Piirtelin alustavasti viivaa kartalle. Oheinen reitti lähtee siis ajatuksesta, että ajopelin saisi rahdattua Euroopasta Montevideoon roro-aluksella. Näitä laivausjuttujahan pohdiskelin edellisessä postauksessani. Mahdollisuus matkustaa samalla laivalla auton mukana kiehtoo kovasti huolimatta aika kovasta hinnasta. Niinpä tämä hypoteettinen viivanikin alkaa tuon laivan päätesatamasta.
Olen kuullut Iguazun putousten olevan näkemisen arvoinen luonnonihme, joten vedin viivan ensin sinne. Tähän ketunlenkkiin oli helppo yhdistää pala eteläistä Brasiliaa ja matka ehkä vähiten tunnetun eteläamerikkalaisen valtion Paraguayn halki. Oletusarvoisesti Google olisi halunnut ajattaa autoilijan putouksille Argentiinan kautta, edestakaisin samaa tietä, mutta tämä kuulosti perin tylsältä. Siispä venytin viivan kattamaan nuo kaksi ikään kuin ylimääräistä maata, enhän ole kummassakaan käynyt.
Tämän alkulämmittelyn ajettaisiin etelään, aina mantereen eteläisimpään kärkeen Tulimaahan, sillä onhan siellä käytävä jos tuolla päin maailmaa sattuu autoilemaan. Lisäksi Amerikan mantereen eteläisimpänä teitse saavutettavana pisteenä se toimii Pan American -maantien päätepisteenä. Tällä kertaa se tosin olisi ikään kuin lähtöpiste, sillä sieltä kompassisuunta otettaisiin pohjoiseen, ensin halki Chilen, sitten Peruun ja Ecuadoriin, päätyen lopulta Kolumbiaan.
Chilestä ei kuitenkaan ajettaisi suoraan Peruun, vaan tällä kohtaa matkaan tehtäisiin toinen mutka, sillä onhan Boliviakin nähtävä. Erityisesti minua kiinnostaisi maan lounaiskulmassa sijaitseva suola-tasanko Salar de Uyuni, joka on ilmeisesti paikkana aika mystinen. Viiva kääntyi siis sinne. Suola-aavikolta on helppo ajella Titicaca-järvelle ja lopulta Perun puolelle Cuscoon. Molemmat paikkoja, jotka haluaisin nähdä. Cuscosta pääsee kätevähkösti myös Machu Pichulle, jossa voisi piipahtaa jos virtaa rittää.
Etelä-Amerikan etappi päättyisi Kolumbian rannikolle, jossa olisi jälleen edessä laivaushommia. Kolumbiasta ei nimittäin mene minkäänlaista tietä Panamaan. Välissä on vain epämääräinen viidakkoalue Darien Gap, josta aikanaan tulin kirjoittaneeksi Pikavuoro-blogiinkin (artikkelin voi lukea täältä). Tämä puuttuva tienpätkä on Amerikkoja ajeleville kiusallinen riesa ja ennen kaikkea lisäkustannus. Mutta ei auta. Jotenkin sen yli on päästävä. Jos Tulimaassa on käyty ja sieltä lähdetty ajamaan pohjoiseen, pitäähän reissun lopulta päätyä Alaskaan Jäämeren rannalle. Muutenhan se jäisi ikään kuin torsoksi.
Etelä-Amerikalla on kokoa, sillä kilometrejä tähän verraten vähän mutkittelevaan viivaan tulee Googlen karttapalvelun mukaan 19009. Kun kaikenlaiset harharetket lasketaan mukaan, voitaneen koko matkan pituudeksi arvioida varovasti non 20 000 km. Panamasta Alaskaan matkaa on onneksi hieman vähemmän.
Ohjaamon ja tavaratilan erottava seinä on poissa! Siniset levyt ovat XPS-lämmöneristettä.
Autoasiakin liikahti vihdoin askeleen eteenpäin. Löysin tallin, jossa kulkupeliin voi kaikessa rauhassa tehdä haluamiaan muutoksia. Toistaiseksi nämä muutostyöt ovat olleet lähinnä erinäisten komponenttien irti repimistä, mutta toisaalta purkutöillähän ne rakennusprojektit monesti alkavat. Eli kyllä se vielä tästä.
—
Jos jollain lukijalla on ehdotuksia kiinnostavista paikoista joissa kutakuinkin tuon reittiviivan varrella kannattaa käydä, niin kertokaa niistä ihmeessä kommenteissa!
Kannattaa seurata myös blogin Facebook-sivua osoitteessa facebook.com/havaintoja. Projektin etenemistä seurataan myös siellä.