Ma 19.11.2012, Helsinki (FI)

Seuraava sattumus tapahtui Kazakstanin pääkaupungissa Astanassa, johon pysähdyimme neljäksi päiväksi matkallamme läpi maan kohti Kiinan luoteista kulmaa ja lopulta Thaimaata. Seuraavassa seikkailussa en ollut mukana itse, mutta onhan kuulopuheisiinkin toki voitava luottaa, semminkin kun kertojina olivat jo tässä vaiheessa extreme-henkisen linja-automatkailun karaisemat kanssamatkustajat.

Helmikuisessa Astanassa siis vietettiin kaikkiaan neljä päivää. Alkuperäisen suunnitelman mukaan kolmen oli tarkoitus riittää, mutta kaupungissa viettämänämme aikana selvisi, että viisumit on käytävä leimauttamassa tietyssä virastossa ennen lähtöä. Koska tämä virasto ei tietenkään ollut auki suunniteltuna lähtöpäivänä (joka oli sunnuntaina), oli vierailua pidennettävä päivällä maanantaiaamuun.

Matkalaiset olivat hajautuneet ympäri kaupunkia, kuka mihinkin ja mieleiseensä majoitukseen. Kohtaamispaikaksi sovittiin tuo edellä mainittu viisumivirasto ja ajaksi maanantainen aamu. Kirpakassa parinkymmenen asteen pakkasessa matkaseurue alkoikin tipoittain kerääntyä paikalle määräajan molemmin puolin. Mutta kuinka ollakaan, neljä kaverusta oli yhä joukosta poissa kellon ollessa jo puoli tuntia yli sovitun määräajan.

Kellon lähestyessä jo seuraavaa tasatuntia kadonneet lampaat saapuivat vihdoin passivirastoon. Selityskin oli, jos ei hyvä, niin ainakin omaperäinen. Koira ei ollut tällä kertaa niin sanotusti syönyt kotitehtäviä. Sen sijaan seurueen miehittämä taksi oli ajanut matkalla kaivoon.

Kaikki neljä olivat majoittuneet samassa paikassa ja napanneet kiireissään lennosta taksin, joka muistaakseni oli tarinan mukaan vanha Audi (mistä en tosin mene takuuseen). Aamutoimet olivat hieman venähtäneet, joten alkoi olla jo kiire. Kuski lähtikin ripeästi ajamaan kohti annettua osoitetta. Pian matka kuitenkin tyssäsi kuin seinään, toinen eturengas nimittäin jämähti vauhdissa sadevesikaivoon jonka kansi puuttui. Liekö ollut varastettu vai määräaikaishuollossa, se kansi. Tarina ei kerro.

Eipä siinä mitään. Kuski ja matkustajat nousivat ulos autosta ihmettelemään tilannetta ja lopulta kovaonninen taksi nousi takaisin kadulle miesvoimin puskurista nostamalla. Ihme kyllä, auto osoittautui koettelemuksen jälkeen vielä ajokuntoiseksikin. Matka siis jatkui, ja nelikko pääsi perille viisumitoimistoon, hieman myöhässä mutta kokemusta rikkaampana.

Tarvittavat leimat saatiin passeihin ja muutaman tunnin kuluttua koko retkue oli taas jo kodinomaiseksi paikaksi muodostuneessa Ajokissa, matkalla kohti etelää ja Kiinan rajaa. Ensin tosin piti tankata, sillä bussin tankista oli hävinnyt nelipäiväisen pysähdyksen (jonka auto seisoi paikallisen bussiyrityksen suuressa vartioidussa hallissa) aikana toista sataa litraa dieseliä. Mutta se on toinen tarina se.

 

 

To 15.11.2012, Helsinki (FI)

Lähdön jälleen kerran lähestyessä (ja sattumoisin edellisten Pikavuoromatkojen kuvia pitkästä aikaa selattuani) palasi mieleeni muutamia Kazakstanissa, tuossa ensimmäisen bussiretken kaiketi kiinnostavimmassa maassa, sattuneita pieniä tapahtumia. Ja mikäpä olisikaan parempi bloggausaihe kuin juuri erilaiset matka-aiheiset anekdootit, mietin, ja päätin laittaa virtuaalipaperille seuraavaa.

En muista tarkalleen missä kohtaa suurta, pääosin aromaisemaista maata seuraava tapahtui, mutta uskon meidän olleen matkalla Kostanaysta kohti pääkaupunkia Astanaa. Bussi tuntui alkuillasta kulkevan poikkeuksellisen hyvin ja matka eteni vauhdilla, joten päätimme ajaa läpi yön päästäksemme mahdollisimman pian arolta takaisin sivistyksen pariin.

Pakkanen ulkona oli kova ja tie olosuhteisiin nähden suhteellisen hyvä. Kartat olivat kuitenkin puutteellisia ja iltayöstä kohtasimme valtatien risteyskohdan, jossa (osin Googlen kartat ja iPhone –yhdistelmän ansiosta) eksyimme  pääväylältä pienemmälle tielle, joka ennen pitkää muuttui päällystämättömäksi.

Lopulta kuoppaisen ja kapean tien johdosta etenimme enää kävelyvauhtia. Kääntymäänkään ei mahtunut. Arolla oli pimeää ja asutusta ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Yllätys olikin melkoinen, kun tienreunan ojasta tai kuopasta Ajokin ajovaloihin könysi arviolta keski-ikäinen, journalistisin termein määriteltynä selvästi päihtynyt mieshenkilö. Sanalla sanoen kaveri oli siis umpijurrissa.

Selkä kaarella, kädet sivuilla roikkuen ja suu auki tämä arojen sankarihahmo hieman horjuen katseli, kun hyvin valaistu Salon Tilausmatkojen linja-auto ohitti hänet jokusen metrin päästä öisessä pimeydessä. Lienee ollut kotona kerrottavaa. Tiedä vaikka kazakstanilaiseen kansanperinteeseen syntyi uusi ufotarina, jossa kertoja vain täpärästi vältti abduktion.

Parinkymmenen kilometrin päässä kinttupolku päättyi ja päädyimme takaisin valtatielle. Tekemämme lenkki osoittautui lopulta täysin turhaksi, sillä tie näytti olevan sama jolta olimme sivuun poikenneet. Ja mahtui tuolle sivutien pätkälle lopulta harvaa asutustakin, joten tien sivusta materialisoitunut kaveri lienee ollut vain kotimatkalla. Taitavat taksitolpat olla valitettavan harvassa Kazakstanin maaseudulla.

Toinen mieleeni palannut sattumus liittyykin aasinsiltamaisesti juuri taksikyyteihin. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin.

 

Ma 24.1.11 Astana – Karaganda

Uusi viikko alkoi aamuisella käynnillä imigraatiopoliisissa, jossa maahanrekisteröinti onnistui yllättävänkin kitkattomasti. Poliisista suunnattiin laitakaupungille, bussivarikolle. Rekisteröitymiseen, siirtymisiin ja bussin lunastamiseen meni oma aikansa, joten kello oli lähes yksi kun liikkeelle päästiin.

Autoa kaupungin laitamilla tankattaessa havaittiin, että tankista oli viikonlopun hallisäilytyksen yhteydessä hävinnyt pari sataa litraa dieseliä. Bensarosvot asialla. Muuta autosta ei onneksi ollut hävinnyt.

Kaupungin rajalla jouduimme vielä pysähtymään poliisien tarkastuspisteelle. Tunnin neuvottelujen jälkeen pääsimme jatkamaan ja vihdoin ulos Astanan kaupungista. Syy pysäytykseen ei oikein selvinnyt mutta hinta sillä oli: matkanjohtajamme aurinkolasit jäivät lahjaksi kopin päällikölle.

Yöksi päästiin Karagandan kaupungin liepeille uudehkoon ja siistiin motelliin. Päivämatka jäi vain pariin sataan kilometriin. Kiinan rajalla pitäisi olla tulevana launtaina, jolloin kiinalaisen oppaamme pitäisi tulla sinne vastaan. Kiire taitaa tulla.

 

 

Ti 25.1.11 Karaganda – Balkhash

Auton tehot hävisivät aamupäivällä monta kertaa ja vaikka tie olikin edelleen sangen hyvä, ei nopeutta ajoviiman moottoria kylmentävän vaikutuksen takia uskallettu pitää juuri 50 km/h korkeampana. Aamulla pakkasta oli kolmisenkymmentä astetta. Onneksi iltapäivällä auto toimi paremmin ja suuremman nopeuden ylläpitäminen kävi mahdolliseksi.

Bussin polttoaineeseen on lisätty pakkasenkestoa lisäävää lisäainetta ja auto oli yön käynnissä. Näyttää kuitenkin siltä, että toimenpiteet eivät ainakaan aamupäivän valossa ole olleet riiittäviä ja muita näissä olosuhteissa toteuttamiskelpoisia ideoita alkaa olla vaikea keksiä. Ongelmiin ei taida olla muuta lääkettä kuin sään lämpeneminen.

Maisemat ovat edelleen aromaisia, mutta korkeusvaihteluita on selvästi aikaisempaa enemmän. Horisontissa näkyy aika ajoin jopa jotain vuoriston tapaista.

 

 

Ke 26.1.11 Balkhash – Saryozek

Kiinan opas saatiin kiinni puhelimitse eilen illalla ja näyttää siltä, että ensi viikkoon sattuva Kiinan uusivuosi aiheuttaa hieman lisähaasteita. Raja nimittäin suljetaan viikoksi ensi viikon alusta ja ilmeisesti viikon kestävän juhlimisen ajan moni muukin paikka Kiinassa on kiinni. Oppaan mukaan meidän tulee olla ylittämässä rajaa ylihuomenna perjantaina. Opas tulee heti rajalta kyytiin ja auttaa myös rajamuodollisuuksissa. Almatyssa ei siis juurikaan ehditä lepäilemään.

Aamuisen tankkaamisen yhteydessä saatiin vinkkejä viereisen pumpun rekkakuskilta. Hänen mukaansa käyttämämme polttoaineen pakkasenkestoa lisäävä valmiste ei ollut lainkaan hyvää ja hän suositteli itse käyttämäänsä ainetta. Tätä ostettiinkin heti huoltoasemalta ja sitä kaadettiin juuri täytettyyn tankkiin.

Neuvo osoittauti hyväksi. Vaikka aamulla oli pakkasta noin -20 oC ja todella voimakas tuuli, jo aamupäivällä oli ilmeistä että moottori toimii paljon tasaisemmin ja paremmin kuin eilen. Sinänsä surkuhupaisaa, mutta aiemmin käyttämämme lisäaine oli saatu Astanan bussivarikolta. He siis paitsi veivät meiltä polttoaineet, varustivat meidät myös kehnolla pakkasenestoaineella.

Alkuillasta aikataulua ja rajalle jäljellä olevia kilometrejä verrattiin. Tulos ei näyttänyt lupaavalta. Vastentahtoisesti Almaty päätettiin jättää kokonaan väliin ja suunnata Almatyn ohitustietä kohti rajaa. Kahden aikoihin yöllä saavutimme asetetun tavoitekaupungin (Saryozek). Kaupungin motelli oli suljettu, tai ainakaan ovia ei avattu meille. Siispä päätetimme yöpyä bussissa aamunkoittoon ja jatkaa sitten matkaa. Auto pidettiin käynnissä läpi yön ja kenenkään ei tarvinnut palella. Pakkanenkin lienee hieman lauhtunut.

Kuluneen päivän aikana kilometrejä tuli noin 725, joka lienee koko matkan tähänastinen ennätys. Päivällä ohitettiin myös 5000 ajetun kilometrin rajapyykki.