Tiiibet sijaitsee pääosin korkealla ja ilma siellä on ohutta. Alavammilta mailta tuleville matkalaisille tästä on, ainakin aluksi, haittaa. Ohuemmassa ilmassa happea on harvemmassa ja happitoisempaan ilmaan tottunut elimistö kaipaisi sitä enemmän kuin sitä on saatavissa. Pää kipeytyy. Hengästyttää.
Mitä korkeammalle ilmakehässä noustaan, sitä vähemmän ilmaa tarkastelupisteen yläpuolelle jää. Vastaavasti pisteen yläpuolelle jäävän ilmamäärän massa on sitä pienempi mitä ylempänä ollaan. Ja edelleen, mitä pienempi on tarkastelupisteen yläpuolelle jäävän ilman massa on, sitä pienempi ilmanpaine pisteessä vallitsee. Mekanismi on sama kuin veden (tai oikeastaan aineen kuin aineen) kanssa – paine kasvaa mitä syvemmälle mennään.
No, se teoriasta. Miten tämä sitten liittyy veden keittämiseen ja -keittimiin Tiibetissä, kärsimätön lukija jo ehkä kysyy. Kerron. Veden kiehumislämpötila laskee ilmanpaineen laskiessa. Ja toisaalta Tiibetissä aurinkoisia päiviä riittää, muistini mukaan Lhasassa yli kolme sataa vuodessa. Nämä kaksi asiaa kun nokkelasti yhdistää voi teevettä keitellessä lopulta päätyä oheisen kuvan mukaiseen ratkaisuun.
Teevesi valmistuu Lhasassa.
Ihan jokaisessa talossa tällaista keitintä ei nähnyt, mutta viikon pituisella vierailulla Tiibetissä silmiin sattui kuitenkin useampia kuin yksi. Yksittäisen pellepelottoman keksintö tämä ei siis liene.
Veden matalammasta kiehumispisteestä ei muuten ole pelkästään hyötyä, bakteerit nimittäin kuolevat huomattavasti hitaammin vedessä joka on selvästi alle sata-asteista. Mikäli juomavettä siis haluaa desinfioida keittämällä, on kiehuttamiseen varattava korkeassa ilmanalassa selvästi merenpinnan tasoa pidempi aika.
