Libanonin keikka jäi jokunen päivä sitten taakse ja seuraavana ohjelmassa lienee kesäkuu hieman pohjoisemmilla leveysasteilla. Pitkästymään en luultavasti kuitenkaan ehdi, sillä jo kesäkuun lopussa ohjelmassa on Kuuba. Ellei mitään perin yllättävää satu.

Mielenkiinnolla odotan mitä tämä kommunistisen ideologian viimeinen trooppinen linnake parin viikon aikana satunnaiselle matkailijalle tarjoaa. Elämyksiä, epäilemättä. Sittenpähän tuo selviää kun itse käy katsomassa.

 

Mitä sitten Lähi-idästä ja Libanonista jäi käteen, joku voisi kysyä. Monta uskonto- ja heimokuntaa omine aatteineen ja ideologioineen pienellä alueella. Tämä ei näytä olevan paras resepti rauhaisaan eloon, mikä ei yllätys ollutkaan. Toisaalta Libanonin eteläosan verraten rauhallinen yleistilanne oli ehkä jossain määrin yllättävä. Vaan onhan siihenkin syynsä. Suurimmat aatteen miehet kun rähinöivät tällä hetkellä Syyriassa sen sijaan että tekisivät sitä Israelin vastaisella rajalla Libanonin eteläosissa.

Toinen opettavainen kokemus oli seurailla sivusta YK:n toimintaa kriisialueella. Kovin hidasta ja byrokraattista se näyttäisi olevan, soppa johon oman mausteensa tuovat perin erilaisista lähtökohdista ja kulttuureista tulevat toimijat. Vaan eipä tämäkään suuren suuri yllätys ollut. Homma näytti toimivan paljolti siten, kun sen olin kuvitellutkin toimivan. Omaan rauhalliseen tahtiinsa. Aika hoitaa yllättävän monet ongelmat.

 

Jos yllättäviä seikkoja haetaan, niin löytyypä viimeisen viikon ajalta pieni sellainenkin. Mitä ilmeisemmin puoli vuotta on nimittäin mahdollsita – kaikista ennakko-odotuksista huolimatta – viettää hukkaamatta työnantajan jakamaa, paljolti tarpeetonta materiaalia ja palauttaa se vieläpä takaisin työnantajalle menestyksekkäästi. Vaikka sitä olisi paljon. Ja vaikka sitä purettaisiin, pakattaisiin ja maanisesti siirreltäisiin paikasta ja maasta toiseen aina aika-ajoin, ikään kuin haasteen lisäämiseksi. Tulipa tämäkin todistetuksi. Vaikka ei olisi uskonut.