Jonotellen Guyanasta Surinameen

Su 3.1.2016, Paramaribo (Suriname)

Professori kumppaneineen ei pettänyt. Tällä kertaa auto tuli hakemaan minut varttia yli kolme Georgetownin majatalostani ja Everybody loves Raymond -sarjassa pääosaa näytellyttä Ray Romanoa hieman muistuttanut intialainen kuski vei minut turvallisesti ja varmoin ottein autoaan kuljettaen rajajoelle. Kiinnostavia keskusteluitakin puheliaan ja fiksun keski-ikäisen kyytimiehen kanssa kävimme. Kyseessä ei tällä kertaa ollut pikkubussi, vaan tavallinen henkilöauto. Alkumatkan olin ainut matkustaja. Puolimatkassa kyytiin hyppäsi kolme muutakin ihmistä. Tällaisia autoilijayrittäjiä on täällä päin paljon, sillä lauttasatamaan ilmaantui useita vastaavia autokuntia. Kyyti maksoi 8000 Guyanan dollaria (noin 40 usd) ja suoritin maksun tälle ensimmäiselle kuskille. Maksua vastaan sain pienen laminoidun lipun. Tämä minun pitäisi esittää joen toisella puolella kuskin kollegalle. Hinta siis sisälsi koko matkan perille Paramariboon. Lauttalippu (3300 Guyanan dollaria) piti maksaa erikseen.

Aamuyön yli kolmituntinen automatka sujui kaikin puolin vaivattomasti. Olin jo paikkaa autoon varatessani tavannut tämän kuskin ja jo silloin totesin miehen tossujen olevan niin sanotusti oikeassa asennossa. Hyvä ja luotettava kuski. En joutunut pettymään. Päivän tuskallisin osuus alkoi vasta terminaalissa. Ensin jonotettiin lippuluukulle, sitten passitarkastukseen. Lopulta odotettiin lauttaan pääsyä. Tämä lautta, joka itse asiassa muistutti aika lailla vaikkapa Turun saariston rengastien losseja, lähti vasta puoli kymmeneltä aamupäivällä. Kaikkien prosessien hitauden nähtyäni en enää lainkaan ihmetellyt, miksi kuskit lähtevät Georgetownista jo kolmen tai viimeistään neljän aikaan aamuyöstä. Lippujen kirjoittaminen ja passien tarkastus arviolta vajaalle kahdelle sadalle ihmiselle voi näemmä kestää kolmekin tuntia.

Lossi lähti ja tuli perille. Matkasta ei ole paljon kerrottavaa, se kestikin vain puoli tuntia. Surinamen terminaalissa jo Guyanan puolelta tuttu meininki toistui. Tällä kertaa oli vain jonotettava eräänlaisessa aitakarsinassa. Passintarkastajia oli työvuorossa kaksi ja jokaisen matkustajan käsittely tuntui kestävän ikuisuuden. Passit kyllä skannattiin, mutta muuten hommaan näytti kuuluvan kaikenlaista käsinkirjoittelua. Eivät rajapoliisit näyttäneet laiskottelevankaan, mutta silti taisi mennä melkein kolme tuntia, ennen kuin tiskille pääsin. Olin alkuun ollut kutakuinkin jonon puolivälissä. Tiskille päästyäni olin ehkä viimeisen viidenneksen joukossa. Moni oli etuillut jonossa viranomaisten luvalla, kuka minkäkin syyn varjolla. Näin taitaa olla aina tällä rajalla, sillä asian tienneet ryntäsivät lossista ulos juosten päästäkseen passintarkastusjonon kärkeen. Itse en viitsinyt vaikka vihjeen sainkin. Lauloihan jo Sting aikoinaan, jotta ”gentleman will walk but never run”. Mitäs tuosta, päivä oli jo muutenkin pilalla ja menisi matkustamiseen. Puolen tunnin lauttamatkaan ja yhteen rajanylitykseen meni lopulta aikaa seitsemättä tuntia. Esimerkillinen guyanalaisten ja surinamelaisten viranomaisten yhteissuoritus.

Passini tultua vihdoin leimatuksi pääsin ulos terminaalista. Otin laminoidun kyytilipun esiin ja kimppuuni hyökkäsi heti tukeva intialainen kaveri: ”That’s me, let’s go”. Hyppäsin Toytotan tila-auton etupenkille ja lähdimme liikkeelle. Muut matkustajat olivat jo autossa ja minua oli kai odoteltu. Guyanassa aamuyöllä tien varrella oli asutusta lähes jatkuvasti. Pieni kylä seurasi toistaan. Surinamessa oli kovin maaseutumaista ja vehreää. Talot harvassa, paljon puita. Tämä toisen osuuden kuski oli erilainen kuin aamun Raymond. Kovasti piti auton nappeja painella, peiliä säätää ja ohjauspyörää naputella. Välillä puhelintakin piti tarkastaa. Tyhjällä ja verraten hyväkuntoisella tiellä mittari näytti pääosan matkaa 140 kilometriä tunnissa. Yksi poliisin tarkastuspistekin matkalle mahtui. Kaikkien meidän passit katsottiin ja minun piti jopa avata laukkuni poliisin penkoa. Huomautettavaa ei kuitenkaan löytynyt.

Olin varannut Paramaribosta hotellin ennakkoon ja kuski vei minut perille. Paramaribon Hotel Tulip yllätti. Monessa paikassa ympäri maailmaa olen käynyt, mutta tämä oli ensimmäinen kerta ikinä kun Booking.com -sivuston kautta tekemäni varaus ei ollutkaan hinnan puolesta validi. Hinta oli kaksinkertainen verrattuna varauksessa olleeseen. Mikäli respan murteellisesta englannista oikein ymmärsin, jotain yhteysongelmia oli ollut ja hinnat siksi pielessä. Sitä paitsi: ”Tämä on Suriname, ei me noita nettivarauksia joka päivä lueta”. Kritisoin, mutta ei auttanut. Lopulta syyllinen vääriin hintoihin oli myös hotellin managerin poika. Tiedusteltuani kuivakasti, eikö tuota poikaa sitten löytyisi jostain maksamaan varaukseni ja huoneen todellisen hinnan erotusta, sain kuulla hänen saaneen jo kenkää. Luovutin. En jaksanut lähteä etsimään uutta hotellia, olihan kello jo kuusi ja takana pitkä rupeama. Nettikään ei hotellin aulassa toiminut. Maksoin neljä kymppiä kahden sijaan ja jäin Tulipiin.

Seuraava etappi on Ranskan Guyana, joka on Ranskan merentakainen departementti ja siten osa Euroopan unionia. Lennän sieltä Pariisin kautta kotiin. Toivottavasti meininki tässä viimeisessä Guyanassa vastaa sen statusta osana Eurooppaa. Nämä kaksi muuta Guyanaa kun alkavat jo muistuttaa minua viime talven Afrikan matkasta. Henkisenä kotinani pitämääni Eurooppaa on jo ikävä. Sen soisi koittavan.

160103-1

Jonotusta Guyanan lauttaterminaalissa.

160103-2

Lossi Guyanasta Surinameen.

160103-3

Surinamen maanteillä oli hiljaista, eikä lähes puolentoistasadan nopeus ahdistanut. Täällä näemmä ajetaan keskellä tietä.

160103-4

Hiljaista oli myös Paramaribon keskustassa lauantai-iltana.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

2 vastausta artikkeliin ”Jonotellen Guyanasta Surinameen

  1. Taitaa olla melkoisen haasteellisia seutuja, jos Afrikka tulee näinkin nopeasti mieleen.

    En muista koskaan tavanneeni ketään surinamelaista, enkä myöskään muista tavanneeni ketään suomalaista joka olisi maassa käynyt, tai edes lukenut kenestäkään. Ulkoministeriön matkustustiedotelistassa ei lainkaan mainita Surinamea, toisin kuin esim Tšad, josta mainitaaan ”Ei matkustustiedotetta”. Melkoisen harvinainen paikka siis ja varmasti ikimuistoinen matkakokemus.

    Väestörakennekin on wikipedian mukaan perin mielenkiintoinen:

    ”Surinamen suurimman väestöryhmän muodostavat 1800-luvulla saapuneet intialaiset, heitä on noin 37 % väestöstä. Kreoleita, valkoisten ja mustien sekoituksia, on noin 31 %. Jaavalaisia on 15 % ja paenneiden afrikkalaisten orjien jälkeläisiä 10 %. Loput ovat intiaaneja, kiinalaisia ja valkoisia.
    https://fi.wikipedia.org/wiki/Suriname

    Eli vain 10 % on tuon mukaan intiaaneja, kiinalaisia ja valkoisia. Näkyykö valkoisten harvinaisen pieni osuus katukuvassa?

    • Kappas vaan, vai ei maata edes mainita UM:n tiedotteissa. Jopas on kumma. Ei Paramaribo nyt niin syrjäiseltä paikalta vaikuutanut, semminkin kun siellä oli paljo (ilmeisesti hollantilaisia) valkoisia turisteja. Siten pieni valkoihoisten määrä ei niinkään sattunut silmään. Maahan on suora säännöllinen lentoliikenne Amsterdamista, joka selittää osittain asiaa.

      Ensimmäisen Guyanan Georgetownissa en muuten tainnut nähdä yhden yhtä turistiksi arvioimaani ihmistä, vaikka kaupungissa monta (ylimääräistäkin) päivää hengailin. Se oli siten mielestäni paljon extremempi kuin Surinamen Paramaribo.

      Afrikan manaamiseni sattaa osin johtua reissun lähestyvästä lopusta. Näin se on ollut oikeastaan jokaisella tällaisella seikkailuhenkisellä matkalla. Pikavuoromatkoilla myös, tai ehkä jopa erityisesti. Sitä tulee ikään kuin kärsimättömäksi ja pinna alkaa kiristyä. Maaliviivan häämöttäessä haluaisi jo saada keikan pakettiin…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *