Ma 14.4.2014, Etelä-Libanon (LB)

Ukrainassa kuohuu jälleen. Itse kuvittelin, että ehkä Krimin niemimaa olisi Venäjälle tällä kertaa riittänyt, mutta viime päivien tapahtumien valossa kuvitelmani alkavat näyttää vääriltä. Sivuttuani aihetta jo taannoisessa Kypros-postauksessani en voi mieltäni malttaa ja vastustaa kiusausta kommentoida tätä maailmanpolitiikan kriisiä vielä uudemman kerran, olenhan epäilemättä kahden maahan tekemäni vierailun ansiosta suoranainen Ukraina-asioiden erityisasiantuntija. Kuinkas muuten, olenhan sentään viettänyt siellä monta päivää.

 

Venäjän virallisen linjan mukaan itäisen Ukrainan etnisesti venäläinen väestö pelkää keskushallinnon sortotoimia ja liikehtii levottomasti. Julkisia rakennuksia on jo vallattu. Kova tuntuu olevan itäukrainalaisten, kuten taannoin krimiläistenkin, hinku äiti-Venäjän turvalliseen syliin jos näitä itärajan takaa kuuluvia viestejä on uskominen. Kovin tuntuu tutulta tämä kuvio. Ehkä näemme pian taas uutiskuvissa vihreisiin asusteisiin pukeutuneita tunnuksettomia – mutta perin hyvin varustettuja – kodinturvajoukkoja, suojelemassa paikallisväestöä kaikenlaiselta riistolta ja sorrolta. Saattavatpa nuo vihreät miehet vaalitkin järjestää, onhan heillä siitä kaiketi tuoretta kokemusta.

Ukrainan väliaikainen hallitus on melkoisessa pakkoraossa. Venäjä on kovin sanoin varoittanut Ukrainaa puuttumasta asevoimin maan itäosien levottomuuksiin ja talonvaltauksiin. Tällainen toiminta antaisi epäilemättä Venäjän asevoimille tekosyyn ylittää maiden välinen raja ja miehittää Ukrainan venäjänkielinen itäosa. Ei siis ole ihme, että erilaiset määräajat kuluvat umpeen eikä minkäänlaisia rynnäköitä tai vastaiskuja ole Ukrainan hallituksen taholta uhkauksista huolimatta nähty.

Vaihtoehtona on olla tekemättä mitään. Tämä taas johtaa epäilemättä siihen, että hallintorakennuksia vallataan Ukrainan venäjänkielisillä alueilla lisää ja ennen pitkää ollaan tilanteessa, jossa maan itäosa, tai oikeammin sen kovaäänisimmät separatistit – olivat ne sitten kotoperäisiä taikkapa venäläistä tuontitavaraa – vaativat äänestystä alueen itsenäistymisestä.

Jos Krimin tapahtumista voidaan mitään johtopäätöksiä vetää, on äänestyksen tuloskin selvä jo ennakkoon. Alue ”itsenäistyy” , mutta pahaksi onnekseen herää välittömästi liiallisen vapauden aiheuttamaan turvattomuuden tunteeseen pyytäen mitä nöyrimmin Putinia liittämään itsensä Venäjään. Ja kun kohteliaasti pyydetään, tokihan Putin armollisesti tähän suostuu. Onhan kansa puhunut uurnilla, ja kukas nyt kansan tahtoa kävisi vastustamaan.

Tämän pelin Venäjä on pelannut hyvin. Moraalin, oikeuden tai kansainvälisen lain kanssa näillä peliliikkeillä ei tosin taida olla kovin paljon tekemistä.

 

 

Itse en ole Itä-Ukrainassa käynyt ja tunnustettava on, että kaksi maahan tekemääni vierailuakin ovat olleet melko lyhyitä. Ukrainan länsiosan jotkut kaupungit tosin yllättivät minut viime syksynä positiivisesti ja esimerkiksi Lviv ja Tsernivtsi jäivät mieleen miellyttävinä paikkoina. Paljon olisi tosin tehtävääkin. Tiet olivat yleisesti ottaen melko kehnossa kunnossa ja rakennetun ympäristön yleisilme muuttui huimasti parempaan suuntaan kun ajoimme Ukrainasta Romanian puolelle. Paljon parjattu Romania näytti ainakin tässä mielessä Ukrainaan verrattuna perin vauraalta maalta.

Ukraina on suuri maa, kyynisesti ajatellen nykyisellään ehkä liian suuri liittymään vaikkapa Euroopan unioniin. Sen sijaan maan länsiosa saattaisi vielä olla pelastettavissa, läntisen demokratiakäsityksen ja oikeusvaltioajattelun piiriin. Antaa itäosan liittyä taantuvaan ja takapajuiseen Venäjään jos se, tai Venäjä, sitä niin kovin haluaa. Jaetun Ukrainan väliin tosin varmaankin nousisi tällöin jonkinlainen uusi rautaesirippu ja Venäjä eristettäisiin kansainvälisiltä kentiltä omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä. Uusi kylmä sota, mutta mitäs tuosta. Onhan noita aiemminkin nähty, kylmiä sotia. Aina se kuuman sellaisen voittaa. Näin siis voisi ajatella kyynikko.

Ja ehkä ajatteleekin. Johtaahan Yhdysvaltojakin nykyään tunnettu pragmaatikko.