Kahdeksan uutta maata ja kymmenisen viikkoa – mitä jäi käteen?

Nyt, noin viikon kuluttua paluusta, lienee sopiva aika tehdä henkinen osatilinpäätös joulukuun puolessa välissä alkaneesta ja hieman toistakymmentä maata itäisessä Euroopassa ja Aasiassa käsittäneestä reissusta. Mitä opin? Mitä jäi käteen? Mihin palaisin? Seuraavassa joitakin ajatuksia aiheesta.

Paluu arkeen. Lumitöitä tiedossa. Liputus oli kaunis ele, muttei toki valtakunnallisesti olisi tarvinnut...

Kovin talviselta, alkuun pakkasen, lumen ja yöjunien värittämältä alkumatkalta mieleen jäivät parhaiten Kiova ja Georgian pääkaupunki Tbilisi, vaikkakin sää oli jo siellä hieman Valko-Venäjää ja Ukrainaa inhimillisempi. Väittäisin tosin, että lämpötila ei kuitenkaan ollut ainoa syy siihen, että Georgia tuntui poikkeuksellisen kiinnostavalta maalta. Sinne voisin palata, kuten Ukrainaankin, olihan myös Kiova minulle jossain määrin positiivinen yllätys. Ja se Tshernobylkin jäi tällä kertaa katsomatta, joten palattavahan sinne ehdottomasti on.

Itäisen Euroopan ja Etelä-Kaukasuksen jälkeen tekemäni viiden päivän pysähdys Arabiemiraatteihin ei myöskään ollut lainkaan hullumpi koukkaus. Tähän mielikuvaan tosin saattoi vaikuttaa paljonkin ilmasto, joka vuoden vaihteen tietämillä oli Dubaissa erinomaisen miellyttävä. Tasokas hotelli ei myöskään haitannut. Mielenkiintoinen, vaikka varmaan hyvin inhimillinen ilmiö, tämä. Olen aiemminkin huomannut mieluisan majapaikan jättävän helposti leimansa mielikuvaan koko paikasta. Näin ainakin kun kyseessä ovat lyhyehköt vierailut.

Loppumatkan maista oikeastaan kaikki olivat helppoja ja miellyttäviä maita matkustaa ja vierailla. Etelä-Koreaan, Japaniin ja Taiwaniin matkustaisin mieluusti uudestaan. Tässäkin maailmankolkassa kannattaa vierailuajankohta tosin valita paremmin kuin itse sen teimme. Varsinkin kahden ensin mainitun maan kyseessä ollen talvi ei ole lämpötilojen ja sään kannalta paras vuodenaika. Välillä paleli ja tuuli kävi luihin ja ytimiin. Taiwanissa sen sijaan säät olivat jo sangen mainiot ja muutenkin tästä saaresta jäi hyvin positiivinen kuva. Säänköhän takia taas, kuka tietää.

Sokeriksi pohjalle jää, mikäs muukaan kuin Kiina. Kiina, tuo valtava valtio jossa jostain syystä olen viime vuosina tullut matkailleeksi yhteensä kuukausia. Jos joku kysyisi miksi, en oikein osaisi vastata. Suhteeni tähän maailman väkirikkaimpaan (kai se on sitä vielä?) valtioon on perin ristiriitainen. Toisaalta maan silkka koko ja kehitysvauhti on sangen vaikuttava. Tavallaan pidän myös kiinalaisesta hyvin pragmaattisesta ja toimeen tarttuvasta mielenlaadusta, joka ei omien kokemusteni mukaan tunnu pahemmin sisältävän ihmeellisiä aasialaistyylisiä kunniakäsityksiä tai kasvojenmenetyspelkoja. Suoraa porukkaa. Voisin myös jotenkin kuvitella, että kiinalainen huumorintaju saattaisi osua yhteen omani kanssa. Vaikka pelkkää arvailuahan tämä on.

Moni kiinalainen kantaa mukanaan tämänkaltaista teepulloa. Katselin tilannetta aikani ja tulin siihen tulokseen, että haluan itsekin moisen. Tämä on taiwanista ostettu pro-malli. Huolestuttavaa. Olenko kiinalaistumassa?

Mutta sitten taas toisaalta. Kiina on raskas paikka, varsinkin pidemmän päälle. Maan silkka kiinalaisuus ja –maisuus alkaa nimittäin ennen pitkää musertaa satunnaista matkailijaa henkisesti alleen, tai näin ainakin itse olen asian kokenut. Monet asiat ovat kuten länsimaissa, mutta monet eivät. Ja selvää on, että Kiina ei tule matkailijan mieleiseksi muuttumaan, pelkästään jo valtavan mittakaavansa ja väkimäärän takia. Liika on liikaa ja sitä Kiina tosiaan välillä on. Liikaa.

Kiinan pienemmät matkan aikana nähdyt miljoonakaupungit olivat juuri sitä, mitä niiden oletinkin olevan. Peruskiinaa. En voi enää edes väittää muistavani kaikkia Hong Kong – Shanghai –välille osuneiden parin miljoonan asukkaan kaupunkien nimiä. Itse Shanghai sen sijaan oli sitä mitä odotinkin, eli Kiinan kaiketi länsimaishenkisin metropoli. Pidin kaupungista, jopa paljon. Saasteista huolimatta Shanghaissa oli helpompi hengittää kuin muualla Kiinassa, niin sanoakseni.

Loppujen lopuksi Pekingin ja muiden pienempienkin kaupunkien ilmansaasteet oli kiintoisaa nähdä käytännössä, varsinaisia paljon puhuttuja Kiinan ympäristöongelmia kun en ole kokenut aiemmin varsinaisesti suuremmassa mittakaavassa nähneeni. Sääli vain ihmisiä jotka noissa kaupungeissa joutuvat tuulettomana aikana pidempiä aikoja oleilemaan, saati sitten asumaan.

Paluu sorvin ääreen.

 

Suunnitelmamuutoksia – korealaisen kala-aterian kosto, osa II

Ke 6.2.2013, Busan (ROK)

Ensiksi on todettava, ettei täällä pikavuoroporukkaa bussimatkan loppumetreillä vaivannutta vatsatautiepidemiaa ole aukottomasti yhdistetty menneen perjantain perikorealaiseen, käytännössä vain raakoja mereneläviä ja vihanneksia sisältäneeseen ateriaan. Käytännössä kaikki aterialla syöneet saivat kuitenkin oireita, joten siitähän se selvästi kuitenkin johtui. Johtopäätös on ilmeinen.

Mutta vastuuvapaustekstit sikseen ja asiaan. Japaniin oli tarkoitus suunnata vesiteitse jo eilen keskiviikkona. Hankimme liput tiistaina Busanin sataman kansainvälisestä matkustajaterminaalista. Välin Busan – Fukuoka taittamiseen on useita vaihtoehtoja. Väliä liikennöi ainakin yksi kantosiipialusoperattori (3…4 h) sekä yksi perinteisempää kalustoa käyttävä laivayhtiö. Päädyimme valitsemaan yölaivan, jolla ylitys vie kokonaisuudessaan noin 12 h. Lipun hinta oli hieman yli 90 euroa/ henkilö kahden hengen hytissä.

Busan (tai osa siitä) yläilmoista, kaupungin nimeä kantavasta näköalatornista nähtynä.

Muutama tällainen rantakatupätkäkin kaupunkiin mahtuu. Lämpimämpään vuodenaikaan tälläkin rannalla lienee melkoinen tungos.

Mutta asia ei ollutkaan näin yksinkertainen. Korealaisen kalan voima osoittautui nimittäin suuremmaksi kuin olisin arvannut ja se kummittelee täällä yhä. Suunnitelmat nimittäin muuttuivat Japaniin samaa matkaa tuleva huonetoverini, jo vuosi sitten Australian kierroksellakin mukana ollut Oskari sairastui matkapäivää edeltävänä yönä samaan vatsatautiin, josta itse juuri olin toipumassa. Mielenkiintoisen asiasta tekee se, että mies ei itse syönyt lainkaan pahamaineista kalaa, eikä itse asiassa käynyt edes sisällä koko ravintolassa. Sitkeä on pöpö kun samassa huoneessa majaileviinkin potentiaalisesti tarttuu. Kovaa tavaraa tuo korealainen perinneruoka.

Liput oli onneksi helppo siirtää parilla päivällä teenpäin. Lähtö Japaniin siirtyi siis torstaille. Toisaalta tämä pieni viivytys oli ehkä hyväkin asia. Ilman sitä Busanin katselu olisi ainakin itseltäni jäänyt kovin vähiin, aika kun on kulunut pääsääntöisesti sairastaessa ja toipuessa. Ja onhan tässä muutenkin edetty jo toista kuukautta aika vauhdilla. Pidempi pysähdys on tästäkin syystä tervetullut ja virkistävä. Lisäksi Koreassa (tai ainakin Busanissa) majoittuminen näyttää olevan halvempaa kuin Japanissa. Tässäkin mielessä nämä sairastamis- ja lepäilyhommat kannatti hoitaa täällä.

Korealaista hienotunteisuutta. Nimellä "motelli" kulkevien majoitusliikkeiden parkkipaikan portin edessä on yleensä tällaiset hapsut. Kadulta ei siis nää minkälaisia autoja pihalle on parkkeerattu. Se, miksi satunnainen motellivieras haluaisi autonsa pysyvän piilossa, jääköön itse kunkin arvausten varaan.

Loppuun vielä keskiviikkoinen pähkinä purtavaksi kaikille tätä mahdollisesti lukemaan eksyneille nojatuolidiagnostikoille ja -tohtori-houseille. Tunnista bakteeri tai taudinaiheuttaja. Näin se eteni:

  • itämisaika vuorokaudesta ehkä vajaaseen kahteen
  • ensimmäinen oire vetinen ripuli (pelkkää nestettä)
  • pari tuntia tästä alkoi oksentelu jota seurasi nopeasti nouseva korkeahko kuume (sekä tärinä)
  • lihasheikkoutta, pystyssä seisominenkin oli raskasta (kiinnostava oire, muuten. Enpä itse ole sairastanut montaakaan kertaa elämässäni tautia, joka olisi vienyt toimintakyvyn yhtä lähelle nollaa)
  • oksentelu ja ripulointi kesti kaikkiaan ehkä vuorokauden, heikkous ja lievä kuumeilu ehkä toisen. Kolmantena päivänä voimat olivat jo ehkä 75 % palanneet
  • ensimmäisen vuorokauden aikana sisällä ei pysynyt nestekään, toisen aikana vesi oli jo ok ja kolmantena pystyi varovasti syömään jotain kiinteää

Lopullista totuuttahan asiaan ei koskaan oikeasti taideta saada. Aterian tähteet ovat varmaan jo pitkään olleet roskiksessa ja tietääkseni kenestäkään sairastaneesta ei ole otettu laboratoriokokeita.

 

Soul – Gyeongju – Busan

Su 3.2.2013, Busan (ROK)

Perjantaina satoi. Oikeastaan ensimmäistä kertaa tällä reissulla vettä tuli kunnolla kun lähdimme jo torstaina tutuksi käyneellä vuokrabussilla kohti Korean niemimaan itärannikkoa, jossa oli tarkoitus pysähtyä syömään jo ennakkoon järjestettyyn kalaravintolaan. Tästä oli tarkoitus jatkaa edelleen Gyeongjuun.

Päivämatka sujuikin suunnitelmien mukaisesti. Vettä tosin tuli koko päivän ja sää oli perin harmaa ja sumuinen. Lisäksi auton ikkunat olivat jatkuvasti huurussa, joten maisemien seurailusta ei oikein tullut mitään. Eipä moottoritien varsissa tosin paljon katseltavaa olisi tainnut ollakaan.

Bussi parkissa Etelä-Korean itärannikolla.

Merenelävistä, ja paljolti raaoista sellaisista, koostunut ateria perjantailta. Nämä olisi kannattanut jättää syömättä.

Gyeongjussa oli tarkoitus viettää kaksi yötä ja jatkaa sitten vajaan sadan kilometrin päässä sijaitsevaan Busaniin, jonka on myös Pikavuoro-Korean päätepiste. Majapaikan valinta meni kuitenkin jossain määrin pieleen ja päätimmekin pienemmällä porukalla jatkaa matkaa jo lauantaina. Toinen yö jääkaappikylmässä hostelhuoneessa kun ei houkutellut lainkaan. Yleisemminkin ottaen varsinkaan yhden tai kahden hengen huoneiden ottaminen hostel-nimellä kulkevista majoitusliikkeistä ei Koreassa vaikuta kovinkaan järkevältä. Samaan hintaan kun tyypillisesti saa halvan hotellihuoneenkin, jossa fasiliteetit ovat aivan eri tasolla kuin retkeilymajojen vastaavat.

Juna saapuu asemalle. Kyyti oli ajoittain hieman nykivää, mutta juna oli siisti ja aikataulussa.

Siispä matka jatkui jo lauantaina. Lähes kaksi tuntia kestänyt diesel-veturin vetämässä paikallisjunassa tapahtunut siirtyminen Busaniin oli kiintoisa kokemus ja Korean maaseutumaisemiakin taisi tulla nähtyä paljon paremmin kuin moottoritietä ajavan bussin ikkunasta olisi ollut mahdollista. Alle sadan kilometrin matkaan käytetty parituntinen ei siis harmittanut lainkaan. Aurinkoinen Busan vaikutti ainakin ensialkuun sangen miellyttävältä paikalta. Kaduilla oli vähemmän tungosta kuin suuremmissa kaupungeissa ja ilma vaikutti puhtaalta. Ei liian suuri eikä liian pieni, tämä Busan.

Junan ikkunasta kuvattua rantaa juuri Ennen Busaniin saapumista. Huolimatta aurinkoisesta säästä ilma ei ollut kovin lämmin, ehkä +5 C.

Mutta eipä niin hyvää ettei jotain huonoakin. Lauantaina alkuillasta mahassa alkoi kiertää ja ilta ja alkuyö kuluikin kuumeillessa, oksennellessa ja ripuloidessa. Edes vesi ei pysynyt sisällä. Tällaista en muista kokeneeni kuin kerran elämässäni, toistakymmentä vuotta sitten saatuani jostain valmisruoasta ruokamyrkytyksen. Tuolloin tosin ei ollut kuumetta. Tänään sunnuntaina sitten selvisi, että lähes kaikki perjantaina kalaa syöneet kärsivät samantyyppisistä oireista. Näin sitä kulinaristinen tajunta laajenee. Onneksi tätä kirjoitettaessa olo on jo paranemaan päin, vaikka kiinteää ruokaa on turha yrittää edelleenkään syödä.

 

Soulista

To 31.1.2013, Soul (ROK)

Matka jatkuu taas (tai itse asiassa jahka saan tämän julkaistua on jo jatkunut) huomenaamuna, jolloin sangen juhlavan vuokrabussin keula kääntyy kohti Korean niemimaan koillista kulmaa. Maan pääkaupunki Soul alkaa siis olla paketissa. Kaupungista jäi ehkä hieman sekava vaikutelma enkä tainnut saada muodostettua siitä selkeää kokonaiskuvaa. Lieköhän kaupungissa yhtä selvää keskusta-aluetta lainkaan. Kokonaiskuvan muodostumattomuus on ehkä ymmärrettävääkin, sillä onhan kyseessä kymmenen miljoonan ihmisen metropoli. Negatiivisia tähänastiset tunnelmat eivät toki kuitenkaan ole olleet. Ehkä Soul vaatii pidemmän perehtymisen. Voisin tulla toistekin. Ja onhan Korea ollut Kiinan jälkeen lähes hermolepoa, sangen länsimaista kun täällä on.

Kauppakatualue Soulissa.

Lähes uuteen VIP-määritelmällä varustettuun bussiin sekä sen korealaiseen kuljettajaan tutustuttiin jo tänään, kun kävimme kyseisellä kulkupelillä vierailemassa Pohjois-Korean rajan tuntumaan erään kukkulan huipulle turisteja varten rakennetulla tähystyspaikalla. Hieman usvaisesta säästä huolimatta kiikareilla pystyi rajajoen yli tähystelemään naapurin puolelle. Joitakin matalia taloja rajan pinnassa näkyi, liikettä ei. Kummallinen paikka maailmassa on tämäkin, etelän puolella kun eletään yltäkylläisyydessä ja pohjoisessa nähdään välillä nälkää. Elintasokuilu lienee tällä rajalla maailman suurin. Tiettävästi maiden väliselle demilitarisoidullekin vyöhykkeelle on mahdollista päästä, mutta tämä jäi ennakkovalmistelujen, joita tällainen vierailu olisi vaatinut, puutteen takia tällä kertaa kokematta.

Muistan ennen Koreaan saapumistamme lukeneeni jostain, että korealaiset ovat pidempiä kuin monet muut aasialaiset kansat. Ehkä juuri tämän takia seurailinkin tilannetta Soulissa ja toden totta: selvästi vaikkapa kiinalaisia pidempiä ovat korealaiset. Lähes metri kahdeksankymmenen sentin pituus ei ole harvinaista, kummankaan sukupuolen keskuudessa. Arvelisin kuitenkin keskipituuden olevan pienempi kuin Euroopassa, sillä eivät kaikki täällä toki suomalaiseen keskipituuteen yllä.

Korea on oma, kiinasta ja japanista poikkeava kielensä ja sitä kirjoitetaan omilla merkeillään. Englantia maassa (tai ainakin Soulissa) tunnutaan puhuvan paremmin kuin Kiinassa. Kovin hyvä ei kielitaito ei kuitenkaan ole ja moni paikallinen on englannin suhteen täysin ummikko. Aina ei voi luottaa myöskään siihen, että vaikkapa ruokalistojen tekstit olisivat, ehkä otsikoita lukuun ottamatta, esitetty myös englanniksi tai edes latinalaisin aakkosin. Onneksi listoissa on monesti annosten kuvat, mikä helpottaa tilauksen tekemistä.

Toinen näkymä Soulista. Tällaiset leveät pääväylä tyypillisesti rajaavat suuria kortteleita, joiden sisällä kiemurtelee lukuisia pieniä kujia.

Kaupunki nähtynä Souli Towerin viereiseltä mäeltä. Itse tornista otetuista kuvista ei ikkunoiden takia tullut häävejä.

Myös Korean kielen ääntäminen on ilmeisesti helpompaa tai ainakin yksinkertaisempaa kuin kiinan. Paikalliset tuntuvat auttavan hyvin mielellään kartan kanssa eksyneen näköisenä pyörivää turistia ja myös ymmärtävän heti oudostikin murtaen sanotun paikannimen. Kiinassa tämä oli lähes mahdotonta. Länsimaisin aakkosin kirjoitetun kiinankielisen erisnimen sanominen ääneen ei käytännössä ikinä tullut maassa ymmärretyksi. Kiinan kielessä sanojen ja kirjainten oikea painotus on käsittääkseni erittäin tärkeää. Onneksi asia ei näytä olevan näin täällä.

Tähystyspaikka Koreoiden rajalla oli perin informatiivinen. Ikkunoiden takana näkyvän rajajoen toisella rannalla häämöttää Pohjois-Korea.

Korealaisen valkokaulustyöläisten parissa työpäivän jälkeinen baarikäynti näyttäisi olevan melko suosittu harrastus. Ainakin Soulin arki-iltaiseen katukuvaan kuuluvat puolen yön lähestyessä salkku kädessä epävarmoin askelin ja hieman horjuen kotiin vaeltavat pikkutakkimiehet. Olisikohan tämä japanilaistyylistä kulttuuria, mene ja tiedä. Kohtahan tuo nähdään, matkan suuntautuessa meren yli nousevan auringon valtakuntaan. Montaa päivää ei siihenkään enää ole.

Tänään kuunnellaan, koska tätä ei Korean yhteydessä voi jättää kuuntelemattakaan:

PSY – Gangham Style

Tämähän lienee maassa jo lähes kansallislaulu. Linja-autokuskin tuntui käyttävän tätä puhelimensa soittoäänenään.