Maabongarin puolustuspuhe

 

Globe Called Home -blogia kirjoittava Jenni Ojala arvosteli taannoin blogipostauksessaan Veikko Huhtalan kirjan Maailmanmatkaaja. Maabongaus, jota jo edesmennyt Huhtala suorastaan maanisella intensiteetillä harrasti, sai arvostelussa kyytiä. Ei liene siten ihme, että kyseinen kirja-arvostelu herätti laajaa keskustelua Maailmanmatkaajat-kerhon jäsenistön piirissä, perustuuhan kyseinen yhteisö pohjimmiltaan juuri maabongaamiseen, eli vierailtujen maiden tai erilaisten ennalta määriteltyjen alueiden laskemiseen. Ärtymystäkin se joissain jäsenissä herätti. Tiedän tämän, koska kuulun itsekin kyseiseen klubiin. Voin siis tunnustautua maabongariksi. Olen minä muitakin asioita, mutta empimättä ja selkä suorana voin tuonkin määritteen allekirjoittaa, vaikka ihan kiusallani.

Parinkymmenen ikävuoden molemmin puolin laskin aktiivisesti vierailemiani maita ja kirjasin jo vieraillut jopa erään reissureppuni selkäläpän sisäpintaan. Matkustin joka kesä Interrail-lipuilla ympäri Eurooppaa, pienellä budjetilla ja aina mahdollisuuksien mukaan junissa yöpyen. Sittemmin seestyin ja lakkasin laskemasta vuosikymmeneksi. Olin jämähtänyt Eurooppaan. Oikeastaan kaikki Euroopan maat oli jo käyty, joten mitä sitä enää kirjaa sen kummemmin pitämään, mietin.

Tähän ajanjaksoon sisältyi monenlaista reissua autolla, junalla ja lentäen. En edes taida muistaa, missä kaikissa kaupungeissa vaikkapa Saksassa tai Espanjassa olen käynyt ja mitä kaikkia teitä ajanut. Kovin ovat tuttuja monet, kuten myös on koko maanosa. Leirintäalueilla, retkeilymajoissa ja hotelleissa, valmispakettimatkoilla tai pidemmäksi aikaa asunnon vuokraten. Oikeastaan mihin tahansa Euroopan osaan kauempaa maailmalta palaaminen on kuin kotiinsa palaisi. Miellän vahvasti itseni henkiseksi eurooppalaiseksi.

Noin viitisen vuotta sitten tein elämääni muutoksia ja ryhdyin eräänlaiseksi diginomadiksi. Aloin taas laskemaan. En muista, missä vaiheessa näin kävi. Todennäköiseksi olin jossain päin maailmaa ja odottelin jotain pitkästyneenä, junaa tai lentoa. Päätin aikani kuluksi päivittää listan. Näihin vaellusvuosiin mahtuu muun muassa matka autolla Suomesta Euraasian poikki Thaimaahan ja sieltä junalla Siperian kautta takaisin, sekä toinen automatka Kapkaupungista Afrikan ja Euroopan halki Suomeen. Maita alkoi taas kertyä ja niiden listaaminen oli jälleen loogista. Se kai oli pohjimmainen syy.

Edellä mainitun ohella joitain muitakin kokemuksia maailmalta on vuosien saatossa kertynyt. Olin aikanaan yhden talven poimimassa avokadoja kibbutzilla Israelissa ja pari vuotta sitten vapaaehtoistöissä Kuubassa. Viitisen vuotta sitten jouduin puolivahingossa mukaan projektiin, jossa suunniteltiin ja rakennettiin kouluja Haitiin maata kohdanneen suuren maanjäristyksen jälkeen. Sielläkin tuli käytyä. Kahdessa rauhanturvaoperaatiossa olen palvellut, entisessä Jugoslaviassa ja Libanonissa. Vuoden vaihteessa kävin Karibian risteilyllä, jonka jälkeen pompin jonkin aikaa saarelta ja maasta toiseen, noin joitakin noista kokemuksista ja reissuista mainitakseni.

Mutta miksi moinen itsekehu ja omahyväinen kokemuslistaus?

Kysyn ja vastaan. Näiden kokemusteni perusteella en rohkene sanoa, mikä edellä olevista tavoista nähdä maailmaa olisi jotenkin oikeampi kuin toinen. Erilaisia tapoja ne ovat, mutta kokemuksia yhtä kaikki. Saattavatpa olla ihan vääriäkin, jonkun mielestä. Miksi poistua kotoa, sehän saattaa olla vaarallista, vie yleensä rahaa ja kaiken lisäksi tuhoaa luontoa ja luonnonvaroja. Näkemyksiä on monia ja ne ovat aina enemmän tai vähemmän subjektiivisia. On hyvä muistaa, että kaksi ihmistä saattaa elää koko ikänsä samassa kaupungissa ja heille on muodostunut siitä aivan vastakkainen käsitys. Eikä kumpikaan ole välttämättä sinänsä väärä. Ei siis olle ihme, että matkailijoiden mielipiteet ja kokemukset ulkomaistakin vaihtelevat joskus suuresti.

En ole lukenut Huhtalan kirjaa, eikä minulla oikeastaan ole pahaa sanottavaa Jennin – jos sinuttelu sallitaan – arvostelustakaan. Kyllä kirjoja saa arvostella, niin omakustannettuja ja kustannettujakin, elävien ja edesmenneiden kirjoittamia, myös kärjekkäästi. Tapasin Veikko Huhtalan muutaman kerran maailmanmatkaajien tapaamisissa, mutta en voi sanoa miestä tunteneeni. Vanhan liiton vanhempi herrasmies. Entinen rauhanturvaaja ja maailmalla työkomennuksilla ollut. Voi olla, että en itsekään kyseisestä kirjasta välittäisi. En tiedä.

Sen sijaan mikä minua kyseisessä kirja-arvostelussa hämmästytti, olivat sen saamat kommentit. Useimmissa niistä jotka jutun alta luin, Huhtalan matkustustapa ja maailmankatsomus tyrmättiin aika lailla täysin. Tämän jälkeen moni kommentoija perusteli vaihtelevalla paatoksella, miksi oma tapansa matkustaa ja kokea maailmaa oli oikeasti parempi, vaikkakin se käsitti vähemmän paikkoja ja perustui paljon vähäisempään elämänkokemukseen. Mistä moinen itsevarmuus oman näkemyksensä oikeellisuudesta? Itse en toivoakseni rohkenisi ottaa yhtä voimallista kantaa mihinkään asiaan. Paitsi että tieto lisää tuskaa, yleensä se lisää myös käytettyjen konditionaalien määrää. Konditionaalit eivät olleet monenkaan kirja-arvostelua kommentoineen suosiossa.

Huomio matkustamisen jättämästä hiilijalanjäljestä on mielestäni validi. Kieltämättä lentäminen saastuttaa. Jos lentää paljon, saastuttaa enemmän. Mutta sitten taas toisaalta, lentävät ne koneet ilman muutamaa maabongariakin. Epäilen, että yhtään lentoreittiä ei lakkautettaisi, vaikka koko maailman maapisteitä keräilevät henkilöt lopettaisivat matkustamisen tällä kellonlyömällä. Sen sijaan jos kaikki huvimatkailu lopetettaisiin, olisi vaikutus varmaan hyvinkin merkittävä. Jos tämä ajatusketju viedään aivan loppuun asti, ei jonkun muun tekemän matkailun aiheuttamia hiilidioksidi- ja muita päästöjä voine kovin suuriäänisesti kritisoida, ellei itse tee pääosaa matkoistaan lihasvoimin. Jos oikein kovin haluaa saarnata, ei uskottavuutta varmaankaan haittaisi muuttaminen sähköttömään mökkiin jonkin korpijärven rannalle, aivan kuten eräskin kuuluisa suomalainen ihmiskunnan tuhoa povaava kalastajafilosofi jo vuosikymmeniä sitten teki. Hälle ja kaltaisilleen kaikenmoinen paasaus suotakoon.

Kokemukset ovat myös mielenkiintoinen juttu. Moni tuntuu pitävän omaa tapaansa kokea oikeana. Maihin ja kulttuureihin pitää perehtyä. Mutta mikä tällä saralla riittää? Kuinka pitkällisesti kuhunkin maahan, kaupunkiin tai kulttuuriin pitää tutustua, jotta tutustumisen voidaan sanoa olevan riittävä? Voiko ihminen lopulta pohjimmiltaan kokea mitään niin täydelleen, että se olisi kyllin? Voiko toisesta kulttuuripiiristä tuleva ihminen lopulta oikeasti ymmärtää itselleen vierasta kulttuuria vaikka kuinka haluaisi, onhan jokainen yksilö kuitenkin kaiken kokemansa summa ja lähtökohtaisesti oman kulttuuritaustansa läpeensä kyllästämä? Sitä paitsi joku voisi todeta, että jo kotimaassa ja suomalaisessa kulttuurissa on niin paljon nähtävää, koettavaa ja ymmärrettävää, että matkustaminen maan rajojen ulkopuolelle on täysin turhaa haihattelua ja suhtautua siihen suurella ylenkatseella. Tokihan omat juurensa on ensin tunnettava. Mielestäni tällainenkin näkemys on täysin perusteltu.

Taas päädytään sinne linkolalaisen erämaamökin henkiseen maastoon. Mutta ei sekään olle paikkana kovin kaksinen. Pentti syö lukemani mukaan masennuslääkkeitä ja vaimokin lähti jo 70-luvulla. Ankarilla periaatteilla, sikäli kun niitä oikeasti noudattaa, on kova hinta. Ei. Valitsen mieluummin uteliaisuuden ja liikkeen. Nämä vähemmän ankarat ja sallivammat periaatteet voi toteuttaa monella tavalla, eikä mikään niistä ole mielestäni lähtökohtaisesti väärä. Ei Suomestakaan tarvitse poistua jos ei halua. Ihmiselämä on rajallinen eikä kukaan pysty näkemään ja kokemaan kaikkea. Kukin siis kokekoon tavallaan. Itse uskon, että kesti vierailu uudessa paikassa sitten kaksi tuntia tai kaksi vuotta, aina siitä jotain saa. Lyhyessäkin ajassa ehtii kyllä haistella tuulia ja tarkkailla tilannetta. Jotain on aina parempi kuin ei mitään, vierailu parempi kuin ei vierailua lainkaan.

160414_Tiibet

Tähän väliin rauhoittava tiekuva Tiibetin ylätasangolta, viisi kilometriä merenpinnan yläpuolelta. Avarat maisemat ja kirkkaankuulas ilma.

Sananen vielä rasismista, aiheesta, johon ei varmaankaan olisi nykyisessä suomalaisessa keskustelukulttuurissa syytä koskea pitkällä tikullakaan. Ehkä silti suljen silmäni ja vähän tökkään.

Huhtala arvostelee kirjasitaattien perusteella maailmalla näkemäänsä nykymittakaavassa kovin poliittisesti epäkorrektein sanankääntein. Myös tähän useampi kommentoija kirja-arvostelusta poikineessa keskustelussa tarttui. Ottamatta sinänsä kantaa Huhtalan roisiin kielenkäyttöön, rohkenen yleisellä tasolla todeta rasismi-termin olevan mielestäni nykyään ylikäytetty ja inflaation kärsinyt. Moni tuntuu surutta leimaavan kaiken vieraaseen uskontoon, etnisyyteen tai kulttuuriin kuuluvan arvostelemisen rasismiksi, ikään kuin kaikki toisesta kulttuuriympäristöstä tuleva olisi lähtökohtaisesti oikein ja arvostelun tuolla puolen. Tämä on mielestäni merkillinen näkökulma ja tappaa monesti rakentavaksikin tarkoitetun keskustelun ihan oikeista reaalimaailman ongelmista. Kuka sitä rasistiksi haluaisi leimautua? Parempi olla hiljaa ja antaa asioiden olla.

Moni tapakulttuuri monessa maassa syrjii voimakkaasti jotain ihmisryhmää, tyypillisesti naisia, sukupuolisia vähemmistöjä ja toisuskoisia. YK:n ihmisoikeusjulistuksen periaatteet eivät toteudu. Moni hallintokulttuuri on byrokraattinen ja läpeensä korruptoitunut. Mitä köyhempiin ja kummallisempiin maailmankolkkiin nokkansa tunkee, sitä ilmeisemmäksi tämä yleensä käy. Käytännön asioiden hoitaminen on hankalaa. Asia korostuu, jos sanotussa ympäristössä joutuu tekemään töitä. Jatkuva tekemisen vaikeus kyynistää helposti. Kaikki kunnia niille, jotka pitkällisesti kehitysmaita kierrettyään ja siellä jotain konkreettista tehneenä pystyvät yhä idealisminsa säilyttämään. Tällaisen kokemuksen hankkiminen ei tosin taida onnistua peruspalkansaajan viisiviikkoisten vuosilomien puitteissa.

Huhtalan kirjan tekstilainauksista olen haistavinani asenteen, joka lienee esimerkiksi rauhanturvaajapiireissä aika yleinen. Periaatteellisella kollektiivisella makrotasolla paikallisväestön kykyihin ei liikoja luoteta, eikä tämä ole ihme, onhan joukon pitkä kokemus tyypillisesti opettanut olemaan luottamatta. Toimimattoman yhteiskunnan vierestäkatseleminen ei myöskään siihen kannusta. Omassa porukassa jutut ovat ronskeja ja asenteellisia. Huumori rankkaa. Mutta sitten taas käytännössä ja mikrotasolla tilanne on erilainen. Uskoakseni pääosa rauhanturvaajistakin – mahdollisista pessimistisistä ennakkoasenteistaan huolimatta – ottaa kuitenkin jokaisen kohtaamisen kohtaamisena ja ihmisen ihmisenä. Ennen hutkimista on syytä tutkia, mikä mies on miehiään ja nainen naisiaan. Missä asennossa ne henkiset tossut oikein ovat. Muu kai olisi suoranaisen typerää. Mutta niin se on liiallinen sinisilmäisyyskin. Näin koen itse toimivani, vaikka on minuakin joskus asenteelliseksi parjattu. Vaan kelläpä sitä ei asennetta olisi.

Kukaties näin toimi käytännössä – kirjoituksistaan huolimatta – myös Veikko Huhtala.

160414_Libanon

Sotilaallisia seinämaalauksia sirpalesuojavallin kyljessä eteläisessä Libanonissa. Joskus maailmassa suojautuminenkin on tarpeen.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

2 vastausta artikkeliin ”Maabongarin puolustuspuhe

  1. Enpä mä blogissani edes sukunimellä esiinny, joten sinuttelu totta kai sallitaan. 🙂 Tuosta rasismista voisin sanoa sen verran, että rasistisilta vitseiltä kuulostavat ei-rasistiset ”kyllähän me nyt ymmärretään mistä tässä on kyse”-jutut on ihan ok pienellä porukalla, ja itsekin näitä välillä lauon. Siinä vaiheessa kuitenkin tuntuu, että arvostelukyky pettää, jos näitä juttuja alkaa levittämään estotta laajemmalle piirille, oli motiivit sitten mitä vaan, koska ulkopuoliselle näiden motiivien arvioiminen on liki mahdoton tehtävä.

    Mä näin tämän Veikko Huhtalan maabongaustyylin nimenomaan kilpailuna muiden matkailjoiden kanssa siitä, kuka nyt on vieraillut eniten erilaisissa maissa. Itseään varten maiden bongaamisessa ei ole mitään vikaa, eikä mulla yleisesti maabongausta vastaan mitään ole (esim Meriharakan Pirkon blogia olen seurannut pitkään, ja hänen tavassa matkustaa ei varmaan kellään ole mitään kritisoitavaa). Kuitenkin koska maabongaus tuntuu monella olevan jonkinlainen kilpailu, minua ei ainakaan siihen tämän kirjakokemuksen jälkeen kiinnosta lähteä, kun ”kilpakumppanit” voivat olla tällaisia. Kuten sinäkin taisit tässä sanoa, kukin tyylillään ja mieluiten ilman ”oon muuten matkustanut enemmän kuin sä”-kehuja, joita kirja oli pullollaan ja jotka saivat itsellä niskavillat pystyyn.

    Kiitos tästä asiallisesta keskustelun jatkeesta!

    • Mainiota Jenni, olkaamme siis sinut.

      En tosiaan Veikkoa sen kummemmin tuntenut, mutta jännä kyllä, mielestäni Maailmanmatkaajat-klubin tapaamisissa erittäin virkistävää on mielestäni ollut juuri se, että siellä nimenomaan kokoontuu niin paljon maailmaa nähnyt porukka, että kenelläkään ei sillä saralla ole enää mitään todisteltavaa, vaikka niitä pisteitä ja maita kaikki laskevat. Keskustelut ovat siksi rentoja ja mielenkiintoisia. Monella paljon reissanneella on varmasti kokemuksia työpaikoilta tai tuttavapiiristään, että liika omista matkoistaan kertominen herättää helposti pahaa verta. Se perisuomalainen (tai yleisinhimillinen) kateus: mitä tuokin tuossa leveilee. Tällaisen olen kokenut puuttuvan tuosta porukasta täysin.

      Joillain ihmisillä harrastustoiminta lähtee lapasesta ja kilpailuvietti on ylikorostunut. Voin kuvitella, että maabongauksessakin niin voi käydä. Koitan tosin suhtautua itse siihenkin ymmärtäväisesti. Joku kilpailee jossain asiassa, joku toinen taas jossain toisessa. Joku taas ei missään.

      Ja onhan matkustustapojakin erilaisia, kuten muitakin harrastuksia. Vaikka Everestille kiipeäminen tai monisatakilometristen ultramatkojen juokseminen ei varmasti ole kaikin puolin mukavaa, mutta joku sitäkin tekee ja siitä jotain saa. Toinen taas tykkää päiväkävelyistä merkityillä poluilla kansallispuistoissa. Kaikkia näitä yhdistää jalan toisen eteen laittaminen, mutta lajeina ja suorituksina ne ovat täysin erilaisia eikä niiden vertaaminen samasta näkökulmasta käsin ole mielestäni kovin hedelmällistä. Sama pätee mielestäni myös maa- ja aluepisteiden keräilyyn. Se on ihan eri harrastus kuin joku toisen tyyppinen reissailu. Eikä varmasti ole aina miellyttävää ja mukavaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *