Tasan vuosi sitten tänään olin matkalla jossain päin Etiopiaa. Olimme suomalaisella porukalla ajamassa suomalaista vanhaa linja-autoa Etelä-Afrikasta kohti Egyptiä ja lopulta Eurooppaa ja koti-Suomea. Tästä reissusta voi lukea seikkaperäisemmin aivan näinä päivinä ilmestyvästä kirjasta Havaintoja Afrikasta: eli kuinka ajaa 27-vuotias linja-auto Kapkaupungista Suomen Saloon. Opus on tätä kirjoitettaessa painossa.

Sen verran voin kyseisen kirjan loppuratkaisusta paljastaa, että selvisimme verraten hyvissä sielun ja ruumiin voimissa perille Suomeen vapunpäivänä 2015. Aina tuosta lähtien minun on pitänyt kirjoittaa tämä artikkeli, josta on toivoakseni hyötyä muillekin Afrikkaan matkaaville. Ainakin minua nämä asiat kiinnostivat ennen mantereen halki etelästä pohjoiseen kulkenutta maantiematkaamme kovasti. Ne hirvittivät myös. Suhtauduin hyvin skeptisesti Afrikan terveystilanteeseen. Pidin maanosaa paikkana, josta löytyisivät kaikki mahdolliset sairaudet, loiseläimet ja kulkutaudit jotka nykylääketiede on kyennyt löytämään. Jos jotain on vielä löytämättä, niin nekin epäilemättä löytyisivät juuri Afrikasta.

Miten meidän sitten kävi? Löysimmekö niitä tauteja ja erityisesti malariaa, joka oli ennakkohuolistani ehkä se suurin?

Matkasta, reitistä ja matkustajista. Aloitimme matkamme joulukuun ensimmäisenä päivänä Etelä-Afrikan Kapkaupungista. Ajoimme Afrikan itäpuolta ja saavuimme perille Egyptin Aleksandriaan hieman yli kolme kuukautta matkattuamme maaliskuun alkupuolella. Alussa meitä oli kaksikymmentä. Noin puolessa välissä matkaa Tansanian Dar es Salaamissa porukka väheni noin puoleen, ja lopulta perille Egyptiin päästyämme meitä oli enää seitsemän.

Yleisesti täysin malariavapaana reissulla kohtaamistamme maista pidetään vain Egyptiä. Etelä-Afrikkaa, Namibiaa sekä osin myös Botswanaa ja Etiopiaa pidetään vähäisen riskin alueina, joihin matkustaville lääkitystä suositellaan riskiarvion perusteella. Pääosa kilometreistä siis taitettiin maissa, joita pidetään malaria-alueina.

Malarian estolääkityksestä ja oma valintani. Hankin matkaa varten ennakkoon estolääkityksen. Kauppanimellä Malarone myytävää ja kerran päivässä otettavaa lääkettä pidetään yleisesti vähiten sivuvaikutuksia aiheuttavana. Ostin siis sitä. Taudin ehkäisyyn on olemassa muutamia muitakin vaihtoehtoja, jotka nekin olivat bussissa käytössä. Joku söi kuuluisaa Lariamia, jota pitää ottaa vain kerran viikossa, mutta jonka sanotaan aiheuttavan hallusinaatioita ja muita turhankin eksoottisia sivuvaikutuksia. Muutama otti antibioottinakin tunnettua doksisykliiniä. Täysin varmaa suojaa mikään näistä lääkkeistä ei käsittääkseni anna, tautia aiheuttavia loisia kun on montaa eri tyyppiä.

Lääkityksen hankinta etukäteen. Malaronen haittpuoli on sen valitettavan korkea hinta. Yksi tabletti maksoi ennen matkaamme Suomessa yli neljä euroa kappaleelta. Koska pillereitä on otettava päivittäin, tulee tästä pidemmällä reissulla melkoinen menoerä.

Vaan eipä hätää mitään, lääkettä saa nimittäin Virosta puolet halvemmalla, ja vieläpä suomalaisella reseptillä. Kirjoitin tästä aikanaan oman postauksenkin, joka löytyy täältä. Malaria-alueille matkustaville tarkan markan vartijoille suosittelen siis ehdottomasti lääkeostosmatkaa Tallinnaan.

Lääkityksen hankinta Afrikasta. Tästä en osaa antaa tarkkoja ohjeita, mutta jotain voin sentään aiheesta kertoa. Kaikilla meistä ei ollut tarvittavia estolääkkeitä Afrikkaan saapuessamme, joten niitä piti hankkia paikan päältä. Ainakin Namibiassa tämä olisi tainnut onnistua paikallisesta apteekista myös ilman reseptiä. Hintaa en kysynyt, tai se ei ainakaan jäänyt mieleen, olihan minulla lääkkeet jo omasta takaa.

Estolääkityksen tarpeellisuus – afrikkalainen näkökulma. Saimme paikan päällä aika kirjavia neuvoja siitä, miten tarpeellinen tuo lääkitys meille olisi. Suomessa ei varmaan kukaan terveydenhuollon ammattilainen edes ajattelisi suositella estolääkityksen poisjättämistä. Sen sijaan esimerkiksi edellä mainitussa namibialaisessa apteekissa saimme kaverini kanssa kuulla valkotakkiselta työntekijältä (jonka koulutustaso ja status ei minulle selvinnyt), että jos pysymme maanteillä ja kaupungeissa emmekä mene luontoon asustelemaan teltoissa, estolääkitystä tuskin tarvittaisiin koko Afrikassa.

Ota näistä neuvoista sitten selvä. Vuodenaikakin vaikuttaa malariahyttystilanteeseen paljon, joten ohjeita ei oikeastikaan voine pelkistää mihinkään selkeään nyrkkisääntöön. Mahdollisesti afrikassa asuvilla on myös erilainen vastuskyky tautia vastaan. Suhtautuminen lääkkeisiinkin saattaa poiketa eurooppalaiseen näkökulmaan verrattuna, ovathan ne aika kalliita ja siten monen perusafrikkalaisen saavuttamattomissa. Ehkä sen takia niitä ei paikallisissa apteekeissakaan suositella vain ”varmuuden vuoksi”, edes turisteille.

Hyttyset ja hyttysverkot. Hyttysiä oli lähes kaikissa matkan maissa – joissain enemmän, joissain vähemmän. Saimme kaikki matkan varrella melkoisen määrän pistoja. Niitä oli lähes mahdotonta välttää, varsinkin iltaisin ja öisin.

Monella oli mukanaan oma hyttysverkko, minulla ei. Tämäkään ei ollut suuren suuri ongelma, sillä useimmissa hotelleissa tällainen oli firman puolesta. Joissain paikoissa verkkoa ei ollut, mutta en muista näissäkään tilanteissa suuremmin kärsineeni. Ehkä kaikkein halvimpia majoituksia hyödyntävien matkailijoiden kannattaa kuitenkin moinen kapine mukaan ottaa. Moni mukana kannettava hyttysverkko tarvitsee kattoon jonkinlaisen kiinnityspisteen tai koukun, josta käsin se sängyn päälle viritetään. Havaintojeni perusteella tällaista koukkua on turha etsiä afrikkalaisesta majatalosta juuri silloin, kun sellaista sattuisi tarvitsemaan. Oman hyttysverkon kyseessä ollen varmin ratkaisu lienee siten telttamalli. Myös teippiä kannattaa pitää mukana. Sillä on helppo paikata majatalojen monesti reikäiset verkot.

Lääkkeet käytännössä ja niiden sivuvaikutukset. Lähes kaikki meistä söivät jotain estolääkitystä. Itse aloitin Malarone-kuurini saavuttuamme Namibiasta Botswanaan. Niin teki myös pääosa muista. Pidimme Namibiassa sairastumisen riskiä pienenä. Kuten todettua, porukassamme syötiin Malaronen lisäksi sekä Lariamia että Doksisykliiniä. Kaikki vaihtoehdot olivat siis tasaisesti edustettuna. En muista, että kukaan sen kummemmista sivuvaikutuksista olisi valittanut. Ainakaan sellaiset eivät vaikuttanut mitenkään matkantekoon. Minulla ei ole henkilökohtaisia kokemuksia kuin Malaronesta, enkä ole kokenut sen aiheuttavan minkäänlaisia oireita tai ei-toivottuja vaikutuksia. Olen syönyt lääkettä kahdesti.

Lopetin lääkkeiden ottamisen Etiopiassa. Sudania – joka oli siis vielä tuossa vaiheessa edessä – pidetään joidenkin ohjeiden mukaan malaria-alueena sitäkin, mutta lääkkeiden ottaminen tuntui tuossa vaiheessa turhalta. Kaksi 12 kappaleen levyä jäi lopulta syömättä, vaikka olin ajatellut alun perin napsia lääkkeet varmuuden vuoksi loppuun.

Ilman estolääkitystä Afrikkaan? Kaksi kaveria porukastamme ei syönyt minkäänlaista lääkitystä. Molemmat aloittivat Etelä-Afrikasta. Toinen hyppäsi kyydistä Nairobissa, toinen ajoi koko matkan alusta loppuun. Molemmat vieläpä yöpyivät keskimääräistä useammin autossa, jossa oli yöaikaan tyypillisesti aina paljon hyttysiä. Kapkaupungista Egyptiin asti mukana ollut lääkitystä syömätön kyytiläinen toimi yhtenä syynä siihen, miksi itsekin lääkkeiden syömisen ennen niiden loppumista lopetin. Seurattuani pari kuukautta vierestä kaverin ilmeistä sairastamattomuutta, tuntui oma lääkekuurinikin Etiopiassa tarpeettomalta. Olihan varsinainen ”musta Afrikka” jo tuossa vaiheessa takana ja edessä enää Sudanin ja Egyptin aavikot.

Miten lopulta kävi? Kukaan meistä ei saanut malariaa, eivät edes ne, jotka eivät lääkkeitä syöneet. Ilmeisesti Afrikan halki on mahdollista matkustaa maanteitse ilman malarianestolääkitystä saamatta itse tautia, ainakin näinä kuukausina, ja tätä reittiä kulkien. Enpä olisi uskonut. Ennen matkaa pidin todennäköisenä, että joku meistä sairastuisi vaikka lääkkeitä söisikin. Malarian estolääkityksen pois jättämistä tällaisella matkalla pidin sulana hulluutena.

Muutenkin Afrikasta selvittiin hämmästyttävän vähin terveydellisin ongelmin. Muutamalla matkalaisella oli välillä vatsavaivoja ja taidettiinpa matkan jälkeen Suomessa joltain löytää joku suolistoloinenkin, mutta loppujen lopuksi kokonaisuus oli jotain ihan muuta kuin olin ennalta odottanut. Sanoisinpa melkein, että vaikkapa nuo vatsataudit olsivat olleet vastaavalla seikkailumatkalla Aasiassa paljon yleisempiä. Tämä oli hyvin yllättävää. Näin sitä oppii. Toisaalta kaikilla meistä rokotukset taisivat olla hyvin kunnossa, joten keltakuumeita ynnä muita lavantauteja ei ainakaan tarvinnut pelätä.

Tarinan opetuksia. Huolimatta siitä, että Afrikassa on näemmä mahdollista matkustaa kattavasti nelisen kuukautta saamatta malariaa tai muita vakavia sairauksia, en kuitenkaan rohkenisi vieläkään mennä mantereen keskiosiin ilman estolääkitystä. Etelä-Afrikkaan, Namibiaan ja Etiopiaan, ehkä Sudaniinkaan, en sen sijaan varmaan malarialääkitystä hankkisi. Toki ennakkoon pitäisi miettiä, mitä meinaisin maissa tehdä. Pitkäkestoisille safareille ehkä kuitenkin kuurin ottaisin.

Ihan niin yksinkertaisia nämä malaria-asiat eivät kuitenkaan ole, kuin satunnainen matkailija saattaisi ennalta ajatella. Jos Afrikkaan lähtee vaikka vuodeksi, ei päivittäinen pillereiden popsiminen olle ihan terveellistä sekään. Vielä jokin aika sitten esimerkiksi Malaronen pitkäaikaista syömistä ei muistaakseni edes lääkkeen valmistajan toimesta suositeltu. Sittemmin ohjeistusta käsitykseni mukaan muutettiin. Lisäksi kustannus on melkoinen, jos lääkkeet joutuu maksamaan itse, eikä sitä tee vaikkapa työnantaja. En ole lääkäri, enkä muutenkaan pidä itseäni aiheen asiantuntijana. Voin vain kertoa mitä itse 15 000 kilometrin matkallamme Afrikassa näin ja koin. Jokainen tekee luonnollisesti omat johtopäätöksensä ja valintansa.

En myöskään tiedä, kuinka tässä lääkeasiassa toimivat vaikkapa Afrikan malaria-alueilla pysyvästi asuvat expatit. Jos joku entinen tai nykyinen sellainen tätä lukee, niin kertokaa ihmeessä kommenttikenttään! Ehkä opimme kaikki jotain uutta.