Luonnon ihmeitä – Te Ureweran kansallispuisto, Uusi-Seelanti

Pe 30.3.2012, Napier – Rotorua (Pohjoissaari, NZ)

Perjantaista ei luontoluonteista ihmeteltävää puuttunut. Päätimme nimittäin suunnata päivän aikana Pohjoissaaren itärannikolla sijaitsevasta Napierista saaren sydänosien läpi maorikulttuuristaan tunnettuun Ratoruan kaupunkiin. Reitti kulki läpi Te Ureweran suurehkon sademetsäisen kansallispuiston.

Alkumatka Napierista kohti koillista oli jo viime päivinä hyvinkin tutuksi käynyttä melko mitäänsanomatonta maalaismaisemaa. Reitti kääntyi sisämaahan Wairoa –nimisestä kylästä, joka muuten oli itselleni ensimmäinen paikka, jossa kuulin paikallisten puhuvan maorikieltä. Wairoa osoittautui myös päivän edetessä viimeiseksi suuremmaksi asutuskeskukseksi vähään aikaan. Kansallispuistoa halkovalle tielle etelästä päin lähtijän kannattaakin esimerkiksi tankata auto juuri Wairoassa. Tämäkin fakta oli tulla päivän aikana opituksi kantapään kautta. Onneksi polttoainetta kuitenkin sai Waikaremoana-järven rannalla olleelta pieneltä asemalta.

 

Laakso kansallispuistoreitin alkuvaiheilta. Päällystämätön tie oli juuri tässä vaiheesa loppunut.

Vesiputous, eräs useammista päivän aikana nähdyistä. Tänne piti kävellä tieltä jonkin matkaa.

Alkumatkasta puistoa halkova tie numero 38 oli päällystetty, mutta jonkin matkaa Wairoasta ajeltuamme (ehkä kansallispuiston rajan tietämissä) se muuttui soratieksi. Pieniä päällystettyjä osuuksia lukuun ottamatta hyvin mutkaista ja vuorenrinteitä pitkin kiemurtelevaa soratietä riittikin lopulta koko iltapäiväksi. Päällystämätöntä tieosuutta taisi olla yhteensä pitkästi yli sata kilometriä. Enpä oikeastaan muista milloin – jos koskaan – olen ajanut noin pitkän pätkän soratietä saman päivän aikana, ja vain yhteen suuntaan. Eteneminen oli tien luonteesta johtuen hidasta ja keskinopeus jäi varmaankin neljäänkymmeneen kilometriin tunnissa, tai jopa alle sen.

Puistossa oli hyvin vehreää, jota omalta osaltaan korosti myös sateinen ja sumuinen sää. Muita liikkujia ja autoja ei pahemmin tällä tiellä näkynyt. Se ei olekaan ihme, sillä tie ei loppujen lopuksi liene saaren helpoimmasta päästä esimerkiksi turistien ajella. Paljon hulppeita maisemia puistoon tosin mahtuu ja reitin varrella näytti myös olevan lukuisia merkittyjä vaellusreittejä. Eikä ympäristö urbaaniksi muuttunut kansallispuiston päättymisen jälkeenkään. Kovin syrjäistä ja satunnaisten maatilojen täplittämää seutua riitti vielä itse puiston jälkeen pitkään. Tiellä vaelteli välillä jopa hevosia ja sikoja. Se, olivatko eläimet karkuteillä vai liekö niiden vapaa laiduntaminen yleinen syrjäisen seudun tapa, ei selvinnyt.

Kunnianhimoinen nopeusrajoitus soratiellä. Tässä kohtaa tietä oli korjattu. Merkkejä näyttää olevan kahdenlaisia - ennen tietyötä 30 km/h ja sen jälkeen 100 km/h. Riippumatta tiestä tai paikasta.

Irtohevosia tiellä.

Päivämatkan taittamiseen meni aikaa enemmän kuin alun perin oli arvioitu, joten perille Rotoruaan päästiin vasta illan hämärtyessä. Majoituksen löytäminen oli kuitenkin sangen helppoa, sillä erilaisia hostelleja, motelleja ja hotelleja näytti olevan lukuisia. Kaupunkiin tulijaa ainakin perjantaina tervehti vieno mädäntyvän kananmunan haju. Kesti jonkin aikaa ennen kuin syy selvisi – kyseessä oli rikki. Kaupungin ympäristössä on nimittäin runsaasti pienimuotoista vulkaanista toimintaa ja kuumia lähteitä, jotka myös tätä, jokseenkin pahanhajuista kaasua erittävät.

 

Facebooktwittermailby feather

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.