Kiinalaista ruokaa

Edellisillä matkoillani olen tullut kirjoituksissani sivunneeksi reissun aikana kohtaamiani ruokajärjestelyitä ja yleistä muonituspolitiikkaa. Tällä kertaa tämän aihealueen käsittely jäi valitettavan vähiin, joten palaan siihen vielä näin jälkikäteen, onhan syöminen kuitenkin perustarve ja kiinnostanee monia tätäkin lukemaan eksyneitä. Ja koska sangen merkittävää osaa taannoisella hieman kolmatta kuukautta kestäneellä retkellä näytteli Kiina, lienee paikallaan käsitellä juuri tämän maan ruokakulttuuria sekä eritoten maassa syömiseen liittyviä, no, sanokaamme haasteita.

Paikallisen sananlaskun mukaan kuulemma ne elukat joita kiinalainen ei syö löytyvät vain satukirjoista. Kuvassa jonkinlaisia pussitettuja muumioankkoja kuvattuna eräässä tienvarren minimarketissa.

Kuten varmaan tulin useasti Kiinaa käsitelleissä jutuissani maininneeksikin, maassa operointia häiritsee usein korkeahko tai jopa ylittämätön kielimuuri. Yksi merkittävä asiakokonaisuus, jossa tämän seikan merkitys korostuu, on ruokailu. Paikallisten ruokien tilaaminen on usein yhteisen kielen täydellisen puuttumisen takia haasteellista, ja monesti on lähes arpapeliä mitä pöytään lopulta tulee. Tämä on pidemmän päälle sangen raskasta ja ohjaa monesti satunnaista, kulinaariseen konservatiivisuuteen taipuvaista matkailijaa Kiinassa länsimaisten ketjuravintoloiden tuttuun ja turvalliseen syliin.

Mainittuja ketjuravintoloita ei Kiinasta puutu. Omien empiiristen havaintojeni perusteella pääosin kanaa tarjoava pikaruokaravintola KFC näyttää jostain syystä saaneen maasta vahvimman jalansijan. Myös amerikkalaisen hapatuksen jonkinasteiseksi symboliksi muodostunut McDonalds alkaa löytyä jokaisesta Kiinan keskisuurestakin kaupungista ja suurkaupungeissa niitä on yleensä lukuisia. Näiden lisäksi maassa on useita paikallisia edellä mainittujen kanssa samalla periaatteella toimivia pikaruokaketjuja. Itse kiinalaisissa maan etenevä pikaruokaistuminen ei mielestäni vielä ainakaan suuremmassa mittakaavassa näy. Mutta edessä se lienee monella kiinalaisellakin, ylipaino.

Eräs ruokalista, tässä poikkeuksellisen pramea sellainen. Kuva Hainanin saarelta Kiinasta.

Aina ei toki tilauksen tekeminen sisällä edellä kuvatun kaltaisia haasteita. Suuremmissa kiinalaisissa ravintoloissa ruokalistat ovat nimittäin yleensä aina varustettu myös kuvin, ja joskus ruokien otsikotkin ovat listassa englanniksi, mikä helpottaa toimintaa jo melkoisesti. Tämäkään tosin ei aina ole tae siitä, että lautasella lopulta olisi sitä, mitä sille kuvitteli tilaavansa. Vaikka kuva sanonnan mukaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, saattaa se olla joskus valheellinenkin lähes samassa mitassa, onhan ruoka-aineita lopulta hieman hankala tunnistaa vain valokuvan perusteella.

Kiinalaiseen ruokakulttuuriin kuuluu tyypillisesti ruokien jakaminen. Paikalliset tilaavat pöydän täyteen lautasia, joista sitten kaikki ruokailijat ottavat mitä sattuvat haluamaan. Monessa paikassa pyöreiden pöytien keskellä olikin tyypillisesti pyörivä levy, jonka päälle sapuskat katetaan. Tätä levyä pyörittämällä haluamansa ruokalajin sai sitten kohdalleen, pöydän toiselta puoleltakin. Näihin pyöriviin pöytiin törmää joskus eurooppalaisissakin kiinalaista ruokaa tarjoavissa ravintoloissa.

Toteutunut annos (edellä esitetyn ruokalistan oikea yläkulma). Tällä kertaa kaikki meni erittäin hyvin. Kannussa ja kupissa on teetä, jota tyypillisesti tuli tilaamatta ja siitää ei veloitettu ylimääräistä.

Koska ruoat jaetaan, ei niiden saapumisjärjestys liene perinteisessä kiinalaisessa ruokailussa niin tarkkaa ja ne tulevatkin tyypillisesti pöytään ilmeisesti valmistumisjärjestyksessä. Tämä on ihan good ja fine jos kyseessä on edellä kuvatunlainen paikallisruokailutilanne.

Sen sijaan länsimaistyylisessä ravintolassa, joita jokaisesta vierailemastamme kaupungista toki löytyi, tilanne saattaa muodostua hieman kummalliseksi. Tarjoilijat eivät nimittäin monesti paremmankaan luokan paikoissa näyttäneet sisäistäneen yhden määrätyn ruokailijan tilaaman henkilökohtaisen annoksen käsitettä. Annokset saattoivat tulla missä järjestyksessä ja millä aikataululla tahansa, ja monesti ne tarjoiltiin hieman empien keskelle pöytää eikä suinkaan annoksen tilanneen henkilön eteen. Suuremmassa joukossa saattoi siis helposti käydä niin, että osa vielä odotti ensimmäistä tilaustaan joidenkin jo juodessa jälkiruokakahvia. Myös alkupalaksi aiottu salaatti saattoi usein tulla pääruoan jälkeen.

Kiintoisaa teetä. Kuivatut teelehdet oli pakattu kuten yksittäispakattu sokeripala konsanaan. Kuumassa vedessä lehtikuutio aukesi. Lehdet olivat suuria ja pysyivät yllättävän hyvin kupin pohjalla, poissa suusta.

Ja lopuksi seuraa tietenkin lasku, jonka saaminen jaettuna usean ihmisen kesken on vielä oman ruoka-annoksen saamista huomattavasti toivottomampi yritys. Se tulee siis tyypillisesti yhtenä könttänä, johon on ehkä eritelty eri ruokalajit kiinaksi tai sitten ei. Mikäli laskun jakaminen on tarpeen, on kunkin tilaajan siis hyvä painaa mieleensä annosten hinta jo tilausvaiheessa. Ja ne juomarahat, niitähän Kiinassa ei muistaakseni tarvinnut jättää. Olisiko joskus jopa käynyt niin, että tällaista ihmeellisyyttä yrittänyt turisti juostiin kiinni ja pöydälle ”unohtuneet” vaihtorahat palautettiin ravintolahenkilökunnan toimesta tunnollisesti takaisin. Tämäkin tosin lienee muuttumassa Kiinan pikku hiljaa länsimaistuessa. Suurkaupungeissa juomarahatkin olivat toki henkilökunnalle tutumpi ilmestys ja tapa varmaankin leviää pikku hiljaa muuallekin Kiinaan maan länsimaistuessa.

 

Facebooktwittermailby feather

9 vastausta artikkeliin ”Kiinalaista ruokaa

  1. Tuosta ensimmäisestä kuvasta tuli heti ajatus että jotain tarjoillaan letun tai leivän päällä. Toisesta kuvasta näkee että kyseessä olikin lautaseen maalattu ruudukko. Livenä kuvakansio oli varmaankin selkeämpi.
    Jotenkin itselleni heräsi mielikuva että kun olen varsinkin Virpin blogia lukenut että tärkein sana ruokaa tilatessa olisi kysymys siitä onko ruoka varmasti kypsää. Voihan tietysti olla niinkin että kypsyyden kysyminen olisi kuin tiedustelisi Eskimolta millaista lumi on. Heillä kun lienee lumesta niin monia eri sanontoja riippuen siitä mihin lunta tarvitsee.

  2. Saitko eteesi mitään todella outoa, tilauksesta tai vahingossa? Jossakin vaiheessa pikavuorolaiset maistelivat heinäsirkkoja ja jotain toukkia, mutta ilmeisesti ihan omasta tahdostaan.
    Oliko paikallisessa mäkkärissä mitään paikallista erikoisuutta? McMuumioankka-tyyliin, vrt. Suomen McRuis. Paljonko ruokailut maksoi euroina?

  3. Itse asiassa tuo ruudukko oli irrallinen ja muovia tai bambua tms. En ole oikein varma mikä sen funktio oli, vaikeuttihan se hieman viimeisten murusten kaapimista lautaselta. Ehkä koriste? Ruokalistan kuva on otettu kännykällä, joten laatu on hieman huono. Luonnossa tuon listan painamiseen oli oikeasti käytetty rahaa ja se oli kuviensa puolesta hyvin selkeä.

    Ja tosiaan, tuolla kertaa naudanlihakastike oli juuri sitä mitä pitäkin ja oikein maittavaa. Oltiin tosin Sanyan turistikaupungissa, joten varmaan tästäkin syystä ravintolassa oli selkeysjuttuihin panostettu.

    Hyvähän sen ruoan olisi kypsää olla, mutta miten sen sitten Kiinassa selvität, se onkin toinen juttu. Vaikkapa jonkun perusasian kuten riisin tilaaminenkin saattoi olla ilman kuvallista tai kaksikielistä listaa (ja minkäänlaista yhteistä kieltä) joskus hankalaa.

    Mitään todella omituista ei eteeni tullut ja muutenkin ehkä paikallisten ruokalajien maistelu jäi tällä matkalla turhankin vähäiseksi. Sen takia varmaankin ruokajuttuja en matkan aikanakaan pahemmin kirjoitellut. Osin tämä varmaan johtui myös siitä, että tällä kertaa Kiinan osuudella ei ollut mukana paikallista opasta. Ensimmäisellä maahan suuntautuneella matkallahan meillä moinen oli, ja tuolloin söimme useitakin juhlavia aterioita paikallisissa ravintoloissa. Ja hyvää oli. Opas epäilemättä osasi myös tilata länsimaiseen makuun sopivia ruokalajeja ja tiesi mistä länkkärit yleensä pitävät.

    Kiinan mäkkäreistä ainut nopeasti mieleen tuleva erikoisuus oli jonkinlainen punapapupiiras, joka näytti samalta kuin omenapiirakka mutta sisälsi kuvissa ruskeaa papumössöä. En tiedä oliko kyseessä pää- vai jälkiruoka. Olisikohan tyypillinen hampurilaisateria maksanut maassa jotain 2…3 euron välillä, jos oikein muistiani pinnistän.

  4. Arvelisin erikoisruokavaliolla olevien länkkäreiden olevan useasti hankalissa tilanteissa Kiinassa tai muissa Kauko-idän maissa, kun pitäisi selittä esim. soija-, selleri-, pippuriallergioista. Tukehtuminen ravintolassa ei liene aterioinnin huippukohta asiakkaalle.
    Puhumattakaan tarkimmista vegaaniruokavaliota noudattavista henkilöistä.
    Allergiatietoisuus kun ei ole Etelä-Euroopaan turistirysissäkään kovin hyvin hallussa…
    Oliko reissussa mukana erikoisruokavaliolla olleita ihmisiä ?

    • Oikeassa olet, varsinkin tiukalle vegaanille esimerkiksi juuri Kiina lienee painajainen. Muistan lukeneeni, ettei maassa voi ikinä tietää mistä vaikkapa kasvispohjaisen keiton liemi on keitetty. Saattaa olla vaikka porsasrasvaa siinä. Yleisemminkin ottaen en usko kiinalaisten ymmärtävän koko kasvissyönnin käsitettä kuin ihan poikkeustapauksissa. Muutamia kasvissyöjiä on tainnut reissuilla olla mukana, mutta mitään pahoja allergikkoja en muista kyydissä olleen. Ainakaan mainitsemiasi tukehtumiskohtauksia ei ole esiintynyt, heh (vaikka eihän se naurun asia ole…)

    • Kas,
      kommentti. Harvoin tulee välillä käytyä täällä. Ainahan uutta reissua on suunnittella, Latinalainen Amerikka lienee tällä hetkellä se suurin kiinnoistuksen kohde. Mutta katsotaan nyt, syksyn/ talven asioitahan tuo on vasta.

      Atlantillako muuten taas olitte?

  5. Kiinnostavia maita sulla listassa, joista osa tuttuja, mutta paljon on vielä näkemättä. Ja mahtavia kuvia; postikorttimaisia, mutta silti todentuntuisia.
    Intti oli pitkälti sitä, mitä odotinkin, ja yksi motivaattori oli rauhanturvatehtävät.

  6. Kiitoksia kiitoksia, en tosiaan itse ole ikinä pitänyt itseäni mitenkään erikoisena kuvaajana. En mielestäni erota hyvää kuvaa ei niin hyvästä. Tai ehkäpä olen vain perin kriittinen. Vaikka toisaalta subjektiivisiahan nämä asiat jossain määrin ovat. Makuasioita.

    Rauhanturvaamisjutuissa auttaa akateeminen loppututkinto, siis jos haluaa oman alan hommiin. Aliupseeritkin voivat näin päästä sotilasvirkamiehiksi upseerihommiin. Vaikka tiedottajaksi. Tuohon hommaan voi tosin olla paljon hakijoita. Lääkärit ja lakimiehet taasen taitavat päästä keikalle lhes heti. Niistä on aina pulaa.

    Varsinaiseen ”perusrauhanturvaamiseen” taas valiutuvat nykyään lähes pelkästään valmiusjoukkokoulutuksen jo varusmiesaikana suorittaneet. Itse olen molemmat keikkani ollut rakentamiseen liittyvissä tehtävissä, enkä oikeastaan osaa noita perushommia oikein kommentoida. Mutta kannattaa laittaa paperit sisään. Mitäänhän siinä ei menetä. Ja prosessi on aika pitkä, voi mennä toista vuottakin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.