Yhdeksäs ja kymmenes ajopäivä Jenkeissä – Itärannikon maaseutua

Su 22.4.2012, Clayton – Ma 23.4.2012, Washington D.C. (USA)

Sunnuntai Pohjois-Carolinan Claytonissa valkeni harmaana ja tihkusateisena. Koska taivalta oli parin edellisen päivän aikana taitettu urakalla, ei sunnuntain ja maanantain aikataulu ollut kovinkaan kiireinen. Liikkeelle Claytonista lähdettiinkin vasta iltapäivällä jälkeen, lounaan ja shoppailukierroksen jälkeen (suuret kiitokset majoituksesta ja kestityksestä kiitokset isäntäpariskunnalle).

Koska aikaa oli, päätimme katsella maisemia vaihteeksi Eisenhover Interstate Highway -valtatiesysteemin ulkopuolella ja kohti Yhdysvaltain pääkaupunkia Washingtonia suunnattiin maisemareitiksi olettamaamme, Chesapeake Bayn itäpuolta kulkenutta reittiä pitkin.

Lippu liehuu kauppakeskuskompleksin parkkipaikalla sateisena sunnuntaina. Lippuja näkee paljon, erityisesti autoliikkeet näyttävät suorastaan kilpailevan kenen lippu on suurin. Jotkut nimittäin näyttävät kymmenien neliömetrien kokoisilta.

Pitkä silta myrskyisässä säässä. Hyvää kuvaa oli lähes mahdotonta saada.

Sillan speksit. Melkoinen rakennushanke on tämä 17,6 mailin pituinen siltojen ja tunneleiden yhdistelmä ollut. Sillan ylityksestä henkilöautolla piti maksaa 12 USD. Kyltin mukaan projektiin ei ole käytetty lainkaan julkista rahaa. Lieköhän se jo maksanut itsensä takaisin lähes 50 vuoden tietulleilla.

Sää ei sunnuntaina oikein suosinut, sillä vettä tuli käytännössä koko päivän ja tuuli oli ajoin hyvinkin voimakas. Tämän huomasi erityisesti Chesapeake Bayn ylittävältä, ehkä 30 kilometriä pitkällä silta-tunneliyhdistelmältä käsin. Meri suorastaan myrskysi. Muuten maisemat päivän aikana olivat hyvinkin vehreät ja seutu näkyi olevan maatalousvaltaista. Tie oli todellakin pienempää kuin perjantain ja lauantain valtatiet käsittäen paljon pikkukylien läpiajoa ja liikennevaloja joten matkanopeuskin laski huomattavasti.

Tiemaisemaa maanantailta.

Viimeinen pysäkki ostaa halpoja tupakkatuotteita - kuva tienvarren pellolta Virginiasta, ennen Marylandin rajaa. Toinen viimeisen parin päivän aikana taajaan mainostettu tuote ovat olleet ilotulitteet. Oliskohan niin, että esimerkiksi tupakan ja rakettien määräykset ja verotuskäytäntö ovat eri osavaltioissa erilaisia ja niitä tullaan ostamaan kauempaakin.

Maanantai kului pitkälti ajellessa samanlaisia maaseutumaisemia kuin sunnuntaikin. Perillä Washingtonissa oltiin neljän maissa iltapäivällä ja kantakaupungin alueelta varattu hostellikin löytyi ilman suurempia ongelmia. Ensivaikutelma Washingtonista, tai sen asukkaista oli hieman epäilyttävä. Tankkasimme auton kaupungin laitamilla ja palvelu tuntui jo tuolloin olevan hieman nihkeää. Majapaikasta ei ollut kovin montaa kilometriä esimerkiksi Valkoiselle Talolle, mutta seutukunta vaikutti silti hieman epäilyttävältä. Monenlaista möykkääjää ja rahanpyytäjää näkyi kadulla pyörivän. Ja kaiken kukkuraksi sääkin oli suorastaan talvinen kylmä viima alle +10 C asteen ohella tuntui tunkeutuvan luihin ja ytimiin – semminkin, kun näin matalia lämpötiloja ei liene kohdattu kuukausiin.

Muistan kuulleeni Washingtonin olevan rikostilastoiltaan aika synkkä paikka ja itse asiassa Pohjois-Carolinassakin meitä varoitettiin liikkumasta kaupungilla pimeään aikaan. Ei kuulemma ole turvallista. Neuvo kuulostaa hieman liioitellulta, mutta ainakin hostellin sijaintialueella lienee – jälleen – kadulla kävellessään tarkkailla ympäristöä normaalia tarkemmin.

Ja kutein asia lähes aina on, nytkään yleistää ei voi. Majapaikkamme respan nuori nainen oli nimittäin erittäin ystävällinen ja auttavainen. Kertoessani hieman ajomatkastamme mantereen halki, hän totesi hieman haikeana itse käyneensä vain kolmessa osavaltiossa ja kuulemma tätäkin määrää moni paikallisista ihmettelee. Sama asia on tainnut tulla, tosin epäsuoremmin, esille jo aiemminkin. Ainakin jos käytyjä ja läpiajettuja osavaltioita ja paikkoja lasketaan, lienemme tämän retken päättyessä nähneet Yhdysvaltoja enemmän kuin useimmat täällä asuvat. Pelkästään maanantaina taisimme olla kolmen osavaltion alueella.

Tänään kuunnellaan – tasapuolisuuden nimissä – sitä kaveria jota Lynyrd Skynyrd ei maisemiinsa kaipaillut:

Neil Young – Southern Man

 

Seitsemäs ja kahdeksas ajopäivä – Kuusi osavaltiota

Pe 20.4.2012, New Orleans – La 21.4.2012,  Clayton (USA)

Perjantaihin ja lauantaihin mahtui lähes 1500 kilometriä, kuusi osavaltiota ja oikeastaan pelkästään leveää, osavaltiorajat ylittävää valtatietä. Tämän ajorupeaman maali oli Pohjois-Carolinassa, jossa matkakaverillani oli tuttavia. Alun perin tarkoituksena oli tehdä vierailu vasta sunnuntaina, mutta koska tämä sopi isännille kehnommin, aikataulua nopeutettiin päivällä.

Perjantaina osavaltioita kertyi viisi. Liikkeelle lähdettiin Lousianan New Orleansista, josta tie kulki Missisipin, Alabaman ja Georgian kautta Etelä-Carolinaan, jonka eräässä tienvarren pikkutaajaman motellissa perjantain ja lauantain välinen yö vietettiin. Paljon raportoitavaa päivästä ei kertynyt, mitä nyt etelävaltioiden murre esimerkiksi Alabamassa oli ajoin vaikeasti ymmärrettävää.

Tervetuloa Mississippiin. Tällaisia Welcome Center -nimellä kulkevia pysähdyspaikkoja on tyypillisesti jokaisella osavaltiorajalla.

Atlantan kehätiellä varhain perjantai-iltana.

Mielenkiintoinen rekkakuljetus. Tällaisia yhdistelmiä näkee silloin tällöin, tämä ei suinkaan ollut siis ensimmäinen.

Lauantai sujui paljolti perjantain kaltaisessa valtatieympäristössä. Matkaa vain oli perjantaita vähemmän, ja perille Pohjois-Carolinaan Claytonin liepeille selvittiin jo viiden jälkeen iltapäivällä. Loppumatkasta saatiin pitkästä aikaa sadetta, joka taisi olla oikeastaan ensimmäinen kerta tällä Yhdysvaltain kiertueella. Lämpötilakin laski alle kahdenkymmenen. Parin viimeksi kuluneen päivän aikana on tultu reilusti pohjoiseen, joka näyttäisi siis alkavan näkyvän myös säätilassa.

Myös tietynlainen matkaväsymys on alkanut vaivaamaan viimepäivinä. Pari viimeistä päivää ovat olleet melkoista autossa istumista joka sinänsä on ollut raskastakin, mutta syitä tietynlaiseen henkiseen puutumiseen on muitakin. Tunnistan nimittäin tunteen viimevuotisen neljä kuukautta kestäneen matkani loppuvaiheilta. Tämä reissu tulee päättymään huhtikuun loppuun eikä siihen ole aikaa enää kuin hieman yli viikko. Ajatukset alkavat harhailla jo työluonteisissa kotimaan asioissa ja muissa paluun jälkeisissä suunnitelmissa. Niin oudolta kun se ehkä kuulostaakin, ajoittain sitä toivoo viimeisten päivien kuluvan vain mahdollisimman nopeasti jotta pääsisi käsiksi uusiin, erilaisiin haasteisiin. Vaihteluhan se on joka virkistää – ja tällä hetkellähän arkea on matkustaminen ja vaihtelua se kotoinen arki.

Tänään kuunnellaan:

Lynyrd Skynyrd – Sweet Home Alabama

Kuinkas muutenkaan, Alabama kun tuli perjantaina ajeltua pitkälti reunasta reunaan.

Toisenlaisia juttuja New Orleansista

Pe 20.4.2012, Greenville (USA)

Hostellimme sijaitsi muutaman kilometrin päässä New Orleansin keskustasta, pääosin ilmeisesti taannoisen tulvan jälkeen remontoiduista historiallisista pientaloista koostuvalla siistillä ja viihtyisänoloisella alueella. Kävellessäni tulopäivänämme alueen halki muutaman korttelin päähän, läheiseen suurmarkettiin tunsin kuitenkin oloni jotenkin epämukavaksi. Asiaa mietittyäni yksi merkittävä syy tähän näytti olevan se, että alueen asukkaat ja talojen kuisteilla aikaa viettävät ihmiset olivat pääosin tummaihoisia. Ja tämänhän ei pitäisi olla mikään rationaalinen (eikä varsinkaan poliittisesti korrekti) syy minkäänlaiseen erityiseen rauhattomuuteen. Mitä ihmettä?

Tämä saikin minut miettimään syitä reaktiooni. Toiseuden tai erilaisuuden tuntemus lienee ollut yksi merkittävämmistä tekijöistä – silmätikkuna, todellisena tai itse kuviteltuna, kun ei ole ikinä mukava olla. Kaikkea tämä ei kuitenkaan selitä. Esimerkiksi edellisellä Aasiaan suuntautuneella matkallani olin nimittäin vaikkapa Kiinassa pitkiäkin aikoja vain paikallisten ympäröimänä (välillä tuntui, että olen ainoa valkoihoinen koko miljoonakaupungissa) eikä se herättänyt minussa juuri minkäänlaista rauhattomuutta. Miksi siis nyt näin? Onko media kenties vuosien saatossa luonut syvälle alitajuntani syövereihin piirtyneen mielikuvan afroamerikkalaisten esimerkiksi aasialaisia suuremmasta aggressiivisuudesta? Vai ovatko kenties syynä muistumat populaarikulttuurin tutuksi tekemästä gangsta-meiningistä? Vai kenties niinkin alkukantainen asia kuin fyysinen koko? Näitä mietin pääsemättä asiasta selvyyteen.

Katunäkymä Central Cityn kaupunginosasta (jossa majapaikkamme siis sijaitsi). Vaikka New Orleans lieneekin Yhtysvaltain mittakaavassa kävelijäystävällinen kaupunki, autokyyti lienee kuitenkin se pääasiallinen liikkumismuoto kun keskustasta tullaan vähänkään etäämmäksi. Tämä alue oli siinä rajoilla.

Mutta sitten kuitenkin. Torstaina Risto kertoi alueella iltapäivällä kävellessään törmänneensä muutaman korttelin päässä majapaikastamme tuoreeseen rikospaikkaan, jonka poliisi oli eristänyt ja jossa tilanne oli vielä osin päällä. Ilmeisesti paikallinen nuori kaveri oli ammuttu keskellä kirkasta päivää yksin ajamaansa, ilmeisesti liikkuvaan autoon. Auto oli sitten, kuskin ollessa jo hengetön, ajanut nokkakolarin kaupungin bussin kanssa. Linkki paikallisuutiseen.

Siispä. Miten tällaiseen tulisi suhtautua, siinäpä kysymys. En tiedä tai tekijästä tai uhrista mitään, mutta jos arvata pitäisi, arvaisin kyseessä olleen paikallisten nuorten miesten välienselvittelyn. Varmaankin todennäköisyys sille, että ulkopuolisena tämän tyyppisiin tapahtumiin joutuisi osalliseksi, lienee hyvin pieni. Silti oman intuition ja harkintakyvyn käyttäminen lienee aina järkevintä. Jos jossain paikassa ilmapiiri vain jostain määrittelemättömästäkin syystä tuntuu ”väärältä”, on vain parasta noudattaa normaalia suurempaa varovaisuutta, sen enempää reaktion perimmäisiä syitä analysoimatta. Vaikkapa sitten liikkua autolla kävelemisen sijaan jos siihen on mahdollisuus.

Toisaalta, eihän minulle mitään satu. Ei ole ennenkään sattunut.

 

Big Easy – New Orleans

To 19.4.2012, New Orleans (USA)

New Orleansissa oli runsaasti säpinää, arkisena torstainakin. Ensinnäkin, kaupungissa oli ilmeisesti meneillään jonkinlainen laivastoteemainen tapahtuma, sillä kaupungin kaduilla näytti parveilevan tuhatmäärin merisotilaita. Pääosa näytti olevan amerikkalaisia, mutta myös muita kansallisuuksia näkyi olevan edustettuna. Tämän lisäksi keskustan kaupunkikuvaa elävöittivät lukuisat hyväntuuliset turistit ja tietenkin monenkirjavat paikalliset persoonat.

Pääasialliseti kuhina näytti keskittyvän joen (Missippi) rantakadulle sekä tietenkin New Orleansin ehkä kuuluisimpaan kaupunginosaan French Quarteriin jonka voisi ehkä kääntää vaikkapa ranskalaiseksi kaupunginosaksi. Tämä alue vaikuttikin perin viihtyisältä ja omanlaistansa tunnelmaa henkivältä. Lisäksi aluetta voi tosiaan kutsua kaupunginosaksi, sillä Frech Quarter levittäytyy kymmenien kortteleiden alueelle. Suosittelen, kannatti käydä.

Kuhinaa Missisipin rannassa torstaina.

Kirkko vanhan ranskalaiskaupunginosan keskellä.

Alue kulki aikanaan Ranskalaisen Lousianan nimellä ja ranskalainen vaikutus näkyy yhä jo mainitun arkkitehtuurin lisäksi esimerkiksi ruokakulttuurissa ja nimissä. Ja tietysti kielessä. Onnistuinpa ranskalaisten kortteleiden kaduilla vaellellessani jopa sivukorvalla kuulemaan muutaman paikallisen puhumaa alueen keoliranskaa. Kovin yleistä en usko tämän kuitenkaan olevan.

French Quarter, eräs katunäkymä. Rautarakenteiset parvekkeet ovat kaupunginosalle hyvin tyypillisiä ja niitä näkyi olevan monessa rakennuksessa.

Toinen kuva samaisesta kaupunginosasta. Ilmeisesti French Quarter kärsi vuoden 2005 myrskyssä ja tulvissa suhteellisen vähän vahinkoja muuhun kaupunkiin verrattuna.

Elävää musiikkia New Orleans tarjoili runsain mitoin, suorastaan ylenpalttisesti. Keskusta-alueella sitä tuntui kuuluvan jo päiväsaikaan joka toisesta baarista tai kahvilan terassilta. Usein korviin kantautui samanaikaisesti useamman kuin yhden bändin soitanta. Musiikkityylit tuntuivat vaihtelevan paikallisista zydeco-henkisistä kappaleista jazzin, bluesin ja klassisen rockin kautta Lady Gagaakin versioineeseen merijalkaväen marssibändin asti. Monenmoista, siis. Ja epäilemättä kaupungille hyvin tyypillistä.

New Orleansin ehkä kuuluisin juhlakatu Boubon Street päiväsaikaan...

...ja samainen katu illalla. Baarien välillä tuntui olevan kova kilpailu ja lähes jokaisessa soitti bändi.

Tänään kuunnellaan Zydecoa:

Clifton Chenier – Zydeco Sont Pas Salés