Kuluva aika sekä laiva nimeltä Estonia

Su 28.9.2014, Tallinna (EE)

Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika. Siitä huolimatta muistan missä olin tuolloin. Istuin kohti Haminaa ajavan maastokuorma-auton lavalla. Oli kirkkaan kuulas syyspäivä ja puut jo keltaisia. Kaunis syyssää ei kuitenkaan ollut asia, joka meidän lavalla matkustaneiden metsäleiriltä väsyneinä palaavien upseerioppilaiden huomion kiinnitti metsästä takaisin  rakennetulle alueelle päästyämme. Lipputangot. Niissä oli jotain kummaa. Jokaisen lippu oli puolitangossa. Koko kaupungissa.

Kasarmille päästyämme selvisi pian miksi koko kaupunki suruliputti. Itämerellä oli nimittäin uponnut keskellä yötä autolautta nimeltä Estonia, vieden mukanaan pääosan matkustajistaan, lähes tuhat ihmistä. Tästä tragediasta on tänään kulunut tasan 20 vuotta. Hämmästyttävää miten se aika kuluu.

Kynttilöitä ja nimiä.

Kynttilöitä ja nimiä.

Nimiä on paljon.

Nimiä on paljon.

Estonian uppoamista muistetaan yhä Virossa vuosittain. Tämä ei olekaan ihme kun ottaa huomioon onnettomuuden mittasuhteet. Laivan upotessa menehtyi 852 ihmistä. Se on todella paljon kun ottaa huomioon kuinka pieniä maita Viro ja Ruotsi – joiden kansalaisia uhrit pääosin olivat – loppujen lopuksi ovat. Vertailun vuoksi syyskuun 11. päivän iskut New Yorkissa vaativat noin 2700 ihmisen hengen. Se on vain kolme kertaa enemmän kuin laivaturmassa, sikäli kun sanaa ”vain” tässä yhteydessä voi korrektisti käyttää.

Tallinnan keskustassa, aivan vanhan kaupungin muurien kupeessa olevalle katkennut linja -nimellä tunnetulle muistomerkille ilmestyy jokaisena vuosipäivänä viljalti kynttilöitä. Niin tänäkin vuonna. Satuin kulkemaan paikan ohi eilen illalla. Epäonnisen tapahtuman kaksikymmenvuotispäivän juhlallisuuksiin kuului seesteistä ja leijuvaa ambient-henkistä musiikkia soittanut yhtye sekä muistomerkin viereisen nurmikentän peittänyt valotaideteos. Ohessa muutamia (valitettavan rakeisia) kuvia.

Eteeristä tunnelmaa Tallinnan yössä.

Eteeristä tunnelmaa Tallinnan yössä.

 

 

Tautista hommaa – lääkitystä Afrikkaan

Pe 19.9.2014, Helsinki (FI)

Ensikisi on todettava, että ennakkoluuloni Afrikkaa kohtaan ovat suuremmat kuin mitään muuta maanosaa tuntemani. Afrikka näyttäytyy mielikuvissani poliittisesti erittäin epävakaana paikkana, jota riivaavat köyhyyden ja puutteen ohella lukuisat erilaiset sairaudet ja taudit. Kaikki mahdolliset tartuntataudit ynnä erinäiset ihmistä piinaavat loiset mitä maailmasta suinkin löytyy. Ja toki lisäksi ne, joita tiede ei ole vielä löytänyt. Afrikasta nekin löytyvät. Näin ajatellen minä.

Tämähän ei tietenkään voi olla koko totuus. Afrikkahan on valtava manner ja lienee kaikkea muuta kuin poliittisesti, ilmastollisesti tai etnisesti homogeeninen sellainen. Ongelmiakin toki on, mutta koko mannerta koskevia yleistyksiä ei voitane tehdä. Näin sanoo järkeni. Näihin ennakkoluuluihin ei siten varmaankaan ole kuin vain yksi lääke. On mentävä itse paikan päälle katsomaan mistä on kysymys.

Afrikan malariakartta. Suunniteltu reitti on esitetty mustalla viivalla.

Afrikan malariakartta. Suunniteltu reitti on esitetty mustalla viivalla. (Kuva: worldbank.org)

Oma rokotussuojani on käsitykseni mukaan aika hyvässä kunnossa. Viime talven kestäneen Libanonin reissun yhteydessä tuolloinen työnantajani tarjosi työsuhde-etuna kiitettävän määrän erilaisia rokotuksia. Niillä päästäneen hyvään alkuun.

Muutama olennainen rokotus ja lääkitys minulta kuitenkin puuttuu. Rokotuksista tärkein tällainen on keltakuume, jota vastaan minua ei ole koskaan rokotettu, enhän ole aiemmin käynyt tämän taudin esiintymisalueilla. Väriltään keltainen kansainvälinen rokotuskortti (kuvat ohessa) on käsittääkseni alun perin tarkoitettukin viralliseksi dokumentiksi tästä nimenomaisesta rokotuksesta. Ainakin vihkosen ensimmäinen aukeama on omistettu pelkästään tälle taudille ja se on ainut rokote, joka kortissa mainitaan nimeltä. Yellow fever. Fievre Jaune. Pari vihkosen seuraavaa aukeamaa on sitten varattu vain ”muille rokotuksille”.

Afrikassa on joitakin maita, joihin päästäkseen keltakuumerokote pitää olla voimassa. Se on siis hankittava. Muistan kuulleeni, että näitä rokotuksia pistettäisiin myös niitä vaativien maiden rajoilla sikäli kun satunnaisella matkailijalla ei sellaista ole, mutta ajatus afrikan sydänmaiden rajaklinikalla otetusta rokotuksesta ei oikein houkuttele. Rajansa kaikella, seikkailuillakin. Eritoten jos ne sisältävät injektioneuloja.

Kansainvälinen rokotuskortti päältä.

Kansainvälinen rokotuskortti päältä.

Kansainvälinen roktuskortti sisältä. Merkinnät jatkuvat vielä seuraavalle aukeamalle.

Kansainvälinen roktuskortti sisältä. Merkinnät jatkuvat vielä seuraavalle aukeamalle.

Toinen ennakkovalmistautumista vaativa terveydellinen asia Afrikassa on tietenkin Malaria. Oheisella kartalla on esitetty Malarian vaara-alueita Afrikassa sekä suunniteltu matkareitti Etelä-Afrikasta Sudaniin.Kuten kuvasta nähdään, musta viiva kohtaa ajoittain kovin syvänpunaisia alueita. Joihinkin ennakkotoimenpiteisiin täytyy kai siis ryhtyä.

Malariarokotetta ei ole olemassa, joten sairautta vastaan voi suojautua vain syömällä malarianestolääkkeitä sekä tietenkin yrittämällä välttää hyttysten puremia käyttämällä peittäviä vaatteita ja hyönteisverkkoja. Kumpikaan näistä keinoista ei ole kuitenkaan täysin varma. Myös ilman lääkitystäkin voi maailmalla seikkailla, enkä itse ole esimerkiksi Aasiassa ikinä malarialääkkeitä syönyt. Terveysongelmia ei ole ollut vaikka esimerkiksi Laos – jonka läpi olen Kiinasta Thaimaahan maanteitä pitkin noin viikon maassa viettäen matkustanut – on joissain kartoissa kokonaan malaria-aluetta.

Tällä kertaa, ehkä johtuen juuri Afrikkaa kohden tuntemistani ennakkoluuloista, ajattelin kuitenkin malarialääkityksenkin hommata. Vaihtoehtoja on muutamia, joista käsittääkseni paras ja vähiten sivuvaikutuksia aiheuttava on valitettavan kallis. Yksi tabletti (joita on otettava päivittäin) taitaa Suomessa maksaa 4…5 euroa kappaleelta. Huhut kuitenkin kertovat, että tätä lääkettä saisi esimerkiksi Virosta huomattavasti halvemmalla.

Täytyy tutkia asiaa. Koitan palata aiheeseen myöhemmin näin tehtyäni.

 

 

 

Sähköä seinästä – mietteitä pistorasia-adapteista

Ti 9.9.2014, Tallinna (EE)

Moderni maailma on tuonut tullessaan jos jonkinlaista mobiilivempainta, joita ihmiset tyypillisesti kantavat mukanaan, myös matkustaessaan. Monella näitä laitteita on useampia. Niin minullakin. Kaikki laitteet tarvitsevat kuitenkin sähköä ja niitä on latailtava tämän tästä. Vaikkapa typillinen älypuhelin tarvinnee keskimäärin latauksen kerran vuorokaudessa tai virta loppuu jättäen käyttäjän vähintään lievän ahdistuksen valtaan, pahimmillaan suoranaiseen pulaan.

Sähkö on siis tarpeellinen juttu. Euroopassa ja muistini mukaan Aasiassakaan sähkölaitteiden lataus ei yleensä ole ongelma. Pistorasiat ovat nimittäin samanlaisia (tai kylliksi samanlaisia) kuin Suomessakin ja kotimaasta mukana kannetut laturit sopivat niihin ongelmitta. Eksoottisempiin (tai englantia puhuviin) maihin mentäessä tilanne muuttuu. Reiät seinässä ovatkin erilaisia kuin piikit töpselissä. Käsissä on akuutti ongelma.

fghfhf

Kutakuinkin tällainen on uusi, vielä kovia kokematon adapterini.

Tätä ongelmaa korjaamaan markkinoilla on useita erilaisia adaptereita, joiden tarkoitus on mahdollistaa suomalaisten latureiden ja muiden sähkölaitteiden käyttämisen maissa, jossa pistorasiat poikkeavat siitä mihin kotona on totuttu. Tällainen laite on hyvä olla olemassa ja itse pitäisin sitä yhtenä paljon matkustavan vakiomatkavarusteena. Jos nimittäin satut adapteria joskus yllättäen tarvitsemaan eikä sinulla sellaista ole, voit olla sangen varma ettei sellaista siihen hätään myöskään löydy. Murphyn laki, tiedättehän.

On myös hyvä muistaa, että tällaiset adapterit eivät ole muuntajia, eli ne eivät vaikuta mitenkään sähköverkon volttimäärään. Ne vain ikäänkuin muuttavat yhdenlaiset pistorasiareiät toisenlaisiksi. Itse sähkön ominaisuudet eivät muutu. Joissain maissa jännite poikkeaa eurooppalaisesta 230 voltista ollen vaikkapa Japanissa 100 volttia ja yhdysvalloissa 120. Tämä ei kuitenkaan yleensä ole ongelma. Nykyaikaiset sähkölaitteiden laturit pystyvät yleensä muuntamaan myös alhaisemman jännitteen laitteille sopivaksi. Akun latautuminen saattaa vain kestää tällöin kauemmin.

Ainoa jännitteisiin, adaptereihin ja latureihin liittyvä ongelma jonka muistan sattui Japanissa. Tuolloin matkakaveri iPad ei suostunut latautumaan maan kaikissa pistorasioissa. Jännite varmaan poikkesi välillä liikaa siitä, minkä laitteen laturi pystyi käsittelemään. Itse en kuitenkaan muista, että olisin omien laitteideni kanssa vastaavia ongelmia kohdannut.

gfjgdhj

Vanha adapterini, ”piikkisikamalli”. Huomaa oikosulun aiheuttamat mustumat keskellä.

Olen omistanut kaksi erillaista adapteria. Näistä yllä olevan kuvan mukaista, Australiassa suomalaisporukassa piikkisiaksi nimeämäämme adapteria olen käyttänyt sangen paljon ja tuota toista, hieman eri periaatteella toimivaa Skross-merkkistä paljon vähemmän. Jälkimmäisestä on siten vielä vaikea antaa syvällisempiä lausuntoja. Kuubassa se ainakin teki tehtävänsä moitteettomasti.

Piikkisikamallikin palveli aikansa sangen hyvin, mutta siitä huolimatta uutta adapteria hankkiessani vaihdoin mallia tarkoituksella. Vanhassa oli nimittäin joitain huonojakin puolia. Eniten sitä tuli käytettyä ehkäpä Australiassa, jossa asuin paljon hostelleissa. Maan pistorasiat olivat usein parimallia, jossa reiät olivat sangen lähellä toisiaan. Tämän mallisen adapterin käyttäminen johti yleensä siihen, että toiseen rasiaan ei voinut kytkeä minkäänlaista töpseliä. Ei hyvä. Varsinkaan juuri hostelleissa, joissa tuntui olevan alituinen pistorasipula ihmisten lataillessa tauotta puhelimiaan, tietokoneitaan, pädejään ja kameroitaan.

Toinen tämän mallin ongelmista näytti olevan se, että sopiva töpselimalli valitaan kierämällä laitteen päällä olevaa rengasta. Ahkerassa käytössä ja laitteen ikääntyessä tämä rengas rupesi kuitenkin jossain määrin löystymään ja kontakti adapterin sisällä ilmeisesti muuttui kehnommaksi vaatien ajoittain säätörenkaan asettelua täsmälleen oikeaan asentoon jotta sähkö oikeasti kulkisi rasiasta adapterin läpi sinne, minne se sitten siitä olikaan menossa. Yleensä jonkinlaiseen laturiin. Ei hyvä tämäkään. Mikä onkaan ärsyttävämpää kuin huomata, että hyvässä uskossa toteutetun latausrupeaman jäljiltä laitteeseen ei ole päätynytkään juuri lainkaan virtaa.

Mainittakoon myös, että varteenotettava matkavaruste saattaa olla niinkin tavallinen kapine kuin normaali jatkojohto. Australiassa erään hostellin samassa huoneessa majaillut ruotsalainen kaveri nimittäin saavutti suurta suosiota koska omisti kuudella pistorasialla varustetun eurooppalaistyyppisen jatkojohdon. Tämän hän sitten oli kytkenyt adapterilla sähköverkkoon ja katso: yhdestä pistorasiasta tuli näin kuusi. Nokkelaa.

Darwinissa. Täällä koettiin tuli ja leimaus. Adapteri on vielä tässä vaiheesa vahingoittmaton eikä jatkojohtokaan ole sulanut.

Darwin, Australia. Täällä koettiin tuli ja leimaus. Adapteri on vielä tässä vaiheesa vahingoittmaton eikä jatkojohtokaan ole sulanut.

Jatkojohdoista puheenollen, kaikkein halvimpia sellaisia kannattaa ehkä välttää. Indonesiasta ostettu johto nimittäin kärähti yhtäkkiä yllättäen Australialaisessa hostellihuoneessa Darwinissa. Pamaus, leimaus sekä vieno savupilvi kieltämättä aiheuttivat toimintaa. Onneksi olimme paikalla, olisi muuten palanut pian koko paikka. Vanha adapterini kantaa edelleen ylpeästi tuon päivän muistoa pienen nokeuman muodossa.