Arkistot kuukauden mukaan: tammikuu 2016

Ranskan Guyanasta

, kirjoittanut
12

To 7.1.2016, Pariisi (Ranska)

Ranskan Guyana on tosiaan perin ranskalainen. Ummikkoranskalainen suorastaan, englantia ei nimittäin juuri puhuta. Ranskaa pitäisi osata. Ne pari sanaa jota kieltä osaan tulivat taas tarpeeseen. Kuten tuli myös ranskankielinen fraasi ”en puhu ranskaa”, jonka jo joskus nuoruudessani opettelin ja mieleeni painoin. Lennolla Cayennesta tänne Pariisiin (yhtiö Air Caraïbes) sekä henkilökunta että matkustajat taisivat olla käytännössä pelkästään ranskanpuhujia. Ehkä joka toinen kuulutus muistettiin kuuluttaa englanniksikin. Mielikuvani on, että Pariisissakin oli joskus muinoin hyvin samankaltaista. Nykyään käsitykseni on, että täällä puhutaan ja ymmärretään aika hyvin englantia. Guyana sen sijaan näyttäytyi tämän suhteen vähän takapajuisena. Ei kai se ihme olekaan kun karttaa katsoo.

Vuokrasin siis auton heti rajajoen yli Guyanaan päästyäni paikasta nimeltä Saint-Laurent-du-Marouni ja lähdin ajelemaan neljän maissa iltapäivällä. Uudenkarhea Vokswagen Up! kulki hyvin. Viimeksi minulla oli tällainen vuokralla vuosi sitten Espanjassa, enkä silloin mallista oikein pitänyt. Nyt pidin. Kumma miten se mieli muuttuu. Tarkoituksenani oli palauttaa auto lentokentälle lähtiessäni maasta kohti Eurooppaa. Muuta liikennettä ei juurikaan ollut. Viidakkomaisten maisemien ympäröimät tiet olivat mainioita ajaa ja vaikka pidin nopeusmittarin neulan satasen kieppeissä, harvat paikalliset menivät minusta ohi. Mitään kovin romuja autoja ei muillakaan näkynyt olevan. Ihan eteläeurooppalaisesta käyvää autokantaa. Olin ajatellut ajaa ensin Kourouhun, kaupunkiin joka muun muassa eurooppalaisten satelliittien lähetyspaikkana tunnetaan. Pohtisin jatkotoimenpiteitä siellä, eihän minulla mitään varsinaista suunnitelmaa ollut.

Etäisyydet olivat kuitenkin pidempiä kuin kuulin ja pääsin perille vasta pimeän tultua, noin kolmen tunnin ajamisen jälkeen. Siistiltä ja hiljaiselta vaikutti Kourou, pieneltäkin. Hotellit olivat kalliita tai kiinni, ne muutama jota kaupungissa on. Pyörin kylänraitilla aikani ajaen muun muassa Muukalaislegioonan kolmannen jalkaväkirykmentin kasarmin editse. Kovin oli hiljaista sielläkin ja kasarmirakennukset moderneja. Todettuani Kouroun tarjonnan vaatimattomattomaksi, päätin ajaa vielä viidenkymmenen kilometrin matkan pääkaupunki Cayenneen. Ehkä sieltä löytyisi jokin järkevän hintainen majoitus.

Ajoin perille ja majoituskin löytyi – 49 euron hintainen homeinen koppi. Iltarespa ei puhunut sanaakaan englantia, eikä tuntunut ymmärtävän passistani, mistä maasta olen kotoisin. ”FInland” ei sanonut hänelle yhtään mitään. Tämä lienee ollut kaupungin, ellei koko maan halvimpia hotelleja. Kovin on kallista Ranskan Guyanassa majoittuminen. Toista yötä en tässä Cayennen slummissa jakasanut viettää, joten ajelin hieman kaupungin ulkopuolelle sijaitsevaan maaseutumaisempaan hotelliin. Tämä huone olikin merkittävästi edeltäjäänsä parempi. Ilmastointiakin pystyi jopa säätämään, se ei ollut jatkuvasti 17 asteessa kuten edellisessä paikassa. Hintaa tosin oli pari kymppiä edellistä yötä enemmän. Itse Cayenne vaikutti vähän rähjäisemmältä kuin pienempi Kourou, mutta ihan oikea kaupunki se kuitenkin on. Ja kuten koko maa, omalla tavallaan ranskalaishenkinen. Infra on parempaa kuin naapuri-Guyanoissa ja kaduilla enemmän Ranskan ranskalaisen näköistä eurooppalaishenkistä porukkaa.

Olin etukäteen hieman epäileväinen Cayennen kansainvälisen lentokentän suhteen. En halunnut maksaa autosta ylimääräistä vuorokautta, joten se oli palautettava kentälle ennen neljää keskiviikkona. Lento lähti vasta puoli yhdeksältä. Koko kentältä ei lähde päivässä kuin muutama lento, joten pelkäsin sen olevan kovin vaatimaton paikka tappaa aikaa. Pelko osoittautui jossain määrin vääräksi. Kyllä Cayennen kentälläkin odottelemaan pystyi, ihan mukavastikin. Kenttä ei toki ole suuri ja mitään kovin kummoisia tax free -kauppoja tai ostosmahdollisuuksia ei kannata odottaa, mutta siisti ilmastoitu sisätila kuitenkin. Kahvila ja baari, molemmat auki. Nettikin toimi. Auton palautusaika ei olisi lopulta ollut niin tarkka. Budget-vuokraamon kopilla ei nimittäin ollut neljän aikaan ketään. Se on miehitetty vain lentojen saapuessa. Jätin autonavaimet pöydälle, kuten joku muukin näkyi tehneen.

Kone oli hieman myöhässä. Cayennen tullimiehet ihmettelivät passini leimoja ja kysyivät, minkä alan ihminen voi matkustaa noin paljon. Vastasin, että insinööri. Koneessa jouduin istumaan viimeisen rivin keskipenkkien keskelle. Hienoa, huonompaa istumapaikkaa ei olisi kulkuvälineestä tainnut löytyä. Vierustoverini puhuivat vain ranskaa. Puhelias tummaihoinen oikealla puolellani istunut kaveri kysyi, olenko ĺegioonalainen. Kielsin. Sitten hän kysyi, työskentelenkö Euroopan avaruusohjelmassa. Vastasin, että en. Olen turisti. Istumapaikasta huolimatta yhdeksäntuntinen lento Pariisiin ei kuitenkaan ollut kovin suurta tuskaa. Ehkä tähänkin alkaa tottumaan.

Kohta edessä puolestaan on totuttelu pohjolan pakkasiin. Saapa nähdä, miten se totuttautumisprosessi menee.

P1000302

Ranskan Guyanan hiljaisia ja hyviä teitä.

160107-2

Cayennen ensimmäisen hotellin ylihintainen huone.

160107-3

Cayenne, Ranskan Guyana.

160107-5

Kaukana kotoa. Toisen hotellin pihalla äkkäämäni ajopeli. Huomaa saksalaiset EU-rekisterikilvet.

 

Suriname ja maantiematka Paramaribosta ranskalaiseen Guyanaan

, kirjoittanut
2

Ti 5.1.2016, Cayenne (Ranskan Guyana)

Guyanoja on historiallisesti ollut kolme. Ensimmäinen jossa vierailin, se pohjoisin näistä kolmesta maasta, tunnettiin ennen nimellä brittiläinen Guyana. Virallinen kieli on englanti ja brittiläinen perinne näkyy maassa yhä. Tämä eteläisin on yhä Ranskan merentakainen departmentti ja siten osa Euroopan unionia. Virallinen kieli on ranska ja maksuväline euro. Liikenne on oikeanpuoleista, kun kahdessa edellisessä Guyanassa ajettiin vasemmalla. Tiet ovat hyviä ja infrastruktuurissa on ranskalaiset vivahteensa. Uudenkarheat eurooppalaisvalmisteiset koulubussit kuljettavat koulupukuiset lapset kouluun. Kahdessa edellisessä Guyanassa en nähnyt yhtään koulubussia, tai oikeastaan edes yhtään suurta ja uutta linja-autoa. Täällä jo hiljaisessa rajakylässä näin niitä useita. Kuskit olivat naisia ja virkapuvussa. Hieman yli vuorokauden aikana silmiini on sattunut kymmenkunta autokoulua (miten niitä lieneekin täällä niin paljon). Kahdessa edellisessä maassa en nähnyt yhden yhtä. Mutta ei kai tämä ihme olekaan, olenhan Ranskassa. Kaksi edellistä Guyanaa olivat itsenäisiä ja siten kai Etelä-Amerikkaa.

Näiden kahden Guyanan, ranskalaisen ja entisen brittiläisen, väliin jää nykyään Surinamena tunnettu entinen Hollannin Guyana. Maan virallinen kieli on hollanti, tai kuulemma oikeammin sen jonkinlainen kreolimurre. Englantia ja ranskaakin osataan. Pääkaupunki Paramaribon arkkitehtuurissa oli havaittavissa entisten siirtomaaisäntien vaikutteita. Paramaribossa oli myös selvästi eniten turisteja, sikäli kun näiden kolmen Guyanan pääkaupunkeja verrataan. Ilmeisesti maa on ainakin Hollannissa suosittu matkakohde, pärjääväthän hollantilaiset Surinamessa äidinkielellään. Hollannissa on käsittääkseni myös suuri surinamelaista alkuperää oleva väestönosa. Jostain luin, että kun maa itsenäistyi 1970-luvulla, kolmannes maan väestöstä muutti Alankomaihin. Satojatuhansia ihmisiä. Paramaribossa on myös jostain syystä melkoinen määrä kasinoita.

Kaikissa näissä kolmessa Guyanassa on myös ollut paljon kiinalaisia. Sekä Georgetownissa että täällä Ranskan Guyanassa monien pikkumarkettien pitäjät ovat kiinalaista alkuperää. Surinamessa sen sijaan välillä tuntui, että kaikki supermarkettien omistajat olivat kiinalaisia, niiden suurempienkin. Lähes kaikkien nimi ainakin vaikutti siltä. Ni hao -marketin ainakin bongasin, ja lukuisia muitakin vastaavia. Kiinankielistä tekstiä näki myös monissa liikeyritysten logoissa. Kiinnostavaa. Miten lienevät kiinalaiset saaneet moisen jalansijan maan talouselämässä. Ehkä kiinalaisia on ollut jo alun perin Surinamessa paljon. Jotenkin kuvittelisin, että valtaosalla näistä yrittäjistä on maassa pidempikin historia, sukupolvia. Mutta en tiedä, arvailen vain.

Päällimmäinen Paramaribosta jäänyt mielikuva olikin kansainvälisyys. Ehkä Paramaribo muistutti tässäkin entistä emämaataan, onhan Hollanti hyvin kansainvälinen paikka sekin. Matkailijan näkökulmasta pieni miinus näille kaikille kolmelle pikkumaille (ja Trinidadille) tulee siitä, että pyhäpäivät ovat vielä arvossaan. Sunnuntaisin kaduilla ei juuri ihmisiä liiku ja lähtökohtaisesti kaikki on suljettu. Ei taida olla aivan paras mahdollinen aika tulla tänne juuri vuoden lopussa, jolloin pyhäpäivä seuraa toistaan.

Jätin hollantilaishenkisen Paramaribon taakseni eilen. Maanantaiaamupäivänä kaupunki oli kuin eri maailmasta viikonloppuun verrattuna. Porukkaa oli paljon ja keskustassa vilkasta. Sunnuntaina kadut olivat olleet tyhjiä. Otin aamun rauhallisesti. Yhdentoista aikoihin päätin lähteä liikenteeseen, kohti rajajokea ja Ranskaa. Paramaribon hotellissani oli se hyvä puoli, että aivan sen edessä sijaitsi kimppataksien kokoontumisalue. Sieltä saisi kyydin mihin tahansa. Joen rannalla Surinamen puolella sijaitsevan rajakylän nimi on Albina. Tätä nimeä kuskit huutelivat jatkuvasti ohikulkijoille matkustajia autoihinsa etsiessään. Siispä oletin kyydin löytämisen olevan verraten helppoa.

Ja sitä se olikin. Tulin ulos hotellin pääovesta ja ehdin seisoskella portailla vain parikymmentä sekuntia, kun eräs tien toisella puolella päivystäneistä kuskeista äkkäsi minut ja huusi kysyvästi: ”Albina?” Nyökkäsin. Paljonko maksaa? Kaksikymmentä euroa. Tämä oli hotellin respan mukaan (olin selvitellyt asiaa aiemmin) pätevä hinta, joten teimme kaupat. Eurot ovat muuten Surinamessa dollareiden ja maan oman rahan ohella tunnettu ja tunnustettu valuutta. Osin Hollannin, osin naapurin ranskalaisen Guyanan vaikutusta on varmaan tämäkin. Ensimmäisessä Guyanassa euroille nyrpisteltiin. Pyysin kuskia odottamaan ja hain laukkuni yläkerrasta ja hyppäsin autoon. Harvinaisen kivuton prosessi oli tämän kyydin hankkiminen. Lähtö ei kuitenkaan tapahtunut heti, vaan kiertelimme tunnin kaupungilla etsien uusia matkustajia. Lopulta kyytimies sai tila-autoonsa minun lisäkseni neljä muutakin matkustajaa ja lähdimme kohti itää. Matka rajajoelle kesti noin kaksi ja puoli tuntia. Kuskin suhteen kävi taas hyvä tuuri. Vakavamielinen ja ammattimainen kaveri. Verraten hyvää englantiakin mies puhui. Muutaman vastaavan taksimiehen kanssa sunnuntaina juteltuani en saanut heistä yhtä hyvää kuvaa ja kieliongelmiakin oli ollut. Ajellessaan tämä kuski tykkäsi kuunnella jonkinlaista uskonnollista reggaetä. Harras mies.

Auto vei meidät Albinan satamaan, joka ei kovin häävi laitos ollut. Meininki oli rennohkoa ja epävirallisen oloista. Rajaa ylittämään aikovat kävivät leimauttamassa passinsa tullitoimiston tiskillä. Tällä kertaa jonoa ei ollut, vaikka rajalla pyöri muutamia muitakin turisteja. Kukaan ei myöskään kytännyt, poistuiko jo itsensä maasta ulos leimauttanut vielä ovesta takaisin Surinamen puolelle. Ei ollut tarkka tämä raja. Sain toimintaohjeita samassa autossa Paramaribosta tulleilta kaveruksilta. Keski-ikäiset Ranskan Guyanassa asuvat valkoihoiset heput olivat olleet lomalla Dominikaanisessa tasavallassa ja nyt matkalla kotiin. Paramaribosta oli ollut paremmat lennot. Ilmeisesti muutkin rajarakennuksen turistit olivat matkalaukuista päätellen samantyyppisellä asialla. Yksi lapsiperhekin rajaa oli ylittämässä. Reppumatkailijoita ei näkynyt.

Lauttasatamassa oli pitkä autojono. Odottivat jonkinlaista lossia kai. Jalkamatkustajien ei kuitenkaan tarvinnut sen kummemmin odotella, sillä pitkiä ja kapeita jokiveneitä kulki Ranskan puolelle jatkuvasti. Hinta oli neljä euroa ja matka kesti ehkä vajaat kymmenen minuuttia. Meitä oli veneessä neljä kun kuski päätti lähteä liikkeelle. Ruuhkaa ei ollut Ranskan tullikopillakaan, olihan tiskillä vain me neljä veneestä noussutta. Rajapoliisi ei EU-passiani juuri tutkinut vaan leimasi sen ja toivotti minut hymyillen tervetulleeksi Ranskan Guyanaan. Kättelin vielä samassa veneessä tulleet Dominikaanisen tasavallan turistit ja sain neuvoja rajakylä Saint-Laurent-du-Maronin rakenteesta ja siitä, missä mitäkin on. Paljonhan tässä uneliaassa pikkukaupungissa ei neuvomista ollut.

Vaikka tämä siirtyminen Paramaribosta Ranskan Guyanan puolelle olikin loppujen lopuksi hyvin helppo, olin alkanut jo leipääntyä erilaisten kyytimiesten ja epämääräisten kyytien kanssa säätämiseen. Oma ajopeli on sentään aina oma ajopeli. Omat aikataulut, omat polut. Päätin vuokrata autoon, maksoi mitä maksoi. Ja maksoihan se, kuten näemmä kaikki Ranskan Guyanassa maksaa. Palautan auton lähtiessäni lentokentälle ja pelkästään tästä tuli 90 euron lisämaksu. Mutta mitäs tuosta, viimeisiä päiviä viedään. Vapaudella on hintansa. Ja onhan rajakylästä matkaakin pääkaupungin Cayennen kentälle lähes 300 kilometriä.

160105-1

Paramaribo sunnuntaina. Hiljaista.

160105-2

Paramaribo maanantaina. Vilkkaampaa.

160105-3

Matkalla Paramaribosta Albinaan. Tie oli koko matkan päällystettyä ja nopeakulkuista.

160105-4

Joenylitysvene ja venemies.

160105-5

Saint Laurent du Maroni – Ranskan puolella jokea oli hiljaista. Siesta.

 

Jonotellen Guyanasta Surinameen

, kirjoittanut
2

Su 3.1.2016, Paramaribo (Suriname)

Professori kumppaneineen ei pettänyt. Tällä kertaa auto tuli hakemaan minut varttia yli kolme Georgetownin majatalostani ja Everybody loves Raymond -sarjassa pääosaa näytellyttä Ray Romanoa hieman muistuttanut intialainen kuski vei minut turvallisesti ja varmoin ottein autoaan kuljettaen rajajoelle. Kiinnostavia keskusteluitakin puheliaan ja fiksun keski-ikäisen kyytimiehen kanssa kävimme. Kyseessä ei tällä kertaa ollut pikkubussi, vaan tavallinen henkilöauto. Alkumatkan olin ainut matkustaja. Puolimatkassa kyytiin hyppäsi kolme muutakin ihmistä. Tällaisia autoilijayrittäjiä on täällä päin paljon, sillä lauttasatamaan ilmaantui useita vastaavia autokuntia. Kyyti maksoi 8000 Guyanan dollaria (noin 40 usd) ja suoritin maksun tälle ensimmäiselle kuskille. Maksua vastaan sain pienen laminoidun lipun. Tämä minun pitäisi esittää joen toisella puolella kuskin kollegalle. Hinta siis sisälsi koko matkan perille Paramariboon. Lauttalippu (3300 Guyanan dollaria) piti maksaa erikseen.

Aamuyön yli kolmituntinen automatka sujui kaikin puolin vaivattomasti. Olin jo paikkaa autoon varatessani tavannut tämän kuskin ja jo silloin totesin miehen tossujen olevan niin sanotusti oikeassa asennossa. Hyvä ja luotettava kuski. En joutunut pettymään. Päivän tuskallisin osuus alkoi vasta terminaalissa. Ensin jonotettiin lippuluukulle, sitten passitarkastukseen. Lopulta odotettiin lauttaan pääsyä. Tämä lautta, joka itse asiassa muistutti aika lailla vaikkapa Turun saariston rengastien losseja, lähti vasta puoli kymmeneltä aamupäivällä. Kaikkien prosessien hitauden nähtyäni en enää lainkaan ihmetellyt, miksi kuskit lähtevät Georgetownista jo kolmen tai viimeistään neljän aikaan aamuyöstä. Lippujen kirjoittaminen ja passien tarkastus arviolta vajaalle kahdelle sadalle ihmiselle voi näemmä kestää kolmekin tuntia.

Lossi lähti ja tuli perille. Matkasta ei ole paljon kerrottavaa, se kestikin vain puoli tuntia. Surinamen terminaalissa jo Guyanan puolelta tuttu meininki toistui. Tällä kertaa oli vain jonotettava eräänlaisessa aitakarsinassa. Passintarkastajia oli työvuorossa kaksi ja jokaisen matkustajan käsittely tuntui kestävän ikuisuuden. Passit kyllä skannattiin, mutta muuten hommaan näytti kuuluvan kaikenlaista käsinkirjoittelua. Eivät rajapoliisit näyttäneet laiskottelevankaan, mutta silti taisi mennä melkein kolme tuntia, ennen kuin tiskille pääsin. Olin alkuun ollut kutakuinkin jonon puolivälissä. Tiskille päästyäni olin ehkä viimeisen viidenneksen joukossa. Moni oli etuillut jonossa viranomaisten luvalla, kuka minkäkin syyn varjolla. Näin taitaa olla aina tällä rajalla, sillä asian tienneet ryntäsivät lossista ulos juosten päästäkseen passintarkastusjonon kärkeen. Itse en viitsinyt vaikka vihjeen sainkin. Lauloihan jo Sting aikoinaan, jotta ”gentleman will walk but never run”. Mitäs tuosta, päivä oli jo muutenkin pilalla ja menisi matkustamiseen. Puolen tunnin lauttamatkaan ja yhteen rajanylitykseen meni lopulta aikaa seitsemättä tuntia. Esimerkillinen guyanalaisten ja surinamelaisten viranomaisten yhteissuoritus.

Passini tultua vihdoin leimatuksi pääsin ulos terminaalista. Otin laminoidun kyytilipun esiin ja kimppuuni hyökkäsi heti tukeva intialainen kaveri: ”That’s me, let’s go”. Hyppäsin Toytotan tila-auton etupenkille ja lähdimme liikkeelle. Muut matkustajat olivat jo autossa ja minua oli kai odoteltu. Guyanassa aamuyöllä tien varrella oli asutusta lähes jatkuvasti. Pieni kylä seurasi toistaan. Surinamessa oli kovin maaseutumaista ja vehreää. Talot harvassa, paljon puita. Tämä toisen osuuden kuski oli erilainen kuin aamun Raymond. Kovasti piti auton nappeja painella, peiliä säätää ja ohjauspyörää naputella. Välillä puhelintakin piti tarkastaa. Tyhjällä ja verraten hyväkuntoisella tiellä mittari näytti pääosan matkaa 140 kilometriä tunnissa. Yksi poliisin tarkastuspistekin matkalle mahtui. Kaikkien meidän passit katsottiin ja minun piti jopa avata laukkuni poliisin penkoa. Huomautettavaa ei kuitenkaan löytynyt.

Olin varannut Paramaribosta hotellin ennakkoon ja kuski vei minut perille. Paramaribon Hotel Tulip yllätti. Monessa paikassa ympäri maailmaa olen käynyt, mutta tämä oli ensimmäinen kerta ikinä kun Booking.com -sivuston kautta tekemäni varaus ei ollutkaan hinnan puolesta validi. Hinta oli kaksinkertainen verrattuna varauksessa olleeseen. Mikäli respan murteellisesta englannista oikein ymmärsin, jotain yhteysongelmia oli ollut ja hinnat siksi pielessä. Sitä paitsi: ”Tämä on Suriname, ei me noita nettivarauksia joka päivä lueta”. Kritisoin, mutta ei auttanut. Lopulta syyllinen vääriin hintoihin oli myös hotellin managerin poika. Tiedusteltuani kuivakasti, eikö tuota poikaa sitten löytyisi jostain maksamaan varaukseni ja huoneen todellisen hinnan erotusta, sain kuulla hänen saaneen jo kenkää. Luovutin. En jaksanut lähteä etsimään uutta hotellia, olihan kello jo kuusi ja takana pitkä rupeama. Nettikään ei hotellin aulassa toiminut. Maksoin neljä kymppiä kahden sijaan ja jäin Tulipiin.

Seuraava etappi on Ranskan Guyana, joka on Ranskan merentakainen departementti ja siten osa Euroopan unionia. Lennän sieltä Pariisin kautta kotiin. Toivottavasti meininki tässä viimeisessä Guyanassa vastaa sen statusta osana Eurooppaa. Nämä kaksi muuta Guyanaa kun alkavat jo muistuttaa minua viime talven Afrikan matkasta. Henkisenä kotinani pitämääni Eurooppaa on jo ikävä. Sen soisi koittavan.

160103-1

Jonotusta Guyanan lauttaterminaalissa.

160103-2

Lossi Guyanasta Surinameen.

160103-3

Surinamen maanteillä oli hiljaista, eikä lähes puolentoistasadan nopeus ahdistanut. Täällä näemmä ajetaan keskellä tietä.

160103-4

Hiljaista oli myös Paramaribon keskustassa lauantai-iltana.

 

Jumissa Guyanassa

, kirjoittanut
Vastaa

Pe 1.1.2016, Georgetown (Guyana)

Vuosi vaihtui ja maankin piti vaihtua. Mutta eipä vaihtunut. Olen edelleen jumissa Guyanan pääkaupungissa Georgetownissa. Huomenna vihdoin pääsen täältä, ehkä. Ei tämä hullumpi kaupunki ole ja viihdyn täällä paremmin kuin Port of Spainissa, mutta aika pienihän tämä on. Kadut on tullut jo mittailtua, joten mieli tekisi jo päästä eteenpäin.

Tarkoituksenani lähteä täältä uudenvuoden aattona ja ottaa vuosi 2016 vastaan naapurimaan Surinamin pääkaupungissa Paramaribossa. Viisumilappu maahan oli hankittu ja pikkubussilippu ostettu. Maiden välissä on joki, jolla kulkee lautta. Jotta tälle lautalle ehtisi, on Georgetownista lähdettävä aikaisin. Lipun minulle myynyt toimisto oli käskenyt minun olla valmina aamuneljältä. Kaikki nämä Surninamiin menevät bussit lähtevät tyypillisesti varhaisaamusta. Olin valmiina tavaroineni. Odotin. Kello tuli viisi, ei ketään. Yli tunnin odoteltuani lähdin kävellen epämääräiselle toimistolle, josta olin lippuni ostanut. Se oli tietenkin kiinni, mutta edessä päivysti jonkinlainen yövartija. Kerroin hänelle huoleni ja ihmettelin, missä bussi on. Hän sanoi, ettei se ollut ikinä tullut toimistollekaan, paikkaan johon se kuulemma yleensä joka aamu tulee. Hienoa. Kello oli jo kuusi. Menin takaisin majatalolleni, ilmoitin jääväni vielä ainakin yhdeksi yöksi ja painuin takaisin pehkuihin.

Aamupäivällä tein uuden retken toimistolle, olinhan jo maksanut lippuni (40 jenkkitaalaa koko matkasta). Minut alun perin sisään houkutellut nuori musta security-paitainen kaveri peililasit päässään hämmästyi minut nähdessään. Kerroin mitä oli tapahtunut ja hän vei minut huolestuneen oloisena takahuoneeseen tapaamaan pomoaan. En oikein tiedä, mitä kaikkia bisneksiä tästä pienestä toimistosta käsin hoideltiin, mutta epäilemättä monenlaisia. Etuhuoneessa joku punnitsi laboratoriovaa’alla pieniä elohopeapulloja. Ihmettelinkin, miksi jo Trinidadin kentällä minulta kyseltiin, onko matkatavaroissani elohopeaa. Metalli taitaa liittyä jotenkin kaivoshommiin, joita Guyanassa harrastetaan laajalti. Kultaa.

Itse yrittäjä istui pienessä koppimaisessa ja sekaisessa toimistossaan t-paidassa. Nelikymppinen ja isomahainen, joka sormessa valtava kultasormus. Latino- tai intiaaniverta, ehkä molempia. Sekalaisen paperipinon päällä oli kolhiintunut suuri automaattipistooli. Kerroin hänelle huoleni ja mies soitti puhelun, ilmeisesti bussimiehelle. Tämä väitti kiven kovaan, että oli noutanut kolme matkustajaa aivan majapaikkani risteyksestä. Sanoin, että eipä näkynyt mitään bussia ja noiduin myös sitä, että olin jo ehtinyt varaamaan hotellin Paramaribosta: ”I will lose money on this!” Seuraavan kerran busseja kulkisi vasta toinen päivä, ensimmäinen kun on pyhä ja Guyanassa kaikki on kiinni. Ei kuulostanut hyvältä. Kun napisin tästäkin ja menettämästäni kahdesta päivästä, mies tarjoutui antamaan lippurahat takaisin. Mietin hetken ja hyväksyin tarjouksen. Etsisin kyydin toisaalta. Lähtiessäni keskusteluamme kuunnellut peililasikaveri vielä pahoitteli syvästi syntynyttä sotkua.

Toinen kyytimies löytyi majataloni isännän avulla. Kuulemma jotain hänen tuttujaan on tämä professoriksi kutsuttu mies. Löysin lähikadulta tämän vanhemman harvahampaisen professorin työpisteen, joka oli pieni laatikoista kyhätty pöytä kadulla. Paikalla oli myös kuski. Kerroin epäonnistuneesta yrityksestäni päästä pois kaupungista, ja he lupasivat ja vannoivat ottavansa minut kyytiin lauantaiaamuna kolmelta. Se on siis huomenna. Matkan hinta oli näilläkin herroilla sama, mutta tällä kertaa en maksanut lippua etukäteen. Kyytimiehet tekivät tästä oikein numeron, heillä ei lippua tarvitse maksaa etukäteen, kuten epäluotettavilla kilpailijoilla pitää. Vasta sitten autossa ja kuskille.

Kaikki sujuikin toissapäivänä vähän liian helposti. Hain ensin aamulla Surinamin lähtystöstä yhteen sisääntuloon oikeuttavan ”turistikortin”, joka toimii ikään kuin viisumina. Lappu maksoi 25 dollaria, eikä sitä voinut maksaa millään muulla valuutalla. Dollarini olivat jo vähissä, mutta lähetystön tiukkailmeinen vartijatäti neuvoi minut muutaman talon päässä sijaitsevaan kielikouluun, jotka kuulemma vaihtavat rahaa ja ottavat kopioita, sillä passin nimitietosivusta ja Guyanan sisääntuloleimasta tarvittiin kopiot. Kielikoulu löytyi helposti ja sain rahan vaihdettua sekä kopiot. Oikein mukavia naisia. He tiesivät heti mitä olen vailla. Lähetystöstä tulee kuulemma päivittäin turisteja samalla asialla. Tämän jälkeen turistikortin saaminen kesti vain kymmenen minuuttia. Paluumatkalla löysin puolivahingossa tuon bussilippumyymälän, joten kaikki asiat oli hoidettu jo ennen puolta päivää.

Mutta huomenna, huomenna mennään taas. Ellei professorikin sitten petä. Majataloisäntäkin oli huolissaan tilantestani ja kävi vielä tänään varmistamassa kyytiasian. Kaiken pitäisi olla kunnossa. Katsotaan miten käy.

160102-3

Kaupungininsinöörin toimisto Georgetownissa kaipaisi vähän ehostusta. Vieressä kaupungintalo.

160102-4

Meteliä meteliä! Huomaa suuri kaiutin etualalla. Näitä ämyreitä on ollut paljon koko Karibialla ja niistä myös soitetaan mitä erillaisempaa musiikkia.

160102-1

Georgetow, Guyana. Maa on entinen Britannian siirtomaa, joka näkyy arkkitehtuurissa sekä kielessä (ainut Etelä-Amerikan maa jossa puhutaan englantia).

160102-2

Georgetown, peruskatunäkymää.