6.2.2014, Beirut (LB)
Monenmoiset lentokentät ovat vuosien varrella käyneet tutuiksi monenmoisissa maissa, joten voisi kuvitella ettei yksi lisää sanottavammin enää venettä heilauta. Beirutin lentokenttä lienee itse aiemmin näkemiini verrattuna keskisuuri, tai jopa hieman keskikokoa pienempi. Tilat ovat siistit ja uuden oloiset, ei siinä mitään.
Rafic Hariri International Airport, Beirut.
Mutta. Kentällä haahuilun ja muutamissa kansainvälisen alueen tax free -liikkeessä vierailtuani löytyipä tämän kaupungin lentoasemalta piirre, joka jäi mieleenkin. Enpä muista milloin viimeksi olen yhtä leväperäistä asiakaspalvelua kohdannut, ainakaan vastaavassa tilassa ja tilanteessa kansainvälistä lentoa odottaessani.
Hieman hakusessa näyttää nimitäin tämän kenttävierailun perusteella olevan beirutilainen palvelukulttuuri. Perin siisteihin jakkupukuihin puetut myyjät ovat toki edustavan näköisiä, mutta saattavat näemmä kesken maksutapahtuman jäädä pitkähköksi aikaa raha kädessä juoruilemaan kollegansa kanssa tuskin vilkaisemattakaan asiakkaaseen. Katsekontakti tuntuu muutenkin olevan hukassa ja vaihtorahat pyöristetään – näemmä aina – asiakkaan tappioksi ylöspäin.
Kuittia on myöskään ilmeisesti turha odottaa, taikka oikeastaan minkäänlaista vaikkapa näkemiin-ja-hymy -tyylistä päätöstä ostotapahtumaan. Asiakas voinee poistua jahka kiusaantuu kylliksi vaihtorahat kädessä hölmönä tiskin ääressä seisoskeluun myyjän selkää katsellen. Laiskanlainen purukumin jauhaminen kruunaisi näiden tyypillisesti nuorten ja nuorehkojen naisten yleisolemuksen. Rehellisyyden nimissä tunnustettakoon tosin, että tätä ilmiötä en sentään kentällä bongannut.
Sama palvelutyyli toistui Beirutin kentällä kahdessa liikkeessä ja yhdessä ravintolassa pienin variaatioin. Ei näin Libanon, totean tämän tilitykseni loppuun. Vaikka eiväthän nämä minua kuuntele. Eikä kukaan tainnut minulta oikeastaan mitään kysyäkään.