Viimeinen risteilysaari Grenada

To 17.12.2015, St. George’s (Grenada)

Grenada oli tämän risteilymatkan viides ja viimeinen saari. Päivä oli vaihteeksi pilvinen eikä siten niin kuuma kun pari aiempaa. Kosteaa oli kyllä tänäänkin. Kuudes päivä menee kokonaan merellä ja saavumme taas takaisin lähtöpisteeseemme Puerto Ricon San Juaniin aikaisin lauantaiaamuna. Nopeasti on mennyt tämä viikko eikä tylsää ole päässyt tulemaan, kuten taisin aiemminkin jo todeta. Tulisinko uudelleen? Ehkä, mutten kuitenkaan varmaan ihan heti. Alkukriittisyyteni on jossain määrin karissut viikon aikana. Luulen myös, että tällaiset joka päivä eri satamissa vierailevat risteilyt olisivat lähtökohtaisesti se risteilytyyppi, jonka toistekin valitsisin. Useammasta meripäivistä ja harvemmista satamapysähdyksistä koostuva risteily ei ehkä olisi niinkään se minun kuppini teetä, niin helppoa kun laivaelämä onkin. Rajansa kuitenkin kaikella. Ja onhan tämä ihan omanlaistaan matkailua. Eivät oikein muut matkustustavat taida tähän vertautua, joten jos reissaamisesta on kiinnostunut ja tilaisuuden saa, ehkä Karibian risteilykin kannattaa kokeilelemassa käydä.

Jos St. Lucia oli vehreä, sitä oli myös Grenada. Myös tätä saarta ovat hallinneet sekä englantilaiset että ranskalaiset, joka näyttää olevan täällä kovin yleistä. Risteilyaluksia St. George’sin satamassa oli tänä aamuna kaksi. Toinen laiva oli jälleen uusi. Kahta päivää emme tainneet saman aluksen kanssa satamassa viettää. St. George’s oli kovin mäkinen ja kadut kapeita. Tästä huolimatta – tai siitä johtuen – pidin kuitenkin tästä saaresta, sikäli kun sitä satamakaupungin perusteella voi arvioida, eniten. Grenadan pääkaupunki vaikutti myös edellisiä suuremmalta. Erilaisia matkatoimistoja sataman yhteydessä olleessa kauppakeskuksessa oli täälläkin, mutta taksikyytien tyrkyttäjiä taasen merkittävästi kahta satamaa vähemmän.

Useammalla näistä saarista on käytössään oma ja yhteinen valuutta, dollari nimeltään sekin. Tätä ei kuitenkaan ole tähän mennessä juurikaan huomannut. Jenkkitaalat ovat kelvanneet kaikkialla, missä olen asioinut. Varmaan nämä saaret voisi ainakin risteillen käydä läpi edes hoksaamatta, että ne käyttävät omaa rahaakin. Paikallisetkin taitavat ottaa maksun mieluummin Yhdysvaltain valuutassa. Ainakin eilen Castriesin keskustassa ravintolassa istuessani joutui tarjoilijakin miettimään pitkään hintoja paikallisissa dollareissa. Samassa pöydässä istunut vanhempi amerikkalainen herrasmies nimittäin halusi päästä omistaan eroon. Automaatti oli kuulemma niitä hänen riesakseen lykännyt. Grenadalla taas sentään törmäsin ruokalistaan, jossa hinnat oli tässäkin Itä-Karibian valuutassa esitetty.

Laivaelämää etukäteen miettiessäni yksi jonkin verran stressaava tekijä oli pukeutuminen, sillä tiesinhän laivalla olevan iltoja, jolloin pitäisi pukeutua jossain määrin hienommin ja virallisemmin. Mutta mitä se käytännössä tarkoittaisi? Tätä ainakin henkilökohtaisesti pähkäilin paljon. Nyt tiedän. Illalliskattauksista näitä kertoja oli kaksi, risteilyn toinen sekä toiseksi viimeinen ilta. Jokaiseen hyttiin jaettiin aina edellisenä iltana muutaman sivun tiedote, jossa käytiin seikkaperäisesti läpi seuraavan päivän laivalla tarjolla oleva ohjelma, satamakohde sekä nuo ruokailun pukeutumiskoodit. Näissä monisteissa termi ”Formal attire” viittasi juhlapukeutumiseen, jonka kerrottiin tarkoittavan herroilla tummaa pukua tai smokkia (!), daameilla taasen iltapukua ja korkkareita. Paperilla tämä kuulosti edelleen jossain määrin ahdistavalta, eihän minulla moisia vermeitä mukanani ollut. Pikkutakki vain ja kauluspaita. Lohdullista näissä ohjeissa oi se, että niiden annettiin kuitenkin jossain sivulauseessa ymmärtää olevan vain suosituksia.

Toisena iltana asia selvisi käytännössä. Useimmat kanssaristeilijät olivat toden totta pukeutuneet, kuka hienommin, kuka vähemmän hienosti, mutta yleisesti ottaen yritystä kuitenkin oli. Useimmilla miehistä oli solmio. Jopa solmukkeita näki yllättävän paljon. Kaikilla ei kuitenkaan takkia. Joillain oli tumma puku, joillain ei. Jotkut taasen marssivat syömään pikeepaidassa ja rennohkoissa housuissa. Shortsit eivät kuitenkaan menneet läpi, tällainen tapaus nimittäin käännytettiin ovelta takaisin vaatteita vaihtamaan, tai sitten syömään buffet-ravintolaan, jossa tällaista turhantärkeistä pukukoodeista vähät välitettiin myös näinä ”virallisina” iltoina. Oma asusteeni (tumma kauluspaita ilman solmiota, musta pikkutakki, tummat farkut ja siistit kengät) osoittautui tällä kertaa ihan asialliseksi keskitien valinnaksi. En kokenut erottuvani joukosta suuntaan enkä toiseen. Hyvä kompromissi tuntui olevan tämä. Avainsanoja lienevät asusteen asiallisuus ja siisteys. Niillä pääsee pitkälle. Jotain jossain määrin hienompaa ainakin tälle risteilylle kuitenkin kannatti pakata mukaan.

Laivalla tunnutaan olevan tarkkoja käsihygieniasta. Joka paikassa on käsidesiannostelijoita. Ravintoloiden ovella oi jopa henkilö, joka tarjosi henkilökohtaisesti sisääntulijoille desinfiointiainetta pullosta, mikäli tulija sitä itse unohti annostelijasta ottaa. Päivittäisissä hyttilehdyköissä muistuteltiin myös hygienian tärkeydestä ja kerrottiin muun muassa noroviruksen vaaroista. Ymmärrettäväähän tällainen taitaa ollakin. Lähes viisi tuhatta ihmistä tungettuna loppujen lopuksi pieneen kiuluun taitaa olla melkoinen unelmapaikka erilaisten pöpöjen levitä, eritoten kun syöminen on niin olennainen osa tätä koko puuhaa. Vatsavaivoja ei kuitenkaan ainakaan minulla ole ollut, ja uskoisin keittiöpuolenkin huolehtivan laivalla näistä asioista aika tarkasti. Epidemian puhkeaminen laivaympäristössä taitaisi olla kaikille osapuolille melkoinen katastrofi.

151217-2

St. George’s, Grenada.

151217-3

Katunäkymää kaupungilta ja taustalla vaaniva risteilyalus.

151217-1

Grenadan pääkaupungin vehreitä ja mäkisiä maisemia.

151217-4

Hävityksen kauhistus. Grenadan yli vuonna 2004 pyyhkäisseen hurrikaanin jäljet näkyvät yhä.

151217-5

Laivan aktiviteetteja. Seinäkiipeilyä savupiipun kupeessa.

 

Facebooktwittermailby feather

Risteillen Karibialla – päivä numero 4 ja St. Lucia

Ke 16.12.2015, Castries (St. Lucia)

Castries saarella nimeltä St. Lucia. Jälleen itsenäinen valtio. Ilmeisesti pyhimyksiin viittaavat st-etuliitteet paikannimissä jatkuvat. Miksi täällä on niin kovin ihastuttu moiseen, sitä en tiedä. Tuliperäinen ja hyvin vehreä saari on tämä. Perin sievää. Hienot maisemat. Merkillistä sinänsä, mutta maihin mennessä tarkastukset näyttävät muuttuvan vähemmän vaativiksi mitä pidemmälle etenemme. Tällä kertaa laivalle palatessa kukaan ei kysynyt edes henkilöllisyystodistusta, saati sitten passia. Tämä saari on ollut sekä ranskalaisten että englantilaisten vallan alla ja molempien vaikutus näkyy yhä. Kaduilla kuulee puhuttavan paitsi englantia, myös jonkinlaista kreoliranskaa. Englannilla kuitenkin pärjäsi mainiosti koko kaupunkikierroksen ajan. Monet paikallisnimetkin ovat selvästi ranskalaista alkuperää.

Jos eilen suuria risteilyaluksia oli satamassa kaksi, tänään niitä oli kolme. Saapa nähdä montako huomenna. Castries poikkesi jälleen edeltäjistään jonkin verran. Kaupunki näyttäisi olevan suurempi kuin eilen nähty St. John’s. Risteilyvieraille suunnatut kauppakeskittymät olivat täällä ehkä jossain määrin suurempia ja ammattimaisempia kuin edellisessä satamassa. Monesta löytyi myös ilmainen ja helppokäyttöinen wifi, ominaisuus joka on aiemmin ollut jossain määrin kiven alla. Korkeampia (lue neljä kerrosta) rakennuksiakin tähän kaupunkiin mahtui. Edellisen sataman kanssa yhteistä olivat lukuisat taksiyrittäjät, jotka tarjosivat jälleen kyytejään saaren eri osiin ja rannoille. Näistä kuljetusyrittäjistä on selvästi ylitarjontaa. Jos kahta viimeistä saarta haluaa vain kierrellä omin päin tai tietää täsmälleen mitä haluaa nähdä ja minne mennä, uskoisin kyydin saamisen rannasta olevan merkittävästi edullisempaa kuin valmiin retken varaaminen laivan palvelutiskiltä olisi. Aivan varmaksi tätä en tosin voi sanoa, en nimittäin ole kokeillut.

Laivalla on monenlaista porukkaa, lapsista ikäihmisiin, eurooppalaisista etelä- ja väliamerikkalaisiin. Mikään ikäryhmä ei mielestäni erotu joukosta. Monesti risteilyjä pidetään vanhemman kansan huvina, mutta mielestäni näin ei ainakaan täällä pääsääntöisesti ole. Kansallisuuksista sanoisin eurooppalaisten olevan vähemmistössä. Epäilen enemmistön olevan Pohjois-Amerikasta. Espanjaa puhutaan myös matkustajien keskuudessa paljon, ehkä jopa samassa määrin kuin amerikanenglantia. Välillä skandinaavisia kieliäkin kuulee. Samalta lennolta tuttuihin tanskalaisiin naamoihin törmää välillä. Muutama suomalainenkin laivalla näyttää olevan, yksi kolmihenkinen porukka ja toinen parivaljakko. Kaikki nuorehkoja miehiä, mikä sekin on ehkä hieman yllättävää. Enemmänkin suomalaisia täällä toki saattaa olla, mutta vain nämä viisi ovat tähän mennessä tulleet vastaan.

Jos asiakaskunta on monikansallista, on sitä myös laivan henkilökunta. Ei voi välttyä ajatukselta, että näin on tarkoituksella. Laivan päällystö oli kuvineen ja lyhyine esittelyineen esillä hytteihin jo lähtiessä jaetuissa esitteissä. Kahta upseeria ei taida olla samasta maasta. Laivan henkilökunnalle Suomi on perin tuttu maa, onhan paatin kapteeni kotoisin Turusta. Kapteenin kakkosmies on kiinalainen, konemestari Kroatiasta. Keittiöpäällikkö Sveitsistä, ympäristöupseeri Puolasta ja risteilyemäntä Argentiinasta. Palveluhenkilökunta kuka mistäkin. Molemmat sukupuolet ovat hyvin edustettuna. Ensimmäiset illallistarjoilijat olivat Karibian saarilta, tämän uuden vaihdetun ruokavuoron Intiasta ja Kiinasta. Muistaakseni henkilökuntaa on noin puolestasadasta maasta. Laivan yleiskieli näyttää olevan murteellinen englanti.

Vähiin käy ennen kuin loppuu tämäkin risteily. Huomenna on vuorossa Grenada, joka on tämän risteilyn viimeinen pysähdys. Perjantain laiva on koko päivän merellä saapuakseen takaisin Puerto Ricoon lauantaiaamuna. Loppujen lopuksi nopeasti on aika täällä mennyt. Tällaisella joka päivä eri satamaan pysähtyvällä risteilyllä ei näemmä ehdi pitkästyä. Päivät menevät maissa, illat merellä. Laivan ohjelmatarjonta on sangen yltäkylläistä. Kaikkiin esityksiin voi lähtökohtaisesti kävellä sisälle ja istua ihmettelemään, mitä tänään kussakin esitystilassa on tarjolla. Tähän asti nähtyä on tullut ainakin jonkinlainen yhdistetty narupallo-, musiikki ja stand up -komediashow, sekä jäätanssia laivan pienellä luistinradalla. Tämä jääesitys oli tolkuttoman suosittu. Kannattaa olla ajoissa paikalla jos ei halua seistä. Ykkösluistelija on muuten Suomesta. Sari, mikäli esiintyjien esittelyt näytöksen päätteeksi oikein tulkitsin. Kuten todettua, kansainvälistä meininkiä on tämä risteilypuuha.

151216-1

St. Lucian vehreää ja idyllistä maisemaa.

151216-2

Pääkaupunki Castriesin katuja.

151216-3

Veneitä kaupungin laitamilla.

151216-4

Tälle kentälle ei parane aina laskeutua. Huomaa laivan varjo. Alukset kukevat aivan kiitoradan pään edestä.

151216-6

Vaihteeksi laivakuvaa. Mahtipontinen joulukuusi ja keskuskäytävä.

 

Facebooktwittermailby feather

Edelleen Karibiaa ja risteilyä – päivä 3, Antigua

Ti 15.12.2015, St. John’s (Antigua)

Antiguan St. John’s oli tämän retken ensimmäinen satama, jossa oli lisäksemme toinen suuri risteilyalus. Juhlavalta ja uudehkolta näytti tämä toinenkin italialaisen Costa-vaustamon laiva. St. John’s poikkesi jälleen aikaisemmista pysähdyspaikoista. Tällä kertaa kahden aluksen risteilyväkeä tervehti heti laiturin päästä alkanut ostoskatu. Melkoista markkinahumua. Steelpan-bändi soitti ja erilaisia taksikyytejä saaren eri osiin – erityisesti rannoille, joita kuulemma Antigualla on 366 – tyrkytettiin tulijoille kiusaksi asti. Ensimmäinen saari muuten jolla näin tehtiin. Aiemmissa satamissa ei tällaista jossain määrin hyökkäävää ja monesta maasta tuttua kauppaamista ole harrastettu. Kuskit ja kuljetusyrittäjät tosin uskoivat kieltävän vastauksen kerrasta.

Antigua oli myös matkan ensimmäinen itsenäinen valtio. Risteilymatkustajilta ei tosin tälläkään kertaa sen kummemmin passeja kyselty. Pelkkä risteilylippu ja henkilöllisyystodistus riitti täälläkin. Saaren pääkaupungin St. Johnin yleisilmeestä näkee, että emme ole enää yhdysvalloissa. Epäilen, että BKT-lukemat tippuivat jonkin verran kahteen edelliseen saareen verrattuna. Siltä ainakin näyttää. Täällä on köyhempää kuin aiemmilla saarilla. Tarkistaisin jos nettiyhteydet sen sallisivat. Olen nimittäin vieläkin taistellut kiusausta vastaan ja jättänyt laivan kalliin Internet-paketin ostamatta. Tämäkin teksti ladattaneen siis verkkoon jostain seuraavan saaren nettiyhteyden omaavasta kahvilasta tai ravintolasta. Tällaiset paikat on ollut tähän asti helppo erottaa katukuvasta. Tyypillisesti ne ovat nimittäin täynnä mobiililaitettaan kuin hypnotisoituneina tuijottavia kanssaristeilijöitä.

Jos suomalaisia pidetään perinteisesti kaljaturisteina, niin kyllä ainakin monelle pohjoisamerikkalaisellekin näyttää maissa olut maistuvan. Mitään varsinaista sikailua en ole nähnyt, mutta kovin rennosti ottavat monet. Kovia ovat myös tuulettelemaan ja huutamaan jenkit. Hurraa-huutoihin ei näemmä kovin kummoista syytä tarvita. Vaikkapa jonkun ottaman selfien taustalle joutuminen riittää. Kiintoisaa. Luulin, että tällainen ylenmääräinen wuu! -huutelukulttuuri on ominaista vain amerikkalaisten tv-ohjelmien yleisöille, mutta näköjään se kuuluukin ihan peruskäytöstapoihin. Ainakin mitä tulee tämän risteilyn matkustajiin. Eilen alkuillasta savun jo noustessa piipuista ja laivan ollessa valmiina lähtöön laiturille ajoi kaasu pohjassa ja hätävilkut päällä hopeanharmaa urheiluauto, joka pysähtyi laivan laskusillan viereen. Autosta könysi harmaahiuksinen perusamerikkalaisen näköinen keski-ikäinen mies, joka tuuletti laivan parvekkeilla olleelle yleisölle. Katsojat hurrasivat ja vihelsivät. Kansimiehet hoputtivat miehen laivaan ja pistivät laskusillan pakettiin. Rastapäinen autokuskikin nousi vielä kulkineestaan kumartamaan yleisölle saaden valtaisat aplodit hänkin. Kun rennosti ottaa, kaikkea voi sattua. Tai melkein sattua.

Illallissaaga sai lopulta onnellisen päätöksen. Aiempaan kattaukseen ja pienempään pöytään vaihtaminen kannatti. Enää iltasapuskalla ei tarvitse istuskella tylsistyneenä lähes yhteentoista odotellen tarjoilijoiden puolituntista suoriutumista kustakin ruokalajista. Kuudelta alkavalla ensimmäisellä kattauksella palvelu pelaa näemmä nopeammin ja homma on selvä noin tunnissa, kun siihen aiemmin meni kaksi. Pöytäkokokin tähän tosin taitaa vaikuttaa. Monesta seurueesta koostuvasta pöydästä suoriutuminen vie luonnollisesti henkilökunnalta enemmän aikaa pikkupöytään verrattuna.

Pöytäseurue on muuten näissä kattauksissa aina sama. Jos kanssamatkustajien kanssa ei jaksa aina seurustella tai pöytäseurue ei muuten ole mieluinen, suosittelen kahden hengen pöytää. Sellaisiakin laivan ruokasalista löytyy, vaikka tietokone – tai kuka ihme vaikkapa kymmenen hengen pöytäseurueet laivaan sisäänkirjautumisen yhteydessä sitten valitseekaan, onhan pöytänumerot painettu jo risteilyn yleiskorttiin – ei sellaista automaattisesti taida kenellekään arpoa. Ja tietenkin laivalla on myös seisova pöytä, jonne voi marssia milloin lystää ja istua missä pöydässä tahtoo. A la carte -kattauksissa ei ole pakko käydä lainkaan jos formaalista ruokailusta ei ole innostunut.

151215-1

Hulinaa risteilyalussataman kauppakadulla. Laivat häilyvät taustalla jottei totuus unohtuisi.

151215-2

Satunnaiskuvaa kantakaupungilta.

151215-3

Yleiskuvaa St. John’sin satamasta.

151215-4

Hieman sumea kännykkäkamerakuva laivan pääruokasalista. Tarjoilijakunta esiintyy portaikossa.

 

 

Facebooktwittermailby feather

Risteillen Karibialla – päivä 2 ja St. Croix

Ma 14.12.2015, St. Croix (Yhdysvaltain Neitsytsaaret)

Toinen päivä, toinen saari. Edelleen Yhdysvaltain hallintoalueella. Uusia itsenäisiä valtioita ei ole siis vielä tällä kierroksella tullut eteen. Sekin aika tosin vielä koittaa. Tähän mennessä maihin – tai takaisin laivaan – päästäkseen on pitänyt esittää kuvallinen henkilökortti (suomalainen ajokorttikin on kelvannut) sekä risteilylippu, joka on samalla ikään kuin luottokortti. Kaikki ostokset laivalla tehdään tällä samaisella muovikortilla, eikä käteistä rahaa tarvitse käyttää. Kortti toimii myös hytin avaimena. Passiin ei leimoja ole tullut eikä sitä ole maissa kyselty.

Kun laivalta lähtee maihin, jokaisen matkustajan kortin viivakoodi piipataan henkilökunnan toimesta lukijalla. Sama toistuu palatessa. Tämä helpottaa varmasti turistien paimentamista, tietäähän henkilökunta jatkuvasti kuka on laivassa ja kuka ei. Puerto Ricossa laivaan kirjautuessa kaikki risteilijät myös valokuvattiin. Jos laivan lähtöaika lähestyy ja joku puuttuu, on tuon kadonneen lampaan naamakin heti henkilökunnan tiedossa. Kunkin matkustajan kuva näkyy nimittäin ilmestyvän viivakoodeja lukevan laivahenkilön päätteelle kun kortti sanoo laivasta lähtiessä piip. Kyllä tietotekniikka on ihmeellistä. Pakoon ei pääse.

Laiva tulee satamaan aina aikaisin aamulla ja sieltä pääsee niin halutessaan poistumaan jo puoli kahdeksan maissa. Tähän mennessä palata on pitänyt puoli kuuteen mennessä alkuillasta. Poistuminen ei ole tietenkään pakollista. Niin halutessaan koko viikon voi viettää käymättä kertaakaan kuivalla maalla. Ohjelmaa laivalla on päivälläkin. Uskoisin kuitenkin pääosan porukasta käyvän maissa päivittäin. Jotkut ovat pidempään, jotkut lyhyemmän aikaa. Lähteä ja palata voi milloin tahansa. Uskoakseni edestakaisinkin voi rampata, mutta tätä en tosin ole (vielä) henkilökohtaisesti kokeillut. Laiva seilaa taas kohti uutta satamaa iltahämärissä.

St. Croix oli hengeltään hieman erilainen kuin eilinen St. Thomas. Vähemmän huoliteltu ja autenttisempi ehkä. Upouudet ostoskeskukset täältä ainakin näyttivät puuttuvan. Tunnelma on rauhallinen, suorastaan uinuva. Tämä saari on kuulemma ollut aikanaan brittiomistuksessa, mutta sittemmin se myytiin tanskalaisille, jotka käsittääkseni tänne vasta varsinaisesti rupesivat infraa rakentamaan. Paikannimissäkin tanskalainen vaikute näkyy. Suurimmat asutuskeskukset ovat nimeltään Frederiksted ja Kristiansted. Viimeksi mainitussa bongasin katukilpiä, joissa kadunnimi oli ensin tanskaksi, vasta sitten englanniksi. Yhdysvaltain tähtiliput tosin liehuvat silti monissa mastoissa. Kiintoisasti liikenne on vasemmanpuoleista, mutta kaikissa näkemissäni autoissa ratti oli silti vasemmalla. Manner-Yhdysvalloista tuotuja ovat ajoneuvot kai. Luovuttaisivat vain suosiolla ja siirtyisivät oikeanpuoleiseen liikenteeseen. Joka tapauksessa merkillinen taskalais-karibilais-jenkkiläinen paikka on tämä. Enpäs tällaisenkaan olemassaolosta ollut aiemmin tietoinen.

Tällä kertaa risteilyalusten satama sijaitsi saaren pääasutuskeskuksista pienemmässä, Fredrikstedissä. Heti laiturin pielessä oli ranta, johon monet risteilijät näyttivät suuntaavan. Saaren pääpaikkaan Christianstediin pääsi myös helposti, sillä risteilijöiden kuljetus pikkubusseilla paikasta toiseen on näemmä vakiintunut ja toimiva paikallisten kuljetusyrittäjien pyörittämä bisnes. Edestakaisesta matkasta joutui maksamaan 16 dollaria ja se kesti puolisen tuntia. Kovin suuri tämäkään saari ei siis ole. Hiljaisen seesteinen oli Kristianstedkin. Kadulla kuljeskeli harvojen ihmisten ohella hämmentävä määrä irtokukkoja. Palvelut tosin tuntuvat tälläkin saarella toimivan hyvin ja tunnelma on loppujen lopuksi länsimainen. Olemmehan kuitenkin yhä Yhdysvalloissa.

Hyttiin alkaa pikku hiljaa kotiutua. Hyvä niin, onhan edessä vielä monta päivää täällä asustelua. Iltaruokailu ei mennyt henkilökunnalta oman arvioni mukaan eilenkään ihan putkeen. Tänään sekä ruokailuaika että pöytä vaihtuvat. Saapa nähdä miten muuttuu meininki. Ruokailujärjestelyjen muutos onnistui helposti. Syytä pyyntöön ei kyselty ja henkilökunta oli hyvin asiallista ja auttavaista. Asiakasta täällä ainakin kuunnellaan. Tässä mielessä palvelukulttuuri on ollut tähän asti suorastaan ylitsevuotavan kohteliasta.

151214-1

Ensimmäinen saari jää taakse iltahämärissä sunnuntaina.

151214-2

St. Croix, satama. Risteilijät poistuvat laivasta aamulla.

151214-4

Ranta heti risteilylaiturin tuntumassa.

151214-3

Christianstedin hiljainen pääkatu. Kuvasta bongattavissa sekä Tanskan että Yhdysvaltain liput.

151214-5

Christianstedin hiljaista rantakatua. Huomaa jouluinen venemies.

 

 

Facebooktwittermailby feather