Pohjois-Kenia, ”Road to hell”, osa 1 – päivä 68

Pe 6.2.2015, Isiolo (KE) – Marsabit (KE)

Perjantai Pohjois-Keniassa oli lämmin päivä. Starttasimme Isiolosta hyvissä ajoin seitsemän jälkeen aamulla, emmehän tienneet mitä päivä tulisi pitämään sisällään. Matkaa olisi taitettavana noin 260 kilometriä ja tie siis lempinimeltään lupaavasti road to hell. Alku näytti tästä huolimatta perin hyvältä. Uudenkarhea asfalttitie oli lähes täysin muusta liikenteestä vapaa ja eteneminen oli helppoa. Ohitimme Archers post –nimisen, noin 35 kilometrin päässä Isiolosta sijaitsevan kylän jo puolen tunnin kuluttua lähdöstä.

Tätä uuden asfaltin huvia kesti kaiken kaikkiaan 130 kilometriä. Merillen kylässä uusi päällystetty tie loppui ja sorapintainen tieosuus alkoi. Alku olikin ollut vähän turhan helppoa ottaen huomioon tien lempinimen. Merillestä Laisamikseen – ainoa tällä välillä paperikarttaamme merkitty paikannimi muuten – tie oli ajettavissa. Nimismiehenkiharoiden poimuttama tie muistutti kunnoltaan paljon Etoshan kansallispuistossa Namibiassa ajamaamme. Aivan kuten puiston tielläkin, vauhti hidastui noin kolmeen kymppiin ja tie täristi autoa, matkustajia ja kaikkea irtaimistoa melko lailla. Ei tämäkään vielä liian hankalalta tuntunut. Vähäiset paikalliset bussit ja kuorma-autot pyyhälsivät ohitsemme melkoista kyytiä jättäen jälkeensä valtaisan pölypilven. Epätasainen tie ei näyttänyt näitä kuskeja paljon häiritsevän.

Hieman yllättäen alkumatkan suurimmat ongelmat koettiin Laisamiksen kylässä, jossa hyvin tamppaantuneelle hiekkatielle oli rakennettu useampikin korkea töyssy, ilmeisesti jälleen kerran liikenteen hidastamistarkoituksessa. Sinänsä ymmärrettävää ottaen huomioon paikallisten bussikuskien edesottamukset. Nämä korkeat ja jyrkähköt töyssyt olivat kuitenkin lähes liikaa bussillemme. Ensin keula meinasi ottaa niihin kiinni, ja jahka keula saatiin töyssyn yli, oli koko bussi jäädä töyssyn päälle jumiin keskirungostaan. Näihin muutamaan töyssyyn paloi aikaa ainakin puoli tuntia. Mukanamme olevia vaneripalasia – alkujaan kuulemma sängynpäätyjä jostain, ties mistä hotellista – jouduttiin jälleen sovittelemaan renkaiden alle ja lopulta näistäkin esteistä suoriuduttiin lopulta kunnialla.

Jyryytettyämme epätasaista soratietä noin 60 kilometriä, eli siis muutaman tunnin, törmäsimme jälleen asfalttitiehen. Tämä tie se vasta uutta olikin, sillä sitä näyttiin tehtävän jatkuvasti lisää. Työmaalla oli paljon kalustoa. Erään tiejyrän ikkunassa roikkui kookas Turkin lippu. Kiintoisaa. Lieköhän tieurakka turkkilaisten heiniä. Olisi mielenkiintoista tietää, kuka tiepätkän uudistamisen lopulta rahoittaa, kuka toteuttaa. EU:n lippukin nimittäin esiintyi useammassa päivän aikana ohitetussa tien varren kyltissä. En voi tosin olla varma, liittyivätkö ne itse tieurakkaan.

Uutta tietä tehdään näemmä vanhan viereen, joten tietyöt eivät sinänsä hidasta etenemistä vanhalla reitillä. Tieopasteiden ohjattua meidät jälleen asfaltille elämä näytti hymyilevän. Kyyti oli pitkän rynkytyksen jälkeen epätodellisen tasaista. Tässäkö se koko helvetintie olikin, pohdimme. Olisimme perillä jo hyvissä ajoin iltapäivällä, lähes lounasaikaan. Väärin luultu, jälleen kerran. Saimme ajaa uutta tietä pitkin vain 15 kilometriä, jonka jälkeen opasteet ohjasivat meidät jälleen vanhalle tieuralle. Rynkytys jatkui.

Varsinaiset haasteet kohtasimme kuitenkin vasta noin parikymmentä kilometriä ennen Marsabitia. Tie muuttui ajoittain suorastaan surkeaksi. Suuria kuoppia ja kiviä, korkeuseroja. Nelivetoautojen maastoa. Bussimme oli hätää kärsimässä. Välillä keula otti kiinni, välillä alusta. Jossain vaiheessa jouduimme kiemurtelemaan tässä kynnöspellossa niin hiljaa, että paikalliset lapset kävelivät vierellämme meille naureskellen. Ihme ja kumma, mutta selvisimme kuitenkin perille Marsabitiin ilman sen suurempia vaurioita. Kellokin oli vasta neljä iltapäivällä.

Loppujen lopuksi päivä oli ollut lyhyempi kuin millaiseksi olin sen itse kuvitellut, kiitos paljolti alkupään asfalttitien. Jos koko matka olisi ollut edes soratietä, emme varmaankaan olisi päässeet perille ennen pimeää. Saati sitten mikäli taipale olisi kokonaisuudessaan muistuttanut viimeisiä tänään ajettuja kymmeniä kilometrejä, jolloin matkaan olisi varmaan mennyt vuorokausi.

Turvallisuustilanne päivämatkan varrella ei antanut juurikaan syytä huoleen. Poliisistoppeja oli useita, mutta useimmista niistä meidät huidottiin läpi sen kummin mitään kyselemättä. Yhdellä pysäytyspaikalla kaikkien passit tarkistettiin ja saimme myös neuvoja sekä opastusta. Kaikki poliisit olivat aseistettuja ja useimmissa vastaan tulleissa kuorma-autoissa näkyi myös apukuskilla olevan jalkojensa välissä kivääri. Piippu näkyi, ehkä tarkoituksella. Eivät kuitenkaan ihan turvallisia liene nämä seudut.

Pääosa paikallisväestöstä täällä näyttää pukeutuvan kirkkaanvärisiin heimoasusteisiin ja monenmoisiin koruihin. Ajoittain tien varren paimenet viittilöivät meitä pysähtymään näyttäen juomaeleitä, mutta emme niin tehneet. Olihan meitä varoitettu. En tosin usko, että näissä tapauksissa mitään sen kummempia taka-ajatuksia oli, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Sitä paitsi ja loppujen lopuksi, ei liene meidänkään velvollisuutemme jokaista janoista vastaantulijaa juottaa.

Loppumatkan huonolla ja hitaalla tieosuudella ohitimme suurehkon joukon lapsia. Ajettuamme meluavan lapsilauman ohi kolahti auton kylkeen ja perään muutama kivi. Kivittivät. Olen lukenut että tällaista on sattunut Etiopiassa, mutta näköjään niin voi käydä myös täällä. Ikävää. Vahinkoja ei tosin näistä pikkukivistä tullut, mutta eihän tuollainen kovin positiivisia mielikuvia maasta tai ihmisistä luo, niin lapsia kuin olivatkin.

Matka jatkuu taas heti huomenna. Pyrimme taas aikaiseen starttiin ja suuntana on tällöin Moyale, Kenian ja Etiopian rajalla sijaitseva kaupunki. Mikäli mahdollista, yritämme ylittää rajan jo huomenna. Tiettävästi suurempi osa rajan jakamasta Moyalen kaupungista sijaitsee Etiopian puolella, joten majoittumista ja muita palveluita ajatellen se lienee parempi paikka viettää seuraava yö.

150206-1

150206-2 150206-3 150206-4 150206-5

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

13 vastausta artikkeliin ”Pohjois-Kenia, ”Road to hell”, osa 1 – päivä 68

  1. Jos ei ole koskaa oikein huonolla tiellä bussilla edennyt, ei osaa edes kuvitella miten hankalaa se voi olla. Itse olin joskus vuonna miekka ja kirves Haitilla, jossa teiden kunto oli osittain karmea. Munuaiset sai kyllä kyytiä siinä rynkytyksessä. Onneksi ette jääneet keikkumaan hidastetöyssyjen päälle… 😀

    • Juu, töyssyt olisivat tosiaan olleet epämieluisa kiikkulauta. Melkoista täristystä tuo olikin, vaikka Jani ajoi hyvin varoen. Paikalliset bussit ajoivat tosi kovaa. Ehkä noita taktiikoita on kaksi, ajaa joko kaadu pohjassa tai sitten tofella hiljaa.

    • Täytyypä vilkaista ehdotusvideo jahka kunnollisen netin ääreen pääsemme. Se täällä on käynyt selväksi, että suuri maavara olisi ensimmäinen edellytys jos kehnoille teille aikoo. Se auttaisi jo paljon. Paikalliset bussit ja kuorma-autot kulkevat aika korkealla. Ajokki taasen tosi matalalla. Neliveto on sitten jo tosi koviin paikkoihin, ehkä teiden ulkopuolelle.

      Täytyy vähän kertailla sveitsiläisten juttuja, mutta Sudanin teitä ainakin sanoivat tylsiksi ja kovin suoriksi. Päivän kohokohta saattoi kuulemma olla mutka tiessä…

      • Sen mitä nyt näin ja koin Egyptissä niin tiet on älyttömän hyvässä kunnossa ( ja suoria pitkiä pätkiä keskellä hiekkaa). Jotenkin jäi sellinen fiilis, että Sudanissakaan ei olisi ongelmaa ainakaan lähempänä Egyptiä.

        • Tällainen käsitys minullakin on Sudanin teistä. Aika Hhyviä niiden pitäisi kaiketi olla. Etiopian tiet ovat tähän mennessä osoittautuneet melkoiseksi pettymykseksi. Toivottavasti tämä kuitenkin vielä tästä iloksi muuttuu. Todella pitkä matka on Addikseen jos tämänpäiväisen kaltaisia teitä joudumme täällä koko ajan ajelemaan.

  2. Tien rahoittajina toimivat Kenian valtio, EU ja Afrikan kehityspankki ( Suomi on jäsenenä Afrikan kehityspankissa). Tien pituus on melkein 500 km ja sitä on tehty pätkissä. Jonkun pätkän on rahoittanut EU jne.
    Tien rakentamisen toteuttavat puolestaan kiinalaiset ja turkkilaiset. Siksi varmaan Turkin lippu näkösällä.

    • Siinä niitä Kiinalaisia investointeja Afrikkaan, EU maksaa ja kiinalaiset rakentavat. Vähän kuin pappa betalar.
      Muuten viihdepäälikön varmaan kannattaa jatkossa katsoa miten päin auton maavaraa tutkii ettei vahingossa pyllistä kohti mustaa kiveä.
      Onnea noille soratieosuuksille, ei näytä tuo maavara olevan turhan suuri.

      • No jopas on aikamoinen viritys tuo tien toteutuskuvio. Kansainvälistä meininkiä, ei voi muuta sanoa.

        Viihdepäällikön housut tosiaan roikkuvat ajoin huolestuttavan matalalla. Ehkäpä tilanne kuitenkaan ei ole niin kriittinen enää, onhan Etiopia pääosin kristitty maa. Aamuyöllä eilen tosin heräsimme muslimien ruokouskutsuun, mutta ehkä se on vain tämä eteläinen osa maata.

        Kiitos. KOitetaan pitää auto yhtenä palasena. Juuri tuossa poistettiin monta kiloa hiekkaa ilmanputsarista. Pölyistä puuhaa tämä.

    • Juu, auton koria on pitänyt nostaa jo pitkään. Ehkä huomenna sitten. Hyvien teiden ajo-ominaisuudet taitavat tosin tuon seurauksena vähän heikentyä. Koitetaan pimia kaikki rynkytyksessä tippuva talteen ja ruuvailla takaisin kiinni kun aikaa on.

    • Parin tunnin stoppi tuli, tosiaan. Paikallista rahaa ei juurikaan taskuissa ollut, mutta vettä autossa sentään. Tietenkin oli pimeää ja auto hyytyi keskelle ei-mitään. Hieno tähtitaivas, jos jotain positiivista halutaan asiasta hakea. Mutta liikkeelle lopulta kuitenkin päästiin, erinäisten opertaaioiden tuloksena.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *