Etiopiasta Sudaniin: teknisiä ongelmia ja hellettä– päivä 85

Ma 23.2.2015, Gondar (ET) – Gedaref (SD)

Maanantai oli tapahtumarikas päivä, mutta ensin tärkeimmät: pääsimme menestyksekkäästi Sudaniin ja vieläpä hämmästyttävän vähin temppuilluin. Temppuilusta piti sen sijaan huolta bussi. Aamupäivällä kaasu hirtti ylämäessä kiinni, iltapäivällä laturi oli jälleen irrota kiinnikkeistään vaatien huoltotoimenpiteitä ja illalla, jo Sudaniin päästyämme, bussi oli hetken tulessa. Sellaista seikkailuhenkistä linja-automatkailua tänään.

Gondarista matkaa rajalle oli vajaa 200 kilometriä. Etiopian Sudanin vastaisen rajan osa taitaa olla sangen köyhää aluetta. Siltä se ainakin näytti. Kovin vaatimattomia olivat alueen asumukset. Tie nousi, laski ja mutkitteli ollen siten välillä hidasta ajettavaa. Lähes huomaamatta laskeuduimme kuitenkin koko ajan alemmas ja rajan läheisyydessä maasto alkoi olla hyvin tasaista. Etiopian korkeuksista Sudanin tasangolle laskeutuminen näkyi myös säässä ja ennen kaikkea lämpötilassa. Iltapäivän kuumuus alkoi olla jo suorallaan piinallista. Autossa sisällä tarkeni. Mittari näytti yli neljääkymmentä astetta. En muista sisällä olleen näin lämmintä vielä missään muualla Afrikassa.

Ensimmäinen tekninen ongelma koettiin jo aamupäivällä. Kaasu hirtti kiinni ja kierrokset nousivat huolestuttaviin lukemiin. Auto sammutettiin äkkiä ja asiaa ruvettiin tutkimaan. Maantiellä ohitsemme kulkeneet aasinajajat ihmettelivät toimiamme mutta eivät niihin sen lähemmin puuttuneet. Jumittanut kaasupolkimen mekanismi kaipasi näemmä rasvausta ja huoltoa. Mitään ei (tiettävästi) ollut mennyt varsinaisesti rikki. Hyvä. Pystyimme jatkamaan.

Laturin kiinnitysruuvien löystyminen on ollut ongelma jo aiemmin. Viimeksi niitä kiristeltiin Addis Abebassa ja jo aamulla oli ilmennyt, että asiaan olisi syytä paneutua taas. Moottoritilan luukun aukaisemisesta – tai oikeastaan tauon pitämisestäkään – ei meinannut tulla yhtään mitään viimeisessä rajaa edeltävässä Shededi-nimisessä kylässä. Olimme jo ehtineet Addis Abeban jälkeen tottua siihen, että auton ympärille ei tuijottelijoita pahemmin keräänny kuten aina kävi Etiopian eteläisemmissä osissa. Olemme saaneet olla sangen rauhassa. Täällä tilanne oli aivan toinen. Porukkaa ilmaantui jostain kymmenittäin ja lapset tunkivat jopa autoon sisälle. Aiemmista Etiopian kokemuksista poiketen porukka oli täällä myös jossain määrin päällekäyvää. ”Give me money” –huudot ja ojennellut kädet toivat mieleen Tansanian maaseudun. Raskasta.

Auto piti ajaa kylän ulkopuolelle ja huoltotoimenpiteet tehtiin ankarassa iltapäivän helteessä erään huoltoaseman edessä. Hiki valui. Näemmä emme ajaneet kyllin kauas, sillä ei aikaan kun tähänkin ilmaantui puolenkymmentä miestä ja muutama lapsi katselemaan mitä kummalliset ulkomaalaiset puuhaavat. Ukot seisoivat puolen metrin päässä laturin huoltajista ja tuijottivat. Toista tuntia. Äärimmäisen raskasta. Mitta Etiopiaa kohtaan alkoi olla jo ylitsevuotavan täynnä.

Kiemuraista tietä Etiopian puolelta.

Kiemuraista tietä Etiopian puolelta.

150224-1

Päivän ensimmäinen tekninen ongelma (kaasupoljin).

Maanantaikin on näemmä Etiopiassa kansainvaellusten päivä.

Maanantaikin on näemmä Etiopiassa kansainvaellusten päivä.

Huoltotoimenpiteistä johtuen saavuimme rajalle vasta hieman yli viisi. Etiopian puolen rajatoimisto oli sangen vaatimaton peltilato, jossa passimme leimattiin. Bussiin sisälle tuli siviiliasuinen kaveri, joka tutki sisääntulorajalla tehtyä listaa maahan tuomastamme elektroniikasta ja vaati saada nähdä listaan merkittyjä kameroita ja kannettavia tietokoneita. Muutaman näytettyämme mies oli tyytyväinen. Kaveri tutki myös bussin sisätilat ja kaikki matkatavaratilan luukut pyytäen jopa avaamaan yhden matkalaukun. Ongelmia ei kuitenkaan tullut, auton paperitkin leimattiin ja pääsimme jatkamaan Sudanin tulliin.

Sudanin puolella meitä hyökkäsi heti avustamaan mieshenkilö, joka neuvoi meidät henkilötulliin. Kuten Etiopiassa, myöskään Sudanissa rajaviranomaiset poliiseja lukuun ottamatta näyttävät pukeutuvan siviilivaatteisin. Välillä on hieman hankala arvailla, kuka on satunnainen piinaaja ja kuka taas oikea valtion virkamies. Tämä kaveri taisi kuulua yksityisyrittäjien kastiin. Henkilötullissa jouduimme ottamaan kopiot passin henkilötietosivusta sekä viisumista – palvelu löytyi nimellistä korvausta vastaan heti tullin ulkopuolelta. Tämän jälkeen täytimme maahantulokaavakkeen, jonka rajapoliisi nitoi yhteen passikopioiden kanssa niitä pahemmin katselematta ja totesi: ”Welcome to Sudan”. Asia oli sillä selvä. Passin takaisin ojentaessaan poliisi näytti vielä erikseen passin sivulle lyömäänsä leimaa, jossa korostettiin rekisteröitymisen olevan pakollista kolmen päivän kuluessa. Onnistuuko rajalla? Ei, ei, Khartum, Khartum.

Auton paperit leimattiin nekin ilman sen suurempaa draamaa ja jouduimme vielä lopuksi käymään yhdessä toimistossa, jossa passitietomme kirjattiin käsin suureen vihkoon. Nimemme käännettiin ilmeisesti arabiaksi. Pöydän takana istunut virkailija luki jokaisen nimen ääneen ja ilmeisesti käänsi sen sitten parhaansa mukaan foneettisesti suureen kirjaansa. Homma sujui hyvässä hengessä ja ajoin jopa naureskellen.

Raja-alueella pyöri myös rahanvaihtajia, joilta vaihdoimme paikallista valuuttaa. Kurssi oli parikymmentä prosenttia parempi kuin virallinen, netissä ilmoitettu. Näin kuulemma homma toimii Sudanissa. Pimeiltä markkinoilta saa paremman kurssin, vaikka rahan vaihtaminen näin on toki laitonta. Tämä rahanvaihtajaherra näytti ainakin jossain määrin hermostuneelta.

Pääsimme Sudanin pimeille maanteille seitsemältä illalla. Oli jo täysin pimeää. Tie oli päällystettyä mutta ei kovin hyväkuntoista. Reikiä oli paljon. Matkalle mahtui useampi tarkastuspiste, jossa myös meidät pysäytettiin. Nämä tarkastuspisteiden siviilivaatteisiin pukeutuneet miehet eivät kuitenkaan meidän kansamme pahemmin ruvenneet juttelemaan ja saimme jatkaa muutaman lauseen vaihdettuamme. Yhteinen kieli puuttui. Ero näyttäisi olevan hyvin selvä aiemmin vierailemiimme maihin. Jopa Etiopiassa englantia puhuttiin melko yleisesti, mutta Sudanissa vaikuttaa asia olevan toisin. Arabiaa pitäisi osata.

Savun hälvettyä tarkistetaan kytkennät.

Savun hälvettyä tarkistetaan kytkennät.

Kymmenen aikaan autossa koettiin vielä pitkän päivän päätteeksi suurta draamaa. Kojelauta rupesi yllättäen savuamaan ja rakenteiden takana loimotti jopa liekkejä. Paniikki! Uusi, Afrikasta ostettu jauhesammutin tuli tarpeeseen ja loppujen lopuksi pieni sähköpalo saatiin nopeasti hallintaan. Lähemmissä tutkimuksissa paljastui, että Thaimaassa asennettujen kattotuulettimien päävirtakytkin oli irronnut ja mennyt oikosulkuun. Sulaneet johdonpäät revittiin irti tuhoutuneesta katkasijasta samalla varmistaen, ettei niihin tule enää virtaa, bussi tuuletettiin ja matka pääsi jälleen jatkumaan.

Kaikista viivästyksistä ja huonosta tiestä johtuen olimme perillä 150 kilometrin päässä rajasta sijainneessa Gedarfissa vasta puolilta öin. Kaupunki oli verraten suuri, mutta tähän aikaan muutamia kolmipyörätakseja lukuun ottamatta tyystin kuollut ja hiljainen. Lopulta löysimme yölläkin auki olleen pikkukaupan, ostimme sieltä evästä ja jäimme parkkiin liikkeen eteen. Bussiyö. Tiistaina jatketaan Khartumiin. Tiedossa lienee kuuma päivä, semminkin kun kattopuhaltimetkaan eivät enää toimi. Ilmastointihan kytkettiin pois jo ajat sitten. Vaan eipä sille mitään voi, tällaista on autoilu.

 

Etiopian ylätasangolta kohti Gondaria ja Sudanin rajaa – päivä 83

La 21.2.2015, Gashena (ET) – Gondar (ET)

Lauantai on näemmä Etiopiassa markkinapäivä. En tiedä mikä muu selittäisi valtaisat ihmisjoukot jotka aamupäivällä ajamiemme teiden reunoja kansoittivat. Kaikki olivat matkalla jonnekin. Mukana oli monenlaista pussukkaa, säkkiä ja puukarahkaa, sekä tietenkin lukuisa joukko erilaisia eläimiä jotka pyörivät aika ajoin ajoreitilläkin. Eteneminen varsinkaan aamupäivällä ei siten ollut kovinkaan rentouttavaa. Kuski sai olla jatkuvasti tarkkana ja väistellä kansaa sekä eläimiä.

Kuten viimepäivinä Etiopiassa on jo totuttu, näkymät bussin ikkunasta olivat jälleen huimia. Vuoristoista maastoa. Tie oli muutamaa hyvin lyhyttä kehnompaa osuutta hyvässä kunnossa ja olimme perillä Gondarin kaupungissa jo hyvissä ajoin neljän jälkeen iltapäivällä. Olimme lähteneet liikkeelle aamukahdeksalta ja pitäneet jopa puolentoista tunnin ruokatauon puolen päivän maissa. Lienee ollut yllätys kaikille, että päivä sujui vähin ongelmin ja matka taittui näin helposti. Bussissa oli hiljaista. Suurin osa porukasta nukkui edellisen yön autossa, jossa oli sangen viileää ja unen laatu ei tainnut olla kaksinen. Päivän lämmettyä uni maistui.

Kartalla tie oli näyttänyt pahalta ja pelkäsimme jyrkkää laskua alas ylätasanteelta. Tällaista alamäkiserpentiiniä emme kuitenkaan kohdanneet, vaan tie laski lähemmäs merenpintaa aika lailla huomaamatta. Toki ylä- ja alamäkiä päivään mahtui, mutta mitään ylätasangolle nousuun verrattavaa mutkatietä emme joutuneet lauantaina alas ajamaan. Hyvä niin.

150222-1

Normipäivä konttorilla.

150222-2

Aamupäivän kansainvaellusta.

150222-3

Merkillinen kivipaasi iltapäivän etapilta.

Päätimme huilia Gondarissa kaksi yötä. Aika kuluu lepäillessä, pyykkiä pestessä ja muita huollollisia toimenpiteitä suorittaessa. Tästä on tarkoitus ajaa maanantaina Sudaniin, jossa ei sitten kaiketi paljon lepäillä. Rajalle on vajaa kaksisataa kilometriä ja tarkoituksenamme on päästä mahdollisimman syvälle Sudaniin jo rajanylityspäivänä. Johtuen erinäisistä auton kanssa koetuista ongelmista, aikataulu alkaa painaa päälle eikä laiva Aleksandriassa odota.

Sudanin suorittamiseen ei kovin montaa päivää jää, ja ainut kahden yön tauko pidettäneen maan pääkaupungissa Khartumissa. Ilmeisesti kaikkien matkailijoiden tulee rekisteröityä maan viranomaisille kolmen päivän kuluessa maahan saapumisestaan, muuten maasta ei ilmeisesti pääse pois tai edessä on muita ongelmia sekä muunlaista piinaa. Yritämme hoitaa asian jo rajakylässä mutta ellei se onnistu, toimenpide on tehtävä pääkaupungissa. Siispä kahden yön stoppi siellä.

150222-4

Mitä kello on? Kun pikkuviisari näyttää noin ja iso näin se on… aivan oikein! Varttia yli kolme iltapäivällä.

Etiopia on siis jäämässä maanantaina taakse – siis sikäli kun meidät Sudaniin päästetään. Yksi mainitsematta jäänyt – mutta ehdottomasti mainitsemisen ansaitseva – Etiopian ihmeellisyys on täällä käytetty kalenteri ja eritoten kellonaika. Kalenterissa on kolmetoista kuukautta ja nyt eletään vuotta 2007. Ok, hyvä. Ei tämä vielä mitään, kyllähän sitä maailmaan erilaisia ajanlaskuja mahtuu.

Sen sijaan kellonaika on se todella hämärä juttu. Täällä kellot nimittäin käyvät kuusi tuntia eri aikaa kuin missään muualla samalla aikavyöhykkeellä. On kummallista, kun vaikkapa ravintolan seinäkello näyttää yhtätoista vaikka kello on ”oikeasti” viisi iltapäivällä. En tiedä miksi, mutta näin se vain täällä toimii. Ainakaan omaperäisyyden puutteesta ei etiopialaisia voi syyttää.

Toisaalta on todettava, ettei tuo omituinen kellonaika- ja ajanlaskutyyli ole paljon ainakaan omia asioitamme täällä sotkenut. Esimerkiksi hotellien kirjautumiskaavakkeisiin olemme kirjoittaneet suomalaisen päivämäärän ja se on kelvannut. Myös kellonajan kyseessä ollen ainakin tiedostavampi, ulkomaalaisten kanssa useammin tekemisissä oleva porukka tuntuu ymmärtävän eron muiden maiden ajan ja etiopialaisen ajan välillä. Jos jotain etiopialaisen kanssa sopii, on kuitenkin hyvä tarkentaa mistä ajasta puhutaan. Näin olen ainakin itse yrittänyt tehdä. Täällä kun ihan oikeasti tuo kello ymmärretään noin, kuusi tuntia päin seiniä.

Nettiyhteydet Sudanissa ovat täysi arvoitus. Saattaa siis käydä niin, että raportointiin tulee tauko. Mutta katsotaan. Kohtahan tuo selviää.

 

Lalibelan kiviset kirkot – päivä 82

Pe 20.2.2015, Lalibela (ET) – Gashena (ET)

Kirkkoja. Monoliittisia, yhdestä kivestä ikään kuin maan alle veistettyjä kirkkoja. Niistä keskisen Etiopian syrjäseuduilla sijaitseva Lalibelan pikkukaupunki on maailmankuulu. Kyseisiä kirkkoja lienee esitelty monessa matkailuohjelmassa ja –lehdessä, sillä muistan itsekin nähneeni dokumentin jos toisenkin jossa näitä kylän kanssa samaa nimeä kantavan Etiopian kuninkaan rakennuttamia arkkitehtuurin ihmeitä on esitelty ja ihmetelty.

150221-3

Eräs kirkoista ja suojaava katosrakenne

150221-6

Meidn lisäksemme turisteja oli, muttei ruuhkaksi asti.

150221-7

Kuuluisin – ja kuvatuin – kirkoista on kattamaton.

Saavuimme siis Lalibelaan melko myöhään eilisiltana. Kuuluisia kirkkoja kaupungissa on toistakymmentä ja niitä pääsee käsittääkseni ihmettelemään myös omin päin, kunhan vain maksaa 50 yhdysvaltain dollarin suuruisen pääsymaksun portilla. Myös paikallinen valuutta käy. Varmuuden välttämiseksi porttirakennuksen eteen on sattumoisin rakennettu automaatti, josta paikalle sattunut turisti voi tarvittaessa Etiopian birejä nostaa. Paikallisen toimijan näkökulmasta näitä asioita ei ole hyvä jättää sattumanvaraan, eikä Lalibelassa näemmä ole jätettykään. Jos kirkkoja katsomaan haluaa ja tilillä on katetta, sinne myös pääsee. Korttimaksun toimivuutta en tarkastanut. Epäilen, ettei se onnistu. Muuten automaatti olisi kenties jätetty rakentamatta.

Kuten todettua, oppaan palkkaaminen ei uskoakseni ole pakollista. Me kuitenkin kyselimme asiaa hotellista ja paikalle saapuikin itsensä nuoremmaksi papiksi esitellyt mieshenkilö. Koko päivän kestävistä palveluksistaan hän pyysi 500 paikallisen rahayksikön korvausta – hieman yli 20 euroa. Ensi alkuun oli hieman epäselvää, pyysikö kaveri kyseistä summaa jokaiselta meistä erikseen – meitä on seitsemän – vai oliko hinta koko ryhmälle. Hinta oli koko ryhmälle, mutten epäile, etteikö opas mielellään olisi ottanut palveluksistaan seitsenkertaisenkin palkkion. Tämä tosin saattaa olla vain turhaa kyynisyyttä. Kaveri oli oikein mukava, asiallinen ja tietäväinen. Hyvä opas. Etiopian murteella välillä nopeastikin puhutusta ja uskonnollisia termejä sisältäneestä englannista oli tosin ajoin hieman vaikea saada selvää.

Kiersimme siis kirkot oppaan johdolla. Aikaa tähän meni kuutisen tuntia ja mukaan lukien yli tunnin lounastauko sekä kymmenen minuutin kierros yhden huoneen museossa. Kuten tästä voi päätellä, alue jolla kirkot sijaitsevat ei loppujen lopuksi ole kovin suuri eivätkä sitä ole myöskään itse kirkot. Paljon kiintoisaa kaivuutyötä alueelle kieltämättä mahtuu. Kirkkojen ohella myös monenmoista tunnelia ja kulkuväylää. Kaikki on kaivettu kallioon. Naputtelu on aloitettu ylhäältä, neitseellisestä kalliosta ja sitä on jatkettu toistakymmentä metriä alaspäin. Koko rakennelma on siis yhä ainoaa kalliopaatta. Melkoinen homma. Kalliokin kun on kuulemma sangen kovaa, minkä voin hyvin kuvitella. Tuskin ne muuten pystyssä olisivat, onhan niiden rakentamisesta kulunut jo lähes tuhat vuotta. Pehmeämmän kiven sää ja aika olisivat rapauttaneet.

150221-2

Hämyisä sisäkuva. Kirkot eivät ole kovin suuria. Uskonnolliset maalaukset (joita oli paljon) toivat ajoin mieleen naivistisen tyylisuunnan.

Koristelun yksityiskohtia.

Koristelun yksityiskohtia. Kaikki kirkkojen rakenteet on siis veistetty yhdestä peruskallion palasesta.

150221-5

Menoja erään kirkon pihalla.

150221-4

Hautajaiskulkue.

Kirkot ovat yhä käytössä. Niissä järjestetään yhä etiopialaisen ortodoksiuskonnon kirkonmenoja ja rakennuksia ihmettelevien turistien seassa rukoilee satunnaisia paikallisia uskonnonharjoittajia. Niin nytkin. Jonkinlainen seremoniakin yhden kirkon pihalla oli käynnissä. Valkoisiin kaapuihin kääriytyneet hartauden harjoittajat istuksivat tyypillisesti kirkon lattian peittämällä matolla jossain pimeässä nurkassa mumisten hiljaa rukousnauhojensa helmiä laskien.

Paikan mystisyyttä ja muinaista henkeä kuitenkin syövät jossain määrin useimpien rakennusten päälle rakennetut valtaisat modernit metallirakenteiset sääsuojat, joiden funktion ymmärrän toki hyvin. Kuten todettua, aurinko ja sade syövät varmasti kovin kalliorakenteita. Katokset nähtyäni ensimmäinen ajatukseni oli, etteivät nuo taida olla afrikkalainen tekele. Ja kuinka ollakaan, alueelta poistuessamme hoksasin museorakennuksen seinässä kyltin, jossa kerrottiin EU:n lahjoittaneen katokset kuutisen vuotta sitten. Eurooppalaista (saksalaista?) insinöörityötä. Arvasin!

Kirkot on valaistu sisältä kattoon mitenkuten asennetuin loisteputkin ja seinien reunoilla olevat penkit ovat myös perin uusia ja moderneja sekä halvan oloisia. Peruspenkkejä. Tämä on ehkä ymmärrettävää kun ajattelee tilojen olevan yhä toimivia kirkkoja. Kovin hyvin ne eivät kuitenkaan paikan henkeen sovi. Mitä kirkkojen penkkeihin ja vähäisiin huonekaluihin tulee, luulisi viidenkymmenen dollarin pääsymaksusta riittävän jokunen ropo vaikkapa perinteiseen etiopialaiseen puusepäntyöhön. Hienoja huonekaluja nimittäin täällä kuitenkin puusta osaavat tehdä. Mutta ehkäpä rahat käytetään parempiin tarkoituksiin. Sisustukseen ja kunnossapitoon niitä ei näemmä pahemmin tuhlailla.

Lalibelasta pois pääseminen ei loppujen lopuksi ollut kovin hankalaa. Se vain vaati taas jonkin verran neuvotteluja, säätämistä ja tinkimistä. Oppaamme soitteli erilaisille pikkubussien omistajille, mutta lopulta kyyti järjestyi Gashenasta käsin, saman kaverin välityksellä joka meille tulokuljetuksenkin järjesti. Tällä saimme oman jeepin, johon me kaikki seitsemän mahduimme. Kuski ajoi paluumatkan yli puolta tuntia nopeammin kuin tulessa, olihan auto parempi ja nopeampi. Melko pomppivaa kyyti silti oli. Ja pölyistä. Paluumatkasta – siis koko auto – maksoimme 1200 biriä eli hieman yli 50 euroa.

150221-8

Piennar pölisee ja Lalibela jää taakse. Lähes koko yli 60 kilometrin matka kaupunkiin on soratietä.

Mutta entäpä sitten tärkein: kannattaako Lalibelassa käydä? En voinut olla vertaamatta paikkaa Lhasaan, jossa jokunen vuosi sitten kävimme, osin muuten jopa samalla reissuporukalla. Sanoisin, että Lalibelan kirkot ovat melko vaatimaton ja jossain määrin nukkavieru ilmestys verrattuna vaikkapa Tiibetin pääkaupungissa sijaitsevaan Potalan palatsiin, joka sekin on yhä munkkien aktiivisessa käytössä. Taitavat tiibetiläiset munkit olla parempia, tai ainakin aktiivisempia temppelinsä kunnossapitäjiä.

Lisäksi Lalibela on kovin syrjässä. Siis mikäli Etiopiassa matkailee ja kirkot haluaa nähdä – ja ovathan ne sinänsä ainutlaatuisia – kannattanee paikalle lentää. Pintateitse matka on aika tuskallinen. Pelkästään tämän Unescon maailmanperintökohteen nähdäkseni en itse lähtisi taittamaan matkaa maanteitse vaikkapa Addis Abebasta, ellei sitten kyseessä muutenkin ole jonkinlainen road trip tai kiertomatka, kuten meillä. Se on sitten tietenkin eri juttu. Silloinhan ei tietenkään lennellä.

 

Matka Etiopian kirkkokaupunki Lalibelaan – päivä 81

To 19.2.2015, Dessie (ET) – Lalibela (ET)

Torstai oli monivaiheinen päivä. Aurinkoisesta Dessiestä lähdettiin aamulla kohti Gashenaa ja Lalibelaa, joiden tiedettiin sijaitsevan ylätasangolla. Matkan pituus oli vain noin 230 kilometriä, mutta vuoristo-osuudet hirvittävät jälleen. Päivän aikana pitäisi nousta toista kilometriä ja kartalla osa reitistä näytti sangen kiemuraiselta ja haastavalta. Taas sitä kuuluisaa serpentiiniä, ehkä?

Dessiestä ajettiin kuitenkin ensin Weldiyaan. Tie oli hyvää ja matka sujui helposti. Nousuja, laskuja sekä kiemurtelevaa tietä riitti, mutta korkeuserot olivat loppujen lopuksi melko vaatimattomia ja auto suoriutuikin niistä ongelmitta. Varsinainen haasteellinen osuus alkoi vasta Weldiyan jälkeen. Tällöin tie muuttui todella jyrkäksi ja kirjaimellisesti serpentiiniksi. Nyt en voi enää väittää kyseisen tien kalpenevan aiemmin ajamieni vuoristoteiden rinnalla. Tämä oli ihan sitä itseään.

Etenimme jyrkkää vuoren rinnettä myötäilevää tietä lähes kävelyvauhtia, mutta silti tasaisella nopeudella. Bussi jaksoi kavuta mäkeä kiitettävästi. Auton 27-vuotias V8 on näemmä edelleen iskussa. Maisemat olivat huikeat ja äkkipudotus alarinteen puolella ajoin melkoinen, satoja metrejä. Itse tie kuitenkin oli yhä hyvässä kunnossa ja jyrkimmät pudotuskohdat aidattu kivipaasin. Jos vuorelle nouseminen on haasteellista, näemmä laskukaan ei lasten leikkiä ole. Ohitimme jossain vaiheessa ylämäkeä kuorma-auton, jonka jarrut olivat näemmä pettäneet ja kuski oli rotkon sijasta päättänyt pysäyttää auton ajamalla sen kallionseinämään. Ohjaamosta ei ollut paljon jäljellä. Miten lienee käynyt valinnan tehneelle kuskille.

Kimurantti tie kesti Dilben kylään asti, jossa maasto alkoi pikku hiljaa tasaantua. Olimme selviytyneet ylätasangolle. Tie muuttui lopulta vain vähän mutkittelevaksi sekä kumpuilevaksi. Asfalttipinta oli edelleen hyvää. Asutusta ja eläimiä oli vähemmän kuin aiemmin, ja ajonopeus korkeampi kuin aikoihin. Etenimme kuin Suomen maanteillä konsanaan. Kukapa olisi uskonut? Kuvittelimme tämänkin osuuden mielissämme haasteelliseksi vuoristotieksi, mutta sitä se ei näemmä ollutkaan.

Tie louhituista kivikirkoistaan kuuluisaan Lalibelaan lähtee Gashenasta, joka ei kartalla hääviltä paikkakunnalta vaikuttanut. Päästyämme mainion ylätasankotien ansiosta perille jo hyvissä ajoin valoisaan aikaan kävi pian ilmeiseksi, että ennakkoaavistukset olivat oikeita. Ganesha ei todellakaan kummoinen paikka ollutkaan. Erilaisia itseään hotelleiksi tituleeraavia rakennuksia tästä neljän tien risteykseen muodostuneesta taajamasta toki löytyi, mutta yhdessäkään niistä ei esimerkiksi ollut suihkua. Moinen länsimainen luksus taisi puuttua koko kylästä, kuten taisi myös puuttua vesivessa. Ei hyvä.

Ruokailimme ja laadimme suunnitelman. Lalibelassa parempia huoneita olisi, tämän tiesimme. Koska myöskään aikaa ei mitenkään erityisemmin tuhlattavaksi asti meillä ollut, päätimme yrittää hieman yli 60 kilometrin päässä olevaan kirkkokaupunkiin jo samaksi illaksi. Kirkot ehdittäisiin katsoa huomenna ja ehtisimme vielä perjantai-illaksi takaisin Ganeshaan ja bussille, jossa voisimme yöpyä. Näin matka voisi jatkua heti lauantaiaamuna.

Tie tiedettiin huonoksi, joten päätimme jättää oman bussimme seisomaan risteykseen ja hankkiutua perille muin keinoin. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen löysimme liikennöitsijän, joka lupasi viedä meidät perille Lalibelaan vielä saman iltana. Hinnaksi henkilöä kohden sovittiin lopulta 150 biriä (noin 7 euroa). Ihan yksityistä palvelua emme kuitenkaan saaneet. Keksikokoisen bussin kyytiin nousi myös muutama alkuasukas. Ehkä parempi, että autossa oli jo tässä vaiheessa pimeää. Penkit ja auton sisustus lienevät nimittäin nähneen aika lailla etiopialaista elämää ennen meitä. Auto haisi ihmiseltä. Tungosta ei kuitenkaan ollut, mutta pitkällisistä neuvotteluista ja yleisestä kylänmiesten säätämisestä johtuen pääsimme liikkeelle vasta illan hämärtyessä seitsemältä.

Tie ei todellakaan ollut kaksinen. Kuudenkymmenen kilometrin matka vei lopulta yli kaksi ja puoli tuntia. Kehnosta tiestä ja pimeydestä huolimatta kuski ajoi – ehkä hieman yllättäen – rauhallisesti ja hyvin. Perille päästiin lopulta ja bussimiehet neuvoivat meidät jopa sopivalle hotellille ajaen meidät perille asti. Kello oli tässä vaiheessa jo kymmenen. Torstai oli pitkä päivä, mutta mitäpä sitä ei eurooppalainen vesi-wc:n ja suihkun takia tekisi. Lalibelan hotellista nämä ylellisyydet löytyivät, aivan kuten olimme arvelleetkin. Huomenna katseltaisiin kirkkoja, suihkunraikkaana.

150220-1

Tauko paikalla. Kuva aamupäivältä.

150220-2

Nousu alkaa, vaihdetta pienemmälle.

150220-5

Huono-onninen kuorma-auto. Alaskaan ei pääse aina.

150220-3

Näkymä lähes kolmesta kilometristä.

150220-4

Ylätasangon merkillisiä maisemia. Ihan tältä ei ole näyttänyt vielä missään Afrikassa.