Arkistot kuukauden mukaan:

Saaret Krk ja Cres sekä paluu pohjoiseen

, kirjoittanut
Vastaa

To 30.11.2017 (pvä 13), Praha (Tsekki)

Krk ja Cres ovat siis saaria Kroatian rannikolla, Pulan ja Rijekan edustalla. Kiersimme molemmat. Krklle pääsee siltaa pitkin, josta piti maksaa noin viiden euron tietulli. Cres taas on saavutettavissa vain lautalla, jollainen kulkee sekä saarten välillä että Cresiltä mantereelle, Brestova nimiseen paikkaan. Molemmat lautat tai lossit, miksi niitä sitten kutsuisikaan, maksoivat alle viisitoista euroa kahdelle ihmiselle ja alle viisimetriselle autolle. Molemmat merimatkat olivat lyhyitä, alle puoli tuntia.

Ajoimme ensin Krklle, olihan se sillan vuoksi helpompaa. Saari on naapuriaan leveämpi ja lyhyempi. Teitä ja asutusta näytti olevan enemmän kuin Cresillä. Sisämaassa oli paljon viinitarhoja. Yövyimme aution rannan kupeessa autossa, ja seuraavana iltapäivänä suuntasimme Cresin lauttaan.

Ainakin näin talvella eroi saarten välillä oli selvä. Cres on pitkä ja kapea, ja siellä näytti olevan enemmän metsää ja asumattomia seutuja kuin Krk:lla. Varsinkin saaren mukaan nimetystä pääkaupungista pohjoiseen oli oikeastaan vain tie. Rakennuksia näimme tällä pätkällä vain muutaman. Ainut syy ajaa pohjoiseen on mantereelle lähtevä lautta, joka lähtee Cresin tästä nurkasta. Saarten asutustiheyden ero johtuu varmaan sillasta. Krklle pääsee paljon helpommin, joten siellä on myös enemmän asutusta. Kuulostaisi loogiselta.

Molempia saaria yhdisti myöhäissyksyinen hiljainen elämä. Hotelleja ja erilaisia leirintäalueita, varsinkin nimikkeellä ”autocamp” kulkevia, oli saarilla valtaisa määrä. Kaikki olivat kuitenin nyt kiinni. Kylissä silmäänpistävää oli erilaisten haalarimiesten suuri määrä. Vai sanoisinko, että suuri prosentti näkemistämme vähistä ihmisistä kunnosti jotain, sillä uinuvien asutuskeskusten kaduilla ei paljon porukkaa liikuskellut. Turistit olivat kotonaan ja paikkoja laitettiin kuntoon seuraavaa sesonkia varten.

Majoituskapasiteetin perusteella elämän täytyy olla näillä saarilla hyvin kaksijakoista. Talvi kerätään voimia ja kesällä vallitsee jatkuva hulina. Hotelliasukkaiden lisäksi asuntoautoparkkien määrästä päätellen tiet ovat tuolloin täynnänsä karavaanareita. Jopa yksittäisten omakotitalojen portinpielissä näki autoparkkia tarjoavia kylttejä. Karavaanareita täytyy olla todella paljon, jos takapihatkin kelpaavat majoituspaikaksi. En ole ihan varma, haluaisinko edes nähdä saaret sesongin ollessa kuumimillaan loppukesästä. Tunnelma ei ehkä olisi kaikin puolin rento. Loppukevät ja aivan alkukesä sen sijaan, ehkä ne menettelisivät.

Tämä osa Kroatiaa taitaa olla erityisesti saksaa puhuvien autoturistien suosiossa, sillä majoitusliikkeiden kyltit olivat järjestäen saksaksi. Tähän vaikuttaa ehkä myös historia, sillä saksa lienee ollut ensimmäinen vieras kieli jo Jugoslaviassa ja kulttuuriset yhteydet maahan vahvat. Jugoslavian hajottua valuutanakin käytettiin hetken aikaa Saksan markkoja kriisimaissa yleisemmän turvavaluutan dollarin sijaan.

Otimme lopulta Cresiltä laivan tiistai-iltapäivänä mannermaalle ja ajoimme vielä päivän päätteeksi halki Slovenian ja Itävaltaan asti, jossa yövyimme, autossa jälleen. Slovenian halki ajaminen tullittomia teitä pitkin oli pimeässä melkoinen koitos. Ne olivat nimittäin kapeita ja mutkaisia. Paikalliset ajoivat kovaa. En välttämättä suosittele. Euroopan tiemaksut ja -tullit ansaitsisivat oikeastaan oman artikkelinsa, sillä lähes joka maassa jonkinlainen maksusysteemi on. Maksutiet voi kiertää, mutta se kysyy aikaa, ja joskus myös hermoja.

Kolmen autoyön jälkeen oli mukava päästä Prahaan ja suihkuun. Vuokrasimme täältä vaihteeksi hotellin sijaan kämpän, joten pääsimme pesemään pyykkiäkin ensimmäistä kertaa koko reissulla. Laivan lähtöpäivä Belgiasta ei näytä muuttuneen. Se on edelleen 6.12. Meidän pitää olla paikalla muutamaa päivää aikaisemmin, joten senkin takia palailemme jälleen pohjoisemmaksi, vaikka Kroatian sään huomioiden sinne olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Ennen Antwerpenin satamaa piipahdamme vielä Saksan Hannoverissa tuttuja tapaamassa.

Etelä-Amerikan liikennevakutuuskin tuli juuri sähköpostiin, joten jahka laivaan pääsemme ja lopulta perille, ei ainakaan vakuuttamattomuus estä Nissanin ajamista uuden maanosan tieliikenteeseen.

Krk, aamu. Olisi pitänyt ilmaantua paikalle sesongin aikaan. Kävisimme epäilemättä saksalaisista karavaanareista. Auto on tosin ehkä hieman pieni saksalaisiin verrattuna, epäilisin.

Krk:n maisemia.

Saarelta toiselle, sekä Cresiltä takaisin mantereelle, pääsee pienehköllä autolautalla. Molemmat välit ovat lyhyitä, noin 25 minuuttia.

Pikkukaupunki nimeltä Cres Cresin saarella oli kovin hiljainen sekin. Ehkä joka kolmas liike tai ravintola oli auki.

Näkymiä Cresin eteläkärjestä. Tästä kuvasta poiketen olivat molempien saarien tiet hyväkuntoisia ja melko helppoja ajettavia.

—

Seuraa automatkaamme Euroopan kautta Etelä-Amerikan Tulimaahan, ja sitten Amerikkojen halki Alaskaan myös täällä:

www.facebook.com/havaintoja

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

Yli vuorten, läpi myrskyn – Kroatiaan

, kirjoittanut
2

Ma 27.11.2017 (pvä 10), Krk (Kroatia)

Budapestissa oli paljon porukkaa. Kaupunki on turistien suosiossa loppusyksylläkin. Lauantaina keskustan kävelykadut olivat täynnänsä mitä erilaisimpia kieliä puhuvia matkailijoita, ryhmissä ja pareittain. Joulutorikin oli jo avattu. Hehkuviini ja todella runsaat, sangen liha- ja makkarapainotteiset annokset tekivät kauppansa.

Mikään kovin halpa kohde Budapest ei kuitenkaan ole, varsikaan Ukrainan jälkeen, jossa vaikkapa ravintoloissa söi puoli-ilmaiseksi. Tai siltä se ainakin tuntui. Lvivin keskustassa kaksi ihmistä söi viihtyisässä ravintolassa alku- ja pääruot ja joi palan painikkeeksi pullollisen viiniä vähän yli parilla kymmenellä eurolla. Budapestin keskustassa ei moinen taida onnistua.

Unkari oli matkan kolmas maa, jossa maksuvälineenä ei käytetty euroja. Budapestissä nostimme automaatista jokusen paikallisen setelin erinäisiä torikojuja varren. Puolasta ja Ukrainasta sen sijaan selvisimme pelkästään muovirahaa käyttämällä, ilman kolikkoakaan paikallista valuuttaa. Korttimaksumahdolisuuden yleistyinen helpottaa elämää huomattavasti. Ensimmäisenä ei tarvitse paniikinomaisesti olla etsimässä rahanvaihtopistetä, ja toisaalta maasta poistuessa ei tarvitse miettiä mihin ylijäämeäpennit rajalla työntäisi. Harvassa Euroopan maassa paikallisetkaan enää käteistä juuri ainakaan kaupungeissa käyttävärt, joten turistikin pääseet siinä siivellä helpommala. Tuskinpa niit seteleitä olisi loppujen lopuksi tarvinnut edes Budapestin joulumarkinoilla. Eiköhän sieltäkin olisi maksupäätteitä löytynyt.

Jatkoimme matkaa sunnuntaiaamuna. Suuntasimme etelään, kohti Kroatian rannikkoa. Koko päivä kului ensin Unkarin, ja sitten Kroatian moottoriteillä. Kovin oli hiljaista liikenne sunnuntaina. Unkarissa ei tiellä ollut juuri ketään muita. Maiden rajakopeillakaan ei muita ylittäjiä ollut kumpaankaan suuntaan. Passit, rekisteriote ja jopa ajokortti katsottiin, ja rajannainen halusi myös vilkaista autoon sisälle. Jälleen kiinnostus lopahti kun avasin oven: Auton sisustus kävi selityksestä. Raja Unkarista Kroatiaan ylittyi muutamassa minuutissa.

Unkarin pustalla tuuli kovaa. Maasto on päosin tasaista ja puutonta, joten tämä lienee tavallista. Kovasta tuulesta varoittavia liikennemerkejä oli tien varressa tajaan. Puhuri rauhoittui Kroatian puolelle päästyämme, mutta Adrianmeren rannikkoa ja sisämaata erottavat vuoret ylitettyämme ja meren tultua näkyviin palasi se suorastaan myrskyisänä kiusaksemme. Enpä muista kokeneeni vastaavaa aiemmin. Autoa piti suorastaan kääntää tuulta vastaan jotta se pysyisi tiellä. Välillä tuntui, että renkaat irtoaisivat tiestä.

Tuuli riepotteli koppiamme hurjasti ajaessamme serpenttimäistä moottoritietä alas kohti rannikkoa. Ohut aurinkopaneeli hakkasi ahdistavasti kattotelinettä. Jossain vaiheessa metelistä päätellen alkoi tuntua jo varmalta, että myrsky vie koko paneelin mennessään. Siellä se kuitenkin pysyi, eivätkä kiinnikkeetkään olleet kärsineet minkäänlaisia vaurioita. Tämä on kuitenkin pieni suunnitteluvirhe. Olisi pitänyt liimata paneeli vaikkapa filmivanerilevylle, ja kiinnittää se kattotelineeseen. Tällöin paneeli olisi jäykempi, eikä se pitäisi mekkalaa kovassa tuulessa kattotelineen teräsverkkoon osuessaan. Harkitsinkin tätä aikanaan, mutta sitten laiskuus iski ja kiinnitin paneelin suoraan kattotelineen verkkoon.

Kroatian rannikko on meille molemmille tuttua seutua. Kartasta hoksasimme Rijekan edustalla kaksi suurta saarta, jotka näyttivät ainakin paperilla kiinnostavan kiehtovilta ja olivat uusi kokemus. Siispä ajoimme illalla niistä ensimmäiseen, nimeltä Krk. Kovin on hiljaista täälläkin turistikauden ulkopuolella. Autoyöpymispaikka löytyi helposti aution rannan parkkipaikalta. Kesäisin täällä lienee aikamoinen kuhina, nyt satunnaista automatkailijaa ei kukaan häiritse, vaikka kaikkialla leiriytymisen kieltäviä merkkejä onkin.

Tänään vuorossa on toivon mukaan – sikäli kun lautta kulkee – tuo saarista toinen, nimeltään Cres. Aurinko paistaa ja tuulikin on tyyntyt hieman, mutta on yhä sangen viileä. Tarkenee täällä silti paremmin kuin missään aiemmassa pysähdyspaikassamme. Sähköäkin tulee taivaalta enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Mittari näyttää 2,1 ampeeria. Tämä asiaa kommenteissa juuri äskettäin kyselleille tiedoksi.

Kroatian vuorilla oli lunta. Moottoritiet olivat silti erinomaisia.

 

Kylä nimeltä Krk, saarella nimeltä Krk. Hiljaista. Erinomainen pizzeria katusokkelosta silti löytyi.

Saaren rannikkoa maanantaiaamuna. Sää suosii.

—

Seuraa automatkaamme Euroopan kautta Etelä-Amerikan Tulimaahan, ja sitten Amerikkojen halki Alaskaan myös täällä:

www.facebook.com/havaintoja

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

Ukraina, Lviv ja Slovakian vuoret

, kirjoittanut
6

Pe 24.11.2017 (pvä 7), Budapest (Unkari)

Läntisessä Ukrainassa sijaitseva Lviv-niminen kaupunki on sympaattinen ja käymisen arvoinen paikka. Rentoja, mitä erilaisemmin teemoin, mutta tyylillä, kalustettuja hipsterihenkisiä kahviloita ja ravintoita satojen vuosien ikäisissä rakennukissa. Kultturellia, mutta hieman boheemia henkeä. Moni puhuu englantia.Tähän varmaan vaikuttavat osaltaan kaupungissa sijaitseva suuri yliopisto ja sen pitkä historia osana Puolaa ja Itävalta-Unkaria. Kaupunki on perustettu jo 1200-luvulla.

Tämä oli toinen käyntini Lvivssä. Ukrainassa se taisi olla neljäs. Näistä reissusta ensimmäistä lukuunottamatta olen ollut liikkeellä autolla. Huolimatta Lvivin keskustan mukavasta hengestä, ei kylmä ja pimeä vuodenaika ole ehkä paras ajankohta Ukrainassa käydä. Ajellessamme noin tunnin matkan iltahämärissä Puolan rajalta Lviviin palasivat mieleeni elävästi ensimmäisen talvisen reissuni ensimmäiset mielikuvat Kiovan rautatieasemalta. Odotushoneen penkeillä nuokkui tuolloin puolensataa ihmistä niin samanvärisissä tummissa palttoissa, etteivät yksittäiset kasvot oikein erottuneet ruskeanharmaasta massasta. Ulkona oli kova pakkanen. Odottelijoita taisi aseman lämpö väsyttää. Kyynisempi tarkkailija olisi ehkä tuuminut, että odottelijoita väsytti elämä sinänsä.

Tämä sama väriläiskien puute näkyi Ukrainan maanteillä. Ukrainalaiset osaavat valita talvisen vaatetuksensa harvinaisen hyvin vastaamaan maantien ja sen pientareen väritystä. Heijastimia ei kukaan käytä. Pientareella kävelevän ihmisen huomasi yleensä vasta kohdalla, jos silloinkaan. Bussipysäkillä pieniä keltaisia ja vanhoja linja-autoja odotteleva suuri ihmisjoukkokin saattoi jäädä kokonaan huomaamatta, elleivät auton tai pysäkille pysähtyvän bussin valot sattumalta pyyhkäisseet odottelijoiden laumaa. Välillä näitä jalankulkijoita suorastaan säikähti, niin yllättäen ne yleisestä harmaudesta ilmestyivät. Kovin pimeitä ja harmaita sävyjä pimeää ja harmaata taustaa vasten. Tällainen ei jätä kävijään kovin iloluontoista vaikutelmaa.

Toisaalta, eipä se niin värikästä aina Suomessakaan talvisin ole. Julkista valaistusta taitaa tosin olla Suomessa merkittävästi enemmän, ja rikkinäistä harmaata betonia, asfalttia ja muurausta taas vähemmän.

Lvistä lähdössä, tällä kertaa päivänvalossa.

Torstainen tievalintamme oli pääosin mainio. Emme ole kumpikaan käyneet Slovakian itäosissa, joten päätimme poistua Ukrainasta tätä kautta. Rajalla on Uzhanskyin kansallispuisto, jonka läpi rajalle täytyy tätä kautta tultaessa ajaa. Tie (numero M13) oli yllättävän puiston puomille asti hyvä. Ukrainan teitä aiemminkin nähneenä odotin paljon pahempaa. Ei kuoppia tällä kertaa, maisemat mainioita, mäkisiä, jopa vuoristoisia. Hiljaista. Sääkin suosi meitä. Ukrainainan maaseudun yleisilme näytti huomattavasti tulopäiväämme pirteämmältä matkan varren pikkukylissä kun aurinko paistoi.

Kansallispuiton rajalle päästyämme asutus oli jo aikaa sitten kadonnut ja tiellä kinkymmenen senttiä lunta. Näkyvyys oli sankan sumun takia heikko. Suoranaiset ääriolosuhteet. Täällä törmäsimme puomiin. Yrmeä maastopukumies tarkasti passimme ja avasi sitten puomin. Kysmyksiin tien kunnosta hän ei vastannut, meillä kun ei ollut yhteistä kieltä.

Onneksemme tie kuitenkin painui aika pian laaksoon ja sumu sekä lumi katosivat. Tie tosin muuttui heti puomilta alkaen kehnonlaiseksi. Paljon reikiä ja vaurioita. Tällaista olin nähnyt Ukrainassa aiemminkin. Toiseenkin pysyvään tarkastuspisteeseen törmäsimme. Tällä kertaa papereita tutkinut mies oli poliisi, ja hän halusi nähdä auton paperit ja ajokortin. Passit eivät häntä kiinnostaneet. Kieliongelmia oli taas, mutta pääsimme jatkamaan ilman sen suurempia ongelmia. Paperit, sikäli kun tämä poliisi ne ymmärsi, olivat kaiketi ok.

Vuoristossa sijaitseva raja-asema (Malyj Breznyj) oli aika hiljainen, ja selvisimme sen kautta Slovakian puolelle noin tunnin jonoteltuamme ja odoteltuamme. Kummankin maan viranomaiset olivat verraten rentoja, eikä autoa esimerkiksi juurikaan tutkittu. Näyttää siltä, että kun rajamiehet näkevät auton sisustan ja sinne pedatun sängyn, vähenee heidän kiinnostuksensa tavaroitamme kohtaan huomattavasti. Emme sopine matka-autoinemme salakuljettajien tyyppiprofiiliin. Oikeastaan auto itsessään selittää aika tyhjentävästi matkamme tarkoituksen: Olemme autoturisteja.

Itä-Slovakiassa oli Ukrainan jälkeen kovin siistiä ja hyväkuntoista. Toisaalta ihmisiä ei näkynyt missään. Ukrainan pikkukaupunkien kaduilla säpinää oli huomattavasti enemmän. Muutaman talon kylissäkin yleensä joku ukko seisoskeli talonsa puutarhassa aitaan nojaillen. Slovakiassa ei näkynyt ketään. Nurmikot olivat hvyn leikattuja ja tiet hyväkuntoisia, vaikkakin välillä vähän kapeita. Yleisilmeen perusteella olisimme voineet saapua Saksan tai Itävallan syrjäisempiin osiin.

Illan pimennyttyä Slovakiassakin nousi sumu. Ajoittain moottoritietä (maksullista sellaista) ajellessamme, eteen ei pimeydessä meinannut nähdä muutamaa auton mittaa pidemmälle. Majoittumispaikkakin piti etsiä melkoisessa usvapilvessä, mutta sellainen kuitenkin lopulta löytyi. Demanovska talviurheilukeskuksen kausi on vasta alkamaisillaan, ja moni parkkipaikka oli tyhjillään. Yhden tällaisen vuoripuron kupeessa sijaitsevan nurkaan auto parkkeerattiin yöksi. Hyvä ja rauhallinen yöpymispaikka oli se, kauniskin kun sumu oli aamulla pääosin hävinnyt.

Tänään aikamme Slovakian vuorimaisemia katseltuamme ajelimme illaksi Budapestiin. Matkaa keskisestä Slovakiasta tänne oli vain kaksi sataa kilometriä Täältä matka jatkuu taas sunnuntaina.

Kuvamateriaalina vaihteeksi pääosin klassisia tiekuvia. Kuvien lisääminen WordPressiin (sovellus, jolla nämä blogit julkaistaan) on välillä vähän työlästä, joten kuvia kannattaa katsoa myös Instagramista, jonne peustimme varta vasten profiilin tätä varten. Instagram-profiili löytyy osoitteesta:

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

Kansallispuiston kutsuva portti Ukrainassa ja ääriolosuhteet.

Tie puistossa oli välillä kehno. Tällaista odotin Ukrainan teiltä, mutta yllättäen ne olivat yleensä paljon parempia kuin kuvan väylä.

Perjantaiaamu Slovakian vuoristossa. Lumesta huolimatta oli aika lämmin.

—

Matkaa voi seurata myös täällä:

www.facebook.com/havaintoja

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

Jumitusta Puolan ja Ukrainan rajalla

, kirjoittanut
1
Ti 21.11.2017 (pvä 4), Hrebenne (Puolan ja Ukrainan raja)
Puolan ja Ukrainan rajalla on satojen metrien autojono, jono joka ei liiku oikein lainkaan. Siispä istumme tässä ja odotamme, kuten muutkin Ukrainaan tätä kautta haluavat. Edessä jonottavan Volkswagenin matkustaja ulkoilutti juuri koiraansa tien pientareella. Tarkoituksemme on päästä tänään Ukrainan puolelle, kaupunkiin nimeltä Lviv. Matka sinne ei ole pitkä, kunhan nyt vain pääsisimme yli tästä rajasta.

 

Puolassa tuli eilen useaan otteeseen lunta. Kuuden maissa sitä satoi niin runsaasti, että oli pakko pysähtyä odottamaan sään selkeytymistä. Pimeydessä Puolan kapeahkoilla maanteillä riehunut suoranainen lumimyrsky oli saanut jopa merkittävän osan rekkalusleista luovuttamaan ja pysähtymään tien sivuun. Se jos mikä kertoo yleensä kelin olevan todella kehnon. Ammattikuskit, varsinkaan puolalaiset sellaiset, eivät yleensä syyttä himmaile.

 

Puola on suuri ja rasittava ajettava. Olen ajanut maata läpi useampaankin otteeseen viimeisen viiden vuoden aikana. Ainakin itäosan valtamaantiet kulkevat lukuisten kylien läpi ja rekkaliikennettä on paljon. Nopeusrajoitukset vaihtelevst taajaan, ja ohittelu on suosittu harrastus. Loppuillasta liikenne helpotti hieman, ja ajoimme lopulta miltei puoleen yöhön asti. Olihan Puola alunperinkin ajateltu läpikulkumaaksi. Öisessä maisemassa silmään pistivät komeasti valaistut komeat kirkot ja monet palavien kynttilöiden täplittämät hautausmaat. Katolinen Puola on uskonnollinen maa.

 

Takana on toinen autoyö. Vietimme sen lähellä Lublinia. Vaikka pyry ei jatkunut koko iltaa, oli auton katolla aamulla lunta. Täytyy todeta jo edellisessä postauksessa mainitsemani lämpöpeiton toimivan mainiosti. Kyseessä on siis punkkaan lakanan alle sijoittamamme kutakuinkin sängyn kokoinen huopa, jonka sisällä kulkee sähkövastuksia. Huopa kytketään auton (tai meidän tapauksessamme lisäakun) tupakansytytinliitäntään. Tämän jälkeen se toimii kuten suurikokonen auton penkinlämmitin konsanaan. Ulkoilman ollessa jopa pakkasella Nukkuminen ilman tätä lisälämmönlähdettä olisi taatusti huomattavasti kurjempaa, tai siitä ei tulisi oikein mitään. Nyt lämpimässä sängyssä nukuttaa oikein hyvin. 110 ampeeritunnin hupiakun kapasiteetista huopa vie yön aikana ehkä kolmanneksen.

 

Kakkosyön nukuimme Liettuan pääkaupungissa Vilnassa. Mukava ja rauhallinen hostelli, jossa kahden hengen huone maksoi 22 euroa. Kovin oli hiljainen ja unelias myös itse Vilna. Maanantaiaamunakin kadut olivat sangen tyhjillään. Muutama ihminen siellä täällä. Nyt ei selvästikään ole turistisesonki.

 

Tätä kirjoitellessani olemme edenneet muutaman autonmitan. Saapa nähdä milloin pääsemme näyttämään passejamme. Liekö silloin jo pimeä.

Jono. Sää sentään parani eilisestä.

Aamun todellisuutta autossa.

Tienäkymä viimeisestä yöpymäpaikasta Puolassa.

—

Matkaa voi seurata myös täällä:

www.facebook.com/havaintoja

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/