Edellisillä matkoillani olen tullut kirjoituksissani sivunneeksi reissun aikana kohtaamiani ruokajärjestelyitä ja yleistä muonituspolitiikkaa. Tällä kertaa tämän aihealueen käsittely jäi valitettavan vähiin, joten palaan siihen vielä näin jälkikäteen, onhan syöminen kuitenkin perustarve ja kiinnostanee monia tätäkin lukemaan eksyneitä. Ja koska sangen merkittävää osaa taannoisella hieman kolmatta kuukautta kestäneellä retkellä näytteli Kiina, lienee paikallaan käsitellä juuri tämän maan ruokakulttuuria sekä eritoten maassa syömiseen liittyviä, no, sanokaamme haasteita.
Paikallisen sananlaskun mukaan kuulemma ne elukat joita kiinalainen ei syö löytyvät vain satukirjoista. Kuvassa jonkinlaisia pussitettuja muumioankkoja kuvattuna eräässä tienvarren minimarketissa.
Kuten varmaan tulin useasti Kiinaa käsitelleissä jutuissani maininneeksikin, maassa operointia häiritsee usein korkeahko tai jopa ylittämätön kielimuuri. Yksi merkittävä asiakokonaisuus, jossa tämän seikan merkitys korostuu, on ruokailu. Paikallisten ruokien tilaaminen on usein yhteisen kielen täydellisen puuttumisen takia haasteellista, ja monesti on lähes arpapeliä mitä pöytään lopulta tulee. Tämä on pidemmän päälle sangen raskasta ja ohjaa monesti satunnaista, kulinaariseen konservatiivisuuteen taipuvaista matkailijaa Kiinassa länsimaisten ketjuravintoloiden tuttuun ja turvalliseen syliin.
Mainittuja ketjuravintoloita ei Kiinasta puutu. Omien empiiristen havaintojeni perusteella pääosin kanaa tarjoava pikaruokaravintola KFC näyttää jostain syystä saaneen maasta vahvimman jalansijan. Myös amerikkalaisen hapatuksen jonkinasteiseksi symboliksi muodostunut McDonalds alkaa löytyä jokaisesta Kiinan keskisuurestakin kaupungista ja suurkaupungeissa niitä on yleensä lukuisia. Näiden lisäksi maassa on useita paikallisia edellä mainittujen kanssa samalla periaatteella toimivia pikaruokaketjuja. Itse kiinalaisissa maan etenevä pikaruokaistuminen ei mielestäni vielä ainakaan suuremmassa mittakaavassa näy. Mutta edessä se lienee monella kiinalaisellakin, ylipaino.
Eräs ruokalista, tässä poikkeuksellisen pramea sellainen. Kuva Hainanin saarelta Kiinasta.
Aina ei toki tilauksen tekeminen sisällä edellä kuvatun kaltaisia haasteita. Suuremmissa kiinalaisissa ravintoloissa ruokalistat ovat nimittäin yleensä aina varustettu myös kuvin, ja joskus ruokien otsikotkin ovat listassa englanniksi, mikä helpottaa toimintaa jo melkoisesti. Tämäkään tosin ei aina ole tae siitä, että lautasella lopulta olisi sitä, mitä sille kuvitteli tilaavansa. Vaikka kuva sanonnan mukaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, saattaa se olla joskus valheellinenkin lähes samassa mitassa, onhan ruoka-aineita lopulta hieman hankala tunnistaa vain valokuvan perusteella.
Kiinalaiseen ruokakulttuuriin kuuluu tyypillisesti ruokien jakaminen. Paikalliset tilaavat pöydän täyteen lautasia, joista sitten kaikki ruokailijat ottavat mitä sattuvat haluamaan. Monessa paikassa pyöreiden pöytien keskellä olikin tyypillisesti pyörivä levy, jonka päälle sapuskat katetaan. Tätä levyä pyörittämällä haluamansa ruokalajin sai sitten kohdalleen, pöydän toiselta puoleltakin. Näihin pyöriviin pöytiin törmää joskus eurooppalaisissakin kiinalaista ruokaa tarjoavissa ravintoloissa.
Toteutunut annos (edellä esitetyn ruokalistan oikea yläkulma). Tällä kertaa kaikki meni erittäin hyvin. Kannussa ja kupissa on teetä, jota tyypillisesti tuli tilaamatta ja siitää ei veloitettu ylimääräistä.
Koska ruoat jaetaan, ei niiden saapumisjärjestys liene perinteisessä kiinalaisessa ruokailussa niin tarkkaa ja ne tulevatkin tyypillisesti pöytään ilmeisesti valmistumisjärjestyksessä. Tämä on ihan good ja fine jos kyseessä on edellä kuvatunlainen paikallisruokailutilanne.
Sen sijaan länsimaistyylisessä ravintolassa, joita jokaisesta vierailemastamme kaupungista toki löytyi, tilanne saattaa muodostua hieman kummalliseksi. Tarjoilijat eivät nimittäin monesti paremmankaan luokan paikoissa näyttäneet sisäistäneen yhden määrätyn ruokailijan tilaaman henkilökohtaisen annoksen käsitettä. Annokset saattoivat tulla missä järjestyksessä ja millä aikataululla tahansa, ja monesti ne tarjoiltiin hieman empien keskelle pöytää eikä suinkaan annoksen tilanneen henkilön eteen. Suuremmassa joukossa saattoi siis helposti käydä niin, että osa vielä odotti ensimmäistä tilaustaan joidenkin jo juodessa jälkiruokakahvia. Myös alkupalaksi aiottu salaatti saattoi usein tulla pääruoan jälkeen.
Kiintoisaa teetä. Kuivatut teelehdet oli pakattu kuten yksittäispakattu sokeripala konsanaan. Kuumassa vedessä lehtikuutio aukesi. Lehdet olivat suuria ja pysyivät yllättävän hyvin kupin pohjalla, poissa suusta.
Ja lopuksi seuraa tietenkin lasku, jonka saaminen jaettuna usean ihmisen kesken on vielä oman ruoka-annoksen saamista huomattavasti toivottomampi yritys. Se tulee siis tyypillisesti yhtenä könttänä, johon on ehkä eritelty eri ruokalajit kiinaksi tai sitten ei. Mikäli laskun jakaminen on tarpeen, on kunkin tilaajan siis hyvä painaa mieleensä annosten hinta jo tilausvaiheessa. Ja ne juomarahat, niitähän Kiinassa ei muistaakseni tarvinnut jättää. Olisiko joskus jopa käynyt niin, että tällaista ihmeellisyyttä yrittänyt turisti juostiin kiinni ja pöydälle ”unohtuneet” vaihtorahat palautettiin ravintolahenkilökunnan toimesta tunnollisesti takaisin. Tämäkin tosin lienee muuttumassa Kiinan pikku hiljaa länsimaistuessa. Suurkaupungeissa juomarahatkin olivat toki henkilökunnalle tutumpi ilmestys ja tapa varmaankin leviää pikku hiljaa muuallekin Kiinaan maan länsimaistuessa.
