Itä-Eurooppaa: Valko-Venäjästä

Otteita itäisen Euroopan maantiekierrokselta 7.10. – 15.11.2013, Valko-Venäjä (9.10 – 11.10.)

Valko-Venäjä ei ollut minulle täysin uusi tuttavuus, sillä tulin käyneeksi siellä jo pikaisesti joulukuussa 2012. Tuolloin matkustin rautateitse Riikasta Kiovaan pysähtyen yhden päivän maan pääkaupungissa Minskissä. Pakkasta oli paljon ja ulos ei tehnyt mieli pahemmin nokkaansa pistää. Kiertelin kuitenkin kaupunkia jo tuolloin, eivätkä mielikuvat tämän uudemman hieman lämpimämpään vuodenaikaan tehdyn vierailun aikana muuttuneet: neutraali itäeurooppalainen peruskaupunki. Mitään erityistä säväystä Minsk ei taaskaan tehnyt. Toisaalta minkäänlaista negatiivistakaan vaikutelmaa ei kaupunki jättänyt, tälläkään kertaa.

Virhepysäköinti ja sen seuraukset. Satunnainen kuva Minskistä.

Virhepysäköinti ja sen seuraukset. Satunnainen kuva Minskistä.

 

Edellisellä kerralla maisemat pääkaupungin ulkopuolella jäivät tyystin näkemättä, olihan vuoden pimein aika ja matkustin lisäksi yöjunalla. Tällä kertaa matkasimme maanteitse ja pääosin päiväsaikaan. Valko-Venäjä paljastui päivänvalossa sangen maatalousvoittoiseksi maaksi. Ajamamme pääteiden varret olivat pääosin peltoa. Teollisuutta ei juurikaan muutamaa voimalaitoksen tapaista lukuun ottamatta näkynyt. Suuriin kaupunkeihin emme myöskään Minskin ulkopuolella tulleet eksyneeksi. Ilmeisesti pääkaupunkiin vertaantuvia metropolialueita ei maassa oikein olekaan. Muut kaupungit ovat selvästi pienempiä.

Valko-Venäjän mainitaan usein olevan Euroopan viimeinen diktatuuri. Ensimmäistä kertaa Minskiin matkustaessani odotin tämän näkyvän jollain tavoin kaupunkikuvassa. Lyhyehkö kaupungilla tehty turistikierros ei kuitenkaan paljastanut mitään kovin vahvasti tähän viittaavaa, vaikkakin tunnustettava toki on, etten oikein edes tiennyt mitä odotin. Maan totalitaarisuus näkyy turistille ehkä selvimmin länsimaalaisittain monesti suoranaisen järjettömältä vaikuttavan byrokratian muodossa. Esimerkiksi edes läpikuluviisumia ei maahan saanut ilman leimalla varustettua hotellivarausta.

Minsk.

Minsk.

 

Majoituimme Minskissä nuoren ja hyvää englantia puhuneen ilmeisen pitkälle kouluttautuneen henkilökunnan kansoittamassa hostellissa, joka sinänsä olisi pyörittäjiensä ja yleisilmeensä perusteella voinut olla monessa muussakin maassa. Respan työntekijät joutuivat vain tekemään merkittävästi suuremman määrän papereita, leimaamaan niitä sekä ottamaan enemmän erinäisiä passikopioita kuin muualla. Mihin nämä paperit menevät, kuka tietää. Kovasti kuitenkin satunnaisen matkailijankin liikkeitä valvotaan, tai ainakin ollaan valvovinaan. Vanhasta muistista, epäilemättä.

Toinen jonkinasteinen tuulahdus menneiltä neuvostoajoilta, tai ajoilta juuri niiden päättymisen jälkeen, olivat Valko-Venäjän ruplat. Niissä on nimittäin rutkasti nollia. Kolikoita ei maassa juurikaan käytetty ja satojen tuhansien plaraaminen maksutilanteissa oli hieman työlästä, varsinkin kun monet arvoltaan sata- tai jopa tuhatkertaisesti eroavat setelit olivat lähes saman värisiä. Mielestäni tämä setelien laskeminen oli työlästä myös paikallisille. Minskin supermarkettien – joissa sinänsä näytti olevan hyvä valikoima eikä pulaa tavarasta – kassajonot etenivät yleensä sangen hitaasti. Rahanippujen laskeminen vei vaan aikaa. Eräänlaista modernille markkinataloushenkiselle länsimaiselle ajattelulle vierasta tehottomuutta kaiketi tämäkin.

Korteillakin näytti pääsääntöisesti pystyvän maksamaan, mutta tämäkin oli yleensä hitaanlaista. Huonot yhteydet, ehkä.

Kokonaisuudessaan Valko-Venäjästä, kuten Minskistä olisi kaiketi jäänyt melko neutraali kuva ellei maan eteläisellä, Ukrainan vastaisella rajalla olisi sattunut mitä siellä sattui. Meitä ei nimittäin päästetty ulos maasta vaan sen sijaan käännytettiin takaisin tulorajallemme. Matkaa takaisin Liettuaan oli noin viisi ja puolisataa kilometriä. Kaikki johtui yhdestä puuttuvasta paperista, jota meille ei sisääntulorajan viranomaisten toimesta annettu. Moinen järjetön byrokratia ja sen kirjaimellinen noudattaminen jätti maasta suuhun jossain määrin kitkerän maun.

Rajaepisodia en lähde kokonaisuudessaan tässä enää käymään läpi, sillä se on sangen kattavasti raportoitu täällä sekä maininta siitä löytyy myös tästä jutusta. Suurinpana opetuksena pitäisin itse ehkä sitä, että vaikeaksi tiedetyille rajoille kannattaa mennä aina päiväaikaan ja hyvin levänneenä. Nyt emme näin tehneet ja se kostautui. Vaikka siis varsinainen vika ei siis ollut lainkaan meissä. Tätä kantaa olisi ehkä jaksanut ajaa vielä ponnekaammin läpi päivänvalossa.

 

 

 

Facebooktwittermail

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *