jotain sinne päin. Toimistokin sulkeutui yllättäen ilman näkyvää syytä. ”You have to wait, Sir”. Tällä tavoin täällä siis tällä hetkellä edetään. Eli ei yhtään mihinkään.

150217-2

Jälleen yksi aamu ja jälleen yksi hotellihuone. Addis Abeba, Etiopia.

150217-1

Bussi ei liiku.

Varaosafarssin ollessa eilen täydessä vauhdissa, koitin itse saada oman prepaid-nettiliittymäni toimimaan. Hankin sim-kortin lauantaina paikallisen johtavan operaattorin liikkeestä ja tuolloin henkilökunta ei saanut sitä tunnin kestäneistä yrityksistä yhdistymään verkkoon. Lopulta asiakaspalveluhenkilö ei keksinyt muuta keinoa kuin laittaa viesti heidän tekniseen tukeensa – eivät nimittäin näyttäneet vastaavan puhelimeen. Asia kuulemma korjaantuisi pian.

Asia ei ollut korjaantunut maanantaihin mennessä. Siispä marssin toiseen samaisien operaattorin liikkeeseen selvittelemään asiaa, ensimmäisen henkilökunta kun ei toimillaan minua oikein onnistunut vakuuttamaan. Seurasi toista tuntia ihmettelyä ja pään raavintaa. Ainakin neljä ihmistä koitti saada asiaan selvyyttä, mutta ei. Kaiken piti olla kunnossa mutta liittymä ei vain toiminut. Lopulta kaveri kokeili tablettiini toista sim-korttia, tavallista sellaista. Olinhan ostanut vain datakäyttöön tarkoitetun kortin jonka piti olla nettikäyttöön parempi. Kalliimpi se ainakin oli. Maksoin kortista 60 birriä ja olin ladannut sinne 100 birrin arvosta rahaa, joka yhteensä vastaa noin 7…8 euroa.

Halvempi normikortti – jolla siis voi sekä soittaa että päästä verkkoon – yhdistyi välittömästi myös internetiin. Loistavaa! Myy minulle tuo kortti, pyysin. Kaveri kääntyi tietokoneeseensa päin ja rupesi räpläämään sitä, mutta kuinka ollakaan: firman järjestelmä oli kuulemma juuri kaatunut. Uusia liittymiä ei pystyttäisi reikisteröimään eikä hän voisi myydä minulle mitään. Tähän hetkeen asti järjestelmä oli toiminut ongelmitta. Olin puoli minuuttia hiljaa ja tuijottelin seinää. Sitten kiitin ja lähdin pois. Etiopia, raskas maa.

150217-3

Osa sim-korttikokoelmastani.

Sananen mobiilineteistä Afrikassa. Kaikissa vierailemissamme maissa ainakin omaan mobiililaitteeseeni sopiva liittymä on ollut hankittavissa melko helposti ja suhteellisen kohtuullisin kustannuksin. Itse olen hoitanut asian paikallisen operaattorin liikkeissä, joissa on yleensä saanut myös asiakaspalvelua. Laitteen asetukset on tarvittaessa laitettu kohdalleen ja erilaiset palvelukoodit on neuvottu. Joskus palvelu on ollut parempaa, joskus kehnompaa. Aina netti on kuitenkin lähtenyt – Etiopiaa lukuunottamatta – toimimaan.

Byrokratia vaihtelee. Joissain maissa sim-kortteja myydään myös monenmoisissa pikkuputiikeissa eikä ostajan henklötietoja pahemmin kysellä. Tyypillisintä kuitenkin on, että liittymän ostamiseen tarvitaan passi, jonka tiedot operaattori sitten syöttää järjestelmäänsä. Etiopiassa hakemukseen tarvittiin jopa passikuva ja kopio henilöllisyystodistuksesta (eli siis passista) ja nämä asiakkaan piti tuoda mukanaan. Operaattorin toimistossa ei kuulemma kopiokonetta ollut. Mutta ehkä etiopialaiset toimintamallit tulivat jo tuossa aiemmin käsiteltyä sangen kattavasti, joten hillitsen itseni enkä enää palaa niihin.

Hintaso on vaihdellut myös. Itse sim-kortti on yleensä hinnaltaan nimellinen (yhden euron luokkaa). Tämän jälkeen kortille on ladattava rahaa, joka tapahtuu yleensä ostamalla puheaikalipukkeita, joiden koodit sitten syötetään laitteeseen ja saldo kasvaa. Yhden gigatavun hinta on ollut halvimmillaan alle 10 euroa (muistaakseni Malawissa) ja kalleimmillaan yli pari kymppiä.

Yleensä ostettu puheaika kannattaa muuttaa datapaketiksi (data bundle), jolloin samalla rahalla saatu tiedonsiirtomäärä on paljon suurempi kuin jos siihen käyttäisi pelkästään peruspuheaikaa. Ja hintahan on toki suoraan sidoksissa tiedonsiirron määrään. Gigatavu on aika paljon, varsinkin jos yhteydet ovat hitaita. Kuten puheaikaakin, myös mainittuja datapaketteja voi ostaa pienempinä erinä ja yhden kerrallaan. Tällöin toki yksittäisen megabitin hinta on kalliimpi. Mitä enemmän ostat kerralla, sitä edullisempaa se on. Näinhän se maailma toimii.

Itse pidän paikallista puhelinliittymää ja erityisesti siihen liittyvää mobiilinettiä erittäin hyödyllisenä ja matkustamista helpottavana asiana. Vähänkään pidempään jossain maassa viipyessäni hankin yleensä aina sellaisen. Makuasioitahan nämä ovat, mutta liittymän hinta verrattuna siitä saatuun hyötyyn on mielestäni täällä Afrikassa ollut sangen kohtuullinen. Yksi liittymä on myös riittänyt minulle mainiosti vaikka mukana on useampia laitteita. Yhteyden kun voi mobiililaitteella jakaa ja hyöydyntää sitä näin myös vaikkapa kannetavassa koneessa.

 

Facebooktwittermailby feather

Etiopian pääkaupunki Addis Abebasta – yhä täällä

Su 15.2.2015, Addis Abeba (ET)

Meidän piti siis lähteä eteenpäin Addis Abebasta jo tänään mutta toisin kävi. Bussin viime viikolla hajonnut paineilmaliitin lähetettiin tänne Suomesta DHL:n kautta ja se olikin kaupungissa jo päiväkausia sitten. Nyt se kuitenkin makaa tullissa emmekä saa sitä käsiimme. Siispä odottelemme.Toivottavasti osa saadaan mukaan huomenna ja pääsemme liikenteeseen. Pakkohan tuota palikkaa ei ole vielä vaihtaa. Paikallisen bussikorjaajan Dilassa putkeen tekemä pikaliimaviritys toimii yhä.

Ensivaikutelma Etiopian pääkaupungista oli lupaava. Addis Abeba vaikutti sangen modernita sekä melko siistiltä ja toimivalta. Kaupungissa onkin paljon uusia rakennuksia, mutta toisaalta uusien kaupunginosien väliin jää näemmä peltihökkelialueita jotka taas muuttuvat kaupunginosan vaihtuessa moderneiksi kivitaloiksi. Kaupungilla kävellessä törmää myös aika taajaan erilaisiin kerjäläisiin. Kadulla myös nukkuu ihmisiä. Kengänkiillotus näkyy olevan myös hyvin suosittu bisnes täällä. Kojuja – tai oikeammin kiillottajien istumapenkkejä – on tämän tästä.

Toinen kiintoisa liiketoiminnan muoto ovat puntarit, siis tavalliset vaa’at, joissa voi pientä korvausta vastaan itsensä punnita. Varsinkin kansallismuseon tienoilla vaakayrittäjiä oli vieri vieressä. Itse Etiopian kansallismuseo lienee tunnetuin Lucyksi nimetyn Etiopiasta löytyneen yhden ensimmäisen ihmisenkaltaisen luurangon esittelypaikkana. Euroopan monimuotoisiin kansallismuseoihin tottuneelle sekä rakennus että näyttely olivat kuitenkin sangen vaatimaton nähtävyys. Nelikerroksinen pienehkö rakennus on kävelty läpi puolessa tunnissa. Mieleen tuli lähinnä ehkä jonkinlainen maakuntamuseo.

150215-1

Yhdenläistä Addis Abebaa.

150215-2

Toisenlaista Addis Abebaa.

Etiopialaiset näyttävät olevan suorastaan hysteerisen tarkkoja kaikesta elektroniikasta. Kaikki kannettavat tietokoneet, puhelimet, kamerat ja tauluteitokoneet piti rekisteröidä jo rajalla. Saapa nähdä tarkastavatko tullissa listan jahka maasta poistumme. Suhtautuminen viihde-elektroniikkaan on ymmärrettävää, kun Addis Abebassa tutkii vaikkapa puhelinten hintoja. Sama laite voi nimittäin maksaa täällä kahdesta kolmeen kertaan enemmän kuin Suomessa. Arvotavaraa.

Salakuljetus on kuulemma yleistä ja tämän vuoksi turistienkin laitteet pyritään rekisteröimään rajalla. Yksi selitysmalli korkeaan hintatasoon on kuulemma se, että tavara tulee pääosin maahan Somalian satamista. Omaa rantaviivaahan Etiopialla ei ole. Somalia taas ilmeisesti kaikelle elektroniikalle niin kovat läpikulkutullit, että niiden hinta on pilvissä kun ne lopulta perille Etiopiaan saapuvat. Näin eräälle puhelinta etsineelle porukkamme jäsenelle kerrottiin. Täältä sitä ei siis kannata ostaa. Toisaalta laitteiden kallis hinta ei ainakaan kaikkia paikallisia tunnu rajoittavan. Applen tuotteitakin täällä näkee, sekä puhelimia, taulutietokoneita että läppäreitä. Joillain täälläkin rahaa näkyy olevan.

150215-3

Kaupungin taksikanta koostuu pääosin vanhoista sinisistä Ladoista. Ovat muuten aika loppuun ajettuja.

150215-4

Lucy nähty. Etiopian kansallismuseo oli sangen vaatimaton.

Sananen vielä etiopialaisesta ruoasta. Se nimittäin on sangen kiintoisaa ja oikeastaan ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa selvästi omaleimaista. Tähän astihan ruoka Afrikassa on ollut sangen, sanoisinko, luonteetonta. Mausteita on käytetty sangen vähän – mikä oli ainakin minusta yllättävää – ja oikeastaan joka maassa perusruoka on koostunut jonkinlaisesta liha- tai kanakastikkeesta tai kanapalasta, jonka lisäkkeenä on ollut paikallista maissipuuroa tai jonkuntyyppisiä öljyssä paistettuja ranskalaisia perunoita. Jossain on tarjolla ollut myös kalaa noiden samojen lisukevaihtoehtojen kanssa. Monesti tällöin kala on tarjottu kokonaisena, ei fileenä. Aika mitäänsanomatonta on ollut ruoka, siis. Ei liene ihme, miksei maailmalla pahemmin afrikkalaisiin ravintoloihin törmää.

Etiopian pöperöt ovat kuitenkin toisenlaisia. Tyypillisesti aterian pohjalle lyödään injera-nimellä kulkeva hieman huokoinen ja sienimäinen, mutta ohut lettu, ja sen päälle mätetään sitten erilaisia kastikkeita. Injeraa kuuluu ateriaan myös rullina, josta sitten revitään käsin palasia ja lettua käytetään kastikkeiden ja lisukkeiden ottimena. Kaikki ruokailijat syövät ilman ruokailuvälineitä isolta tarjottimelta, johon koko komeus on kipattu. Makujakin löytyy. Osa chili-lisukkeista ovat hyvinkin tulisia, mutta itse kastikkeet eivät näytä sitä olevan. Tai en ainakaan itse ole vielä moisiin törmännyt. Ajatus lienee, että jokainen voi niin halutessaan dipata lettuaan noissa tulisemmissakin jauhoissa.

Ihan maukas ateria oli ainakin tuo alla kuvattu. Mukavaa vaihtelua aiempaan ruokajärjestykseemme. Ravintola Yod Abyssinia Cultural Restaurant tarjosi myös – nettisivuilla lupaamansa mukaisesti – paikallista viihdettä ja tanssiesityksiä. Ei hullumpaa. Tosin tanssijat sekä soittoniekat tekivät parastaan koko illan ja sellaisella intensiteetillä, että keskustelu oli välillä aika hankalaa. Huutamista, suorastaan. Taide vaatii veronsa.

150215-5

Etiopialaista sapuskaa. Perinneruoka täällä syödään käsin.

150215-6

Melkoinen meininki. Ravintolassa oli myös ohjelmaa, koko illan.

Matka jatkuu siis heti jahka saamme alussa mainitsemani varaosan. Suuntana on pohjoinen. Tiettävästi maisemat reitillä tulevat olemaan vuoristoisia ja jylhiä. Addis Abebassa joukkomme väheni taas kahdella. Nyt meitä on enää seitsemän, joten bussissa yöpyminenkin alkaa olla jo ihan realistinen vaihtoehto, vaikka ihan koko konkkaronkalle. Saapa nähdä onko se vielä tarpeen, vaikkapa Sudanissa.

 

Facebooktwittermailby feather