Pe 30.3.2012, Napier – Rotorua (Pohjoissaari, NZ)

Perjantaista ei luontoluonteista ihmeteltävää puuttunut. Päätimme nimittäin suunnata päivän aikana Pohjoissaaren itärannikolla sijaitsevasta Napierista saaren sydänosien läpi maorikulttuuristaan tunnettuun Ratoruan kaupunkiin. Reitti kulki läpi Te Ureweran suurehkon sademetsäisen kansallispuiston.

Alkumatka Napierista kohti koillista oli jo viime päivinä hyvinkin tutuksi käynyttä melko mitäänsanomatonta maalaismaisemaa. Reitti kääntyi sisämaahan Wairoa –nimisestä kylästä, joka muuten oli itselleni ensimmäinen paikka, jossa kuulin paikallisten puhuvan maorikieltä. Wairoa osoittautui myös päivän edetessä viimeiseksi suuremmaksi asutuskeskukseksi vähään aikaan. Kansallispuistoa halkovalle tielle etelästä päin lähtijän kannattaakin esimerkiksi tankata auto juuri Wairoassa. Tämäkin fakta oli tulla päivän aikana opituksi kantapään kautta. Onneksi polttoainetta kuitenkin sai Waikaremoana-järven rannalla olleelta pieneltä asemalta.

 

Alkumatkasta puistoa halkova tie numero 38 oli päällystetty, mutta jonkin matkaa Wairoasta ajeltuamme (ehkä kansallispuiston rajan tietämissä) se muuttui soratieksi. Pieniä päällystettyjä osuuksia lukuun ottamatta hyvin mutkaista ja vuorenrinteitä pitkin kiemurtelevaa soratietä riittikin lopulta koko iltapäiväksi. Päällystämätöntä tieosuutta taisi olla yhteensä pitkästi yli sata kilometriä. Enpä oikeastaan muista milloin – jos koskaan – olen ajanut noin pitkän pätkän soratietä saman päivän aikana, ja vain yhteen suuntaan. Eteneminen oli tien luonteesta johtuen hidasta ja keskinopeus jäi varmaankin neljäänkymmeneen kilometriin tunnissa, tai jopa alle sen.

Puistossa oli hyvin vehreää, jota omalta osaltaan korosti myös sateinen ja sumuinen sää. Muita liikkujia ja autoja ei pahemmin tällä tiellä näkynyt. Se ei olekaan ihme, sillä tie ei loppujen lopuksi liene saaren helpoimmasta päästä esimerkiksi turistien ajella. Paljon hulppeita maisemia puistoon tosin mahtuu ja reitin varrella näytti myös olevan lukuisia merkittyjä vaellusreittejä. Eikä ympäristö urbaaniksi muuttunut kansallispuiston päättymisen jälkeenkään. Kovin syrjäistä ja satunnaisten maatilojen täplittämää seutua riitti vielä itse puiston jälkeen pitkään. Tiellä vaelteli välillä jopa hevosia ja sikoja. Se, olivatko eläimet karkuteillä vai liekö niiden vapaa laiduntaminen yleinen syrjäisen seudun tapa, ei selvinnyt.

Päivämatkan taittamiseen meni aikaa enemmän kuin alun perin oli arvioitu, joten perille Rotoruaan päästiin vasta illan hämärtyessä. Majoituksen löytäminen oli kuitenkin sangen helppoa, sillä erilaisia hostelleja, motelleja ja hotelleja näytti olevan lukuisia. Kaupunkiin tulijaa ainakin perjantaina tervehti vieno mädäntyvän kananmunan haju. Kesti jonkin aikaa ennen kuin syy selvisi – kyseessä oli rikki. Kaupungin ympäristössä on nimittäin runsaasti pienimuotoista vulkaanista toimintaa ja kuumia lähteitä, jotka myös tätä, jokseenkin pahanhajuista kaasua erittävät.

 

To 29.3.2012, Picton (Eteläsaari, NZ) – Napier (Pohjoissaari, NZ)

Hieman yli kolmen tunnin laivamatkalle takaisin kohti Pohjoissaarta startattiin taas aamuhämärissä. Sataman autojonossa piti olla jälleen tuntia ennen lähtöaikaa eli tällä kertaa seitsemältä. Matka majapaikasta satamaan oli tosin nyt merkittävästi lyhyempi kuin Wellingtonissa, matkaan nimittäin meni vain muutama minuutti. Satamaan ei tainnut olla etuovelta matkaa montaa sataa metriä.

Laivayhtiö oli siis eri kuin se, millä Eteläsaarelle saavuimme. Laiva oli ehkä hieman pienempi kuin Interislanderin vastaava mutta se toisaalta oli myös uudempi mikä näkyi ainakin laivan edellistä vähemmän nuhjaantuneena sisustuksena. Lisäksi lautta näkyi olevan juuriltaan tanskalainen, sillä juutinkieli näkyi olevan laivan opastekylteissä se ensimmäinen. Seinällä näytti myös olevan merikarttoja Tanskan saaristosta ja reittiaikoja Bornholmin saarelle.  Kummallista. Alus lienee ollut tanskalaisen telakkateollisuuden tuote, tai sitten siellä päin maailmaa aiemmin seilannut.

Aurinkoiseen Wellingtoniin päästyämme matka jatkui välittömästi kohti pohjoista, tällä kertaa Pohjoissaaren itäistä rannikkoa ajaen. Päivän ajo-osuus koostui pääosin maalaismaisemista ja osin myös viinipelloista. Lampaat ja muukin karja olivat hyvin edustettuina. Vaikka tie kartan mukaan seuraili merenrantaa, itse merta ei kuitenkaan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta näkynyt. Nämäkin poikkeukset koettiin tosin vasta poikettuamme päätieltä hieman pienemmille kulkuväylille.

Päivän tavoite oli ollut Napierin kaupunki saaren itärannikolla. Kaupunki osoittautui miellyttävänoloiseksi rantakaupungiksi, jonka koko keskusta oli rakennettu uudestaan 1930-luvulla tuolloin muodissa olleeseen Art Deco –tyyliin,  maanjäristyksen tuhottua vanhat rakennukset lähes täysin. Kovin hiljaista Napierissa tosin näin syyskaudella oli. Tunnelma lienee perin erilainen kesällä, sesonkiaikaan.

 

Ke 28.3.2012, Christchurch – Picton (Eteläsaari, NZ)

Keskiviikon aamupäivä kului kierrellessä Christchurchia, jonka ydinkeskusta eli CBD (Central Business District) osoittautui todellakin täysin suljetuksi. Aidatun alueen sisäpuolella kaupunki näytti muutamia nostokurkia ja satunnaisia rakennustyöläisiä lukuun ottamatta hylätyltä ja jopa aavemaiselta. Keskustaa ympäröivän aidan ulkopuolellakaan ei tosin hirveästi säpinää näyttänyt olevan, joten päällimmäinen Christchurchista jäänyt vaikutelma oli sangen autio.

Joidenkin paikallisten, joista suuri osa näytti tavalla tai toisella työskentelevän kaupungin uudelleenrakentamisen parissa, lisäksi suljettua keskustaa rajaavan aidan tuntumassa vaelteli itseni lisäksi useita muitakin hieman eksyneen ja hämmentyneen oloisia turisteja. Kovin vähän tuntui kaupungissa olevan nähtävää. Ehkäpä aution ydinkeskustan lisäksi mielenkiintoisin kävelylenkin varrelle sattunut kuriositeetti oli metallikonteista, jopa sangen tyylikkäästi aivan vanhan keskustan tuntumaan rakennettu lyhyt ostoskatu. Shoppailijat tosin tuntuivat alueelta puuttuvan, liikkeissä näytti olevan kovin hiljaista.

Suuri rakennustyömaa nimeltä Christchurch jäi taakse ja auton keula suunnattiin kohti pohjoista alkuiltapäivästä. Matkaa saaren koilliskulman satamakaupunkiin Pictoniin oli sangen kohtuullisesti, hieman yli 300 kilometriä. Tarkoituksen oli ajaa keskiviikkona perille ja ostaa saman tien liput kaupungista takaisin Pohjoissaarelle menevään lauttaan torstaiaamuksi. Perille päästiinkin viiden jälkeen ja liput saatiin hankittua paikallisesta turisti-infosta. Tällä kertaa päätimme kokeilla lauttayhtiöistä sitä toista. Bluebridge –nimisen yrityksen kello kahdeksan aamulauttaan lippu kahdelle matkustajalle ja tavalliselle henkilöautolle maksoi tällä kertaa 220 NZD.

Myöskään majoituksen löytäminen Pictonista ei ollut minkäänlainen ongelma. Pienessä kaupungissa näytti halpoja majoituspalveluita tarjoavia paikkoja olevan runsaanlaisesti. Epäilemättä tämä johtuu juuri lauttasatamasta ja muuten vaatimattoman kaupungin läpi tästä syystä kulkevista matkailijavirroista.

Itse ajomatka sujui jälleen tutuissa merkeissä ja ilman sattumuksia. Pohjoissaarellakin jatkuva ykköstie kulkee rannikkoa myötäillen ja siihen mahtui sekä maalaismaisemia että merenrantaa. Sää keskiviikkona oli alkuun perin harmaa ja alkumatkasta jopa sateinen, mutta selkeytyi iltapäivällä pohjoisemmaksi päästyämme. Pictonissa paistoi jo aurinko.

 

Ti 27.3.2012, Queenstown – Christchurch (Eteläsaari, NZ)

Tiistai valkeni Queenstownissa aurinkoisena ja vaikka tarkoituksena oli ajaa päivän aikana 480 kilometrin matka Christchurchiin asti, ei lähdön kanssa pidetty erityistä kiirettä. Aamupalan ja auton tankkaamisen jälkeen tielle päästiin puolilta päivin.

Päivän matkasta ei ole oikeastaan mitään erityistä kerrottavaa. Se meni jälleen olosuhteisiin nähden joutuisasti. Ensimmäiset kaksi kolmasosaa tie kulki pääosin vuorien välisillä tasaisilla ylängöillä tai mutkitellen niiden rinteillä. Muutama vuoristojärvikin päivämatkan varrelle mahtui. Rannikkoa lähestyttäessä maisemat muuttuivat sangen tasaiseksi maatalousmaaksi. Yleisesti ottaen yllättävänkin nopeakulkuisia ovat Uuden-Seelannin tiet tähän asti olleet.

Noin vuosi sitten pahoin maanjäristyksessä vaurioituneeseen Christchurchiin autokuntamme saapui noin kuudelta iltapäivällä. Kaupungin laitamien teollisuus- ja automarkettivyöhykkeellä ei vuoden takaisesta katastrofista näyttänyt aluksi näkyvän jälkeäkään. Ainoa aiemmin Uudessa-Seelannissa näkemistämme kaupungeista poikkeava seikka näyttivät olevan motellit, joita oli sisäänajotien varrella paljon ja ne näyttivät ”No vacancy” -kylttien perusteella olevan pääosin täynnä.

Keskustaan päästyämme laitakaupunkimotellien käyttöasteelle löytyi ainakin yksi selitys. Kaupungin ydinkeskusta näytti olevan kymmenien korttelien alueelta kokonaan suljettua työmaata, joten majoitusliikkeitäkään ei sieltä löytyisi. Ja saattaahan olla että osa paikallisasukkaista asuu vieläkin, kotinsa menetettyään, motellissa odotellen uuden asunnon valmistumista. Tämä tosin on silkkaa arvailua.

Myös hostelli, johon alkuperäinen tarkoituksemme oli kirjautua, oli suljettu. Ovessa olleen ilmoituksen mukaan rakennus ei ollut rakenteellisesti turvallinen ja se oli käyttökiellossa. Keskustan järjestelyistä päätellen tilanne on sama hyvin monessa Christchurchin rakennuksessa. Pienen kiertelyn jälkeen huone kuitenkin löytyi keskustan kupeesta, kolmannesta paikasta ja majoittumistoimiin päästiin ennen auringonlaskua. Varsinaisen kaupunkikierroksen tekeminen jäi keskiviikoksi. Melko hiljaiselta Christchurch tosin kokoisekseen kaupungiksi jo tiistai-iltana vaikutti.