Pe 27.4.2012, New York (USA)

Olen käynyt Amerikan mantereella vain kerran ennen tätä matkaa ja tuolloin käynti rajoittui välilaskuun New Yorkissa. Tavallaan tuolloin epäonnekas paluulennon myöhästyminen muuttui kannaltani onnekkaaksi sattumaksi. Koneen vaihto nimittäin venähti lähes vuorokauden mittaiseksi ja pääsin kuin pääsinkin tuolloin käymään Manhattanilla, joka siis on New Yorkin keskussaari ja jonka moni varmaan mieltää mielessään siksi ”oikeaksi” New Yorkiksi. Kaupunkihan todellisuudessa leviää laajalle Manhattanin ympärillekin, mutta esimerkiksi Queensin laajoilta tiheään rakennetuilta pientaloalueilta otettua valokuvaa tuskin monikaan New Yorkiksi mieltäisi.

Mutta niin, se Manhattan. Ensimmäisellä reissulla vaikutuksen teki saaren koko. Korkeita taloja tuntui riittävän loputtomiin, ja tuolloin puoli päivää lähes tauotta käveltyäni olin lähes näännyksissä ja en ollut edennyt kuin keskuspuiston keskivaiheille (joka tarkoittaa myös Manhattanin keskivaiheita). Ja kuljin tuolloin käytännössä yhtä katua etelästä pohjoiseen.

Nyt aikaa (ja käveltyjä kilometrejä) oli enemmän kuin viimeksi, mutta silti paljon jäi varmaankin näkemättä. Uskoisin, että kaupungissa voisi viettää helposti viikkoja ohjelman, tekemisen tai ihmeteltävän loppumatta. Jalkansa ainakin saa lähes huomaamatta rakoille kaduilla vaellellessaan. Tämä tuli taas todistettua.

New York todellakin vaikuttaa maineensa veroiselta erilaisten kulttuurien sulatusuunilta. Kadut ovat ajoin tungokseen asti täynnä mitä erilaisempia ihmisiä, kieliä ja sosiaaliluokkia, sekä paikallisasukkaita että turisteja, kadunlakaisijoista ja mainoskyltinkantajista pukumiehiin ja -naisiin. Kaikki sulassa sovussa (no, ei ehkä aina – mutta pieni möykkäyskin kuuluu toki asiaan jos aihetta siihen on).

Ehkä kaupungin suurin viehätys onkin tämä – New Yorkissa on helppo kuvitella vaikkapa raksaduunarin ja miljonääripankkiirin syövän samasta katukojusta ostamaansa lounassämpylää samalla puistonpenkillä. Tai ortodoksijuutalaisen tervehtivän kadulla islaminuskoa tunnustavaa arabinaapuriansa. Ja kaikkea tätä katsoo päältä NYPD, usein jossain määrin huonosti istuvaan ja ei ihan vastikään silitettyyn tv:stäkin tuttuun siniseen univormuun pukeutuneena, koppalakki hieman vinossa.

No niin, taitaa mennä jo ihan holtittomaksi maalailuksi ja ylistyslauluksi tämä. Kaupunki on siis suuri ja värikäs. Ohessa muutamia kuvia siitä. Tämän julkaisuaikaan olen jo Islannissa. Kotikonnut lähestyvät uhkaavasti…

—

Tänään kuunnellaan:

Lou Reed – New York Telephone Conversation

Koska ensimmäisiä kaupungin keskustassa tekemiäni havaintoja oli matkapuhelimeen omissa maailmoissaan puhuvien ihmisten suuri lukumäärä. Tuntui, että joka kolmas vastaantulija puhui intohimoisesti puhelimeensa, tyypillisesti kantaen toisessa kädessään ainakin puolen litran vetoista take away –kahvikuppia. Naispuolisilla kulkijoilla vakiovarustukseen näyttivät usein kuuluvan myös suuret, puoli naamaa peittävät aurinkolasit.

 

Ke 25.4.2012, Philadelphia – New York

Tärkeimmät asiat ensin: Los Angelesista vuokraamamme auto palautettiin menestyksekkäästi ja huomautuksetta New Yorkin John F. Kennedyn lentokentälle lähes tasan kello 16 (joka oli vuokrapapereihin kirjattu, itse jostain syystä sen enempää miettimättä ilmoittamani palautusaika). Virkailija tarkasti auton ja antoi siitä kuitin, josta parin viimeisen viikon faktat hyvin selkeästi ilmenivätkin – vuokra-aika 17 päivää, ajetut mailit 4308 (6933 km). Auto jäi vuokraamon varikolle ja hyppäsimme ensin kentän terminaaleja kiertävään air train -junaan ja sen pääteasemalta kaupungin metroon suuntanamme Manhattan. Edessä oli autoton paripäiväinen New Yorkissa. Perjantai-iltana matka jatkuu Islantiin.

Niin, ja entäpä miten tänne asti keskiviikkona päästiin? Philadelphian keskustaan tehtyä parin tunnin pysähdystä lukuun ottamatta päivä sujui sangen tutuissa merkeissä valtateitä ajaen. Yhdysvaltojen matkareitillä ei maksullisia teitä pahemmin ole ollut, mutta keskiviikolle niitä sattui useampia. Kallein kerralla maksettu tulli (12 USD) taisi olla jo New Yorkissa. Maksullisia teitä oli myös New Jerseyssä, muun muassa kuuluisa New Jersey Turnpike. Yhteensä näihin maksuihin meni muistaakseni lähes kolmekymmentä dollaria.

Vaikka matkaa Philadelphian liepeiltä JFK:lle ei ollut kuin hieman yli sata mailia siihen meni silti yllättävän pitkä aika. New Yorkia lähestyttäessä liikenne vilkastui selvästi ja vihdoin valtatieltä kohti lentokenttää ja Queensin kaupunginosaa kääntymisen jälkeen vauhti hidastui merkittävästi. Iltapäivän ruuhkassa pysähdeltiinkin välillä. Muutamaan kymmeneen kilometriin meni lopulta toista tuntia. Onneksi kentälle ei kuitenkaan tarvinnut ajaa Manhattanin kautta, sillä se olisi varmaan ollut haasteellisempaa – vaikka Philadelphian keskustan kapeilla, pilvenpiirtäjien saartamilla kaduilla hieman esimakua tällaisesta ajelusta jo aiemmin päivällä sainkin. Muutamia, liian myöhään nähdyistä opasteista johtuvia harharetkiäkin päivän moottoritieajeluun mahtui, mutta tilanne saatiin aina korjattua ajamalla seuraavasta liittymästä ulos ja kääntymällä takaisin tulosuuntaan josta oikea liittymä lopulta aina löytyi.

Kuten arvata saattaa, majoittuminen New Yorkissa ei ole halpaa. Varasimme huoneen netistä joitakin päiviä etukäteen ja pitkän pähkäilyn jälkeen valintamme oli ”Y” eli YMCA Manhattanilla. Ensimmäinen kertani muuten, aiemmin oikeastaan vain Village Peoplen kappaleesta tuntemani ketjun asiakkaana. En tiedä mitä odotin, mutta perillä YMCA osoittautui varsinaiseksi monitoimikeskukseksi, jossa näytti olevan monikerroksinen moderni kuntosali, lastentarha, erilaisia harrastustiloja sekä tietenkin majoitushuoneita. Kristillisyyden kanssa ei paikalla näyttänyt olevan paljoakaan tekemistä. Kahden hengen huone kerrossängyllä ja ilman omaa kylpyhuonetta maksoi lähes 100 euroa/ yö. Itse huoneet näyttivät olevan perussiistejä ja asuinkerrosten käytävät toivat punaisine kokolattiamattoineen ja lukuisine ovineen mieleen lähinnä jo hieman kulahtaneen ruotsinlaivan.

—

Tänään kuunnellaan, New Jerseyn inspiroimana:

Alabama 3 – Woke up This Morning

 

Ti 24.4.2012, Washington D.C – Philadelphia (USA)

Toiseksi viimeinen autoilupäivä ei alkanut Washingtonissa ainakaan tylsissä merkeissä. Auto oli nimittäin yön aikana kadonnut. Olimme pysäköineet sen edellisenä päivänä hostellin eteen kadulle ja yrittäen tulkita lukuisia pysäköintikilpiä parhaamme mukaan. Lisäksi puihin oli kiinnitetty tilapäisiä paperilappuja, joissa ilmoitettiin pysäköintikiellosta ja kadun korjaustöistä tiettyinä päivinä, jotka toisin vaikuttivat jo pari päivää vanhoilta. Mennessäni aamulla yhdeksän maissa aamulla kadulle tarkastamaan auton kuntoa ja laittamaan mittariin rahaa auton tilalla seisoikin yllätyksekseni suuri kuorma-auto ja jalkakäytävä oli jo osin kaivettu auki. Chevyä ei näkynyt missään.

Vähän aikaa kadulla ihmeteltyäni huomasin kadun päässä poliisiauton, jossa istuvilta poliiseilta lähdin tilanteen laitaa tiedustelemaan. Itse asiassa tilanne lähinnä huvitti minua, sillä arvelin että todennäköisimmin auto oli siirretty jollekin lähikadulle. Näin minulle (tai autolleni) on joskus käynyt Helsingissäkin, katujen kevätsiivouksen aikaan. Ja toisaalta käytännön haasteethan ovat aina minua kiehtoneet, ja tässähän niitä taas oli. Autossa istuvien mustien poliisien mittailtua minua jonkun sekunnin he päättivät kuitenkin auttaa turistia hädässä. Pienen selvittelyn ja poliisikeskukseen tehdyn tiedustelun jälkeen selvisi, että auto on siirretty seuraavan korttelin pikkukadulle. Sieltä se sitten löytyikin, täysin kunnossa.

Ja entäs ne oppirahat, kysytte. Pyyhkimen alla oli sadan taalan maksulappu siirrosta. Onneksi maksaminen on tehty helpoksi, sen nimittäin voi tehdä luottokortilla verkossa ja maksuaikaakin oli annettu kuukausi. Kallis pysäköintipaikka oli se, hostellin edessä ollut.

Itse Washington näytti tiistaina sangen erilaiselta kuin edellisenä iltana. Sää oli melko viileä mutta maanantaista poiketen kirkas ja aurinkoinen. Kaupungin keskustan lukuisien nähtävyyksien ympäristössä pyöri paljon turisteja, jotka kuulemistani kielistä päätellen olivat perin monikansallista porukkaa. Kotimaisia koululaisryhmiä kaupungissa näytti olevan myös paljon. Kaupungin keskustassa näytti myös olevan lukuisia kiinnostavanoloisia museoita, joihin tutustumalla varmaankin saisi kulumaan päiväkausia. Ja paremmalla ajalla voisin tännekin palata niitä vielä tutkimaan.

Huolimatta siitä, että Washington näytti tiistaina huomattavasti maanantaita miellyttävämmältä, ei ihan keskustan kupeen puistoissa majaileviin lukuisiin ilmeisen kodittomiin ihmisiin voinut olla kiinnittämättä huomiota. Automme oli päivällä parkissa pienen puistoalueen kupeessa, ehkä viiden minuutin kävelymatkan päässä Valkoiselta Talolta, ja useimmat tämän puiston penkit olivat laitapuolen kulkijoiden miehittämiä. Nurmikolla, auringonpaisteessakin näytti joku nukkuvan. Muistan Los Angelesissa ihmetelleeni, kuinka monet katuasukit olivat nuoria valkoihoisia aikuisia. Näin ei ollut Washingtonissa, sillä kaikki puistossa nukkujat näyttivät olevan pääsääntöisesti mustia ja eivät nuoria enää.

Iltapäivän päätteeksi matkaa jatkettiin kohti pohjoista ja lähemmäs New Yorkia, olihan auto palautettava seuraavan päivän iltapäivänä. Alkumatka ajeltiin pitkin pienempää tietä, joka johti meidät lähellä sijaitsevan Baltimoren keskustaan, jossa ajamamme tien numero 1 opasteet taas mystisesti hävisivät täysin. Eteneminenkin oli ollut hidasta, joten kaupungin keskustasta ajettiin jälleen suuremmalle, kohti pohjoista johtavalle moottoritielle, jossa suunnistusongelmia oli huomattavasti vähemmän. Yöpyminen hoitui, jälleen, valtatien varressa juuri ennen Philadelphiaa sijainneessa motellissa. Täältä oli viimeisen päivän osuudelle helppo startata.

—

Tänään kuunnellaan:

Simon and Garfunkel – America

…They’ve all gone to look for America