Rahtilaivalla Etelä-Amerikkaan – kokemuksia ja videoita

 

Käytimme kumppanini kanssa koko vuoden 2018 maailman ympäri matkustamiseen. Teimme koko reissun pintateitse, lentämättä. Maaosuudet ajoimme omalla pikkupakullamme, meret taas ylitettiin rahtilaivalla (Atlantti), purjeveneellä (Karibianmeri Kolumbiasta Panamaan) ja risteilylaivalla (Tyynimeri). Koko reissusta voi lukea tarkemmin sille omistetusta matkablogista havaintoja.com tai vaihtoehtoisesti syyskuun alussa ilmestyvästä Panamericana-kirjasta.

Kuten kuvitella saattaa, matkaan mahtui monta tilannetta ja vaihetta. Yksi kiinnostavimmista kokonaisuuksista lienee kuitenkin ollut kuusi viikkoa kestänyt laivamatkamme Euroopasta Etelä-Amerikkaan. En muista lukeneeni tuoreita kertomuksia rahtilaivamatkaamisesta, joten toivoakseni tämä juttu tarjoaa ainakin joitakin vastauksia asiasta kiinnostuneille.

Mistä mihin ja millä?

Ylitimme Atlantin yli vuodenvaihteessa 2017-2018. Nousimme laivaan Belgian Atwerpenissä ja poistuimme siitä kuusi viikkoa myöhemmin Uruguayn Montevideossa. Matkustimme Grimaldi-nimisen varustamon laivalla, joka on tietääkseni suurimpia Atlantilla toimivia, matkustajiakin kyyditseviä rahtilaivayhtiöitä. Laivoja Euroopasta sekä Etelä- että Pohjois-Amerikkaan (ja toisin päin) lähtee viikoittain, joka oli ainakin minulle yllätys. En arvannut liikenteen olevan lähes autolauttamaisen säännöllistä.

Miksi?

Lentämättä matkustaminen on ollut kovasti tapetilla viime aikoina. Siksi myös kiinnostus merimatkaamista kohtaan on lisääntynyt. Meidän tapauksessamme tärkein Atlantin ylittämiseen vesiteitse johtanut seikka kuitenkin oli oma automme, jonka kanssa halusimme matkustaa yhdessä. Grimaldin laiva oli tyypiltään roro-alus, joiden lasti kulkee pääosin pyörillä. Ruuma olikin täynnä uusia, Euroopasta Etelä-Amerikkaan rahdattavia laatuautoja. Niitä oli tuhansia. Meidän kärrymmekin mahtui helposti yhdelle laivan yli kymmenestä rahtikannesta.

Meidän kanssamme samalla laivalla matkusti seitsemän muuta matkustajaa, vanhempi pariskunta ja viisihenkinen lapsiperhe. Kummallakin porukalla oli mukana oma autonsa. Mantereelta toiselle suuntautuva seikkaluautoilu lineekin yleisin syy tällaisella rahtilaivalla matkustaa. Ilman autoakin kyytiin toki pääsee, mutta ainakin Grimaldin laivojen tapauksessa se on harvinaisempaa.

Mitä maksaa?

Maksaa. Siitä ei pääse mihinkään. Lentäminen on halvempaa. Meidän matkamme (kaksi ihmistä sisähytissä ja pieni auto) Euroopasta Etelä-Amerikkaan maksoi 5358,- euroa. Ilman autoa matkan hinta olisi ollut 4140,- euroa. Grimaldin matkareittejä esittelevä opas löytyy täältä ja Etelä-Amerikan linjan hinnasto täältä.

Toisaalta on hyvä muistaa, että laivalla on täysihoito ja rahaa ei matkan aikana saa kulutettua oikein mihinkään, ei vaikka haluaisikin. Mikäli laivamatka venyy, matkustajille ei tule lisäkustannuksia. Ruoka ja majoitus on taattu aina perille asti. Meidänkin laivamme oli lopulta lähes kaksi viikkoa myöhässä, joka on ymmärtääkseni aika yleistä. Viive syntyi pääosin Afrikan satamien (Dakar ja Freetown) edustalla odottelusta. Laituripaikkoja on rajallisesti ja satamien toiminta välillä epäjärjestelmällistä. Tällaisia, päiväkausia kestäneitä odotteluja ei pystytä kuromaan meriosuuksilla kiinni, joten matka venyy väistämättä loppupäästään.

Laivat eivät muuten käy joka matkalla samoissa satamissa, vaan rahtitilanne määrittää pysähdyspaikat. Yleisesti ottaen kannattaakin muistaa, että kaikki toimii rahdin ehdoilla. Matkustajien tarpeet ja aikataulut ovat rahtilaivalla prioriteettilistan häntäpäässä. Tämän tosin tiesimmekin jo ennen matkaa, sillä se mainittiin lähes joka ikisessä paperissa, jonka matkaa varatessamme saimme.

Onko merien ylittämiseen muita vaihtoehtoja kuin rahtilaivat?

Kyllä on. Hieman paradoksaalisesti halvin tietämäni tapa ylittää valtameriä ovat risteilylaivat, joita siirretään kauden vaihtuessa mantereelta ja mereltä toiselle. Tyypillisesti tätä tapahtuu keväisin ja syksyisin. Ympäristösuojelulliselta kannalta tällainen matkustaminen ei tosin taida olla kovin vihreää, sillä pohjimmiltaan risteilyalukset ovat vain kelluvia turistihotelleja. Rahtilaivat taas ovat ihan eri juttu, sillä ne kulkisivat mantereelta toiselle ilman matkustajiakin. Muutama lisäihminen niiden kyydissä tuskin lisää globaaleja päästöjä lainkaan.

Risteilylaivaakin kokeilimme. Ylitimme nimittäin Tyynenmeren sellaisella. Laivaa siirrettiin syyskuussa Amerikan vesiltä talveksi Aasiaan. Matka Kanadan Vancouverista Japanin Yokohamaan kesti 15 päivää, ja päinvastoin kuin rahtilaivalla, ei tältä laivalta tekemistä tai ohjelmaa puuttunut. Henkeä kohden matka maksoi hieman yli 800 euroa, joka on jo huomattavasti lähempänä vastaavan lennon hintaa kuin tuo rahtilaivamatka. Tähänkin hintaan sisältyi täysihoito, joten matkan aikana ei tarvitse käyttää rahaa mihinkään, ellei sitten niin halua. Risteilijöiden liikeidea on tosin suunniteltu niin ovelasti, että merellä on helppo törsätä rahaa lähes huomaamattaan kaikenmoiseen. Kovin kummoisia lisäpalveluita, nettiyhteyksiä ja erikoisjuomia ei tarvitse ostaa saadakseen matkan hinnan vaikka tuplaantumaan.

Mistä matkan voi ostaa?

Etelä-Amerikan matkan voi varata suoraan Grimaldilta, mutta omien kokemusteni mukaan he eivät olleet kovin aktiivisia sähköposteihin vastailijoita. Sen sijaan saksalainen merimatkoihin ja matkailuajoneuvojen laivauksiin erikoistunut matkatoimisto Seabridge vastasi kaikkiin kysymyksiin nopeasti ja täsmällisesti. Kommunikaatio heidän kanssaan hoitui sähköpostitse ja englanniksi. Suosittelen lämpimästi. Vaikka Sebridgen nettisivut keskittyvät paljolti autojen laivaukseen, he käsittääkseni voivat myydä lippuja myös jalkamatkustajille. Jos olisi lähdössä toiste rahtilaivamatkalle, ottaisin ensimmäisenä yhteyttä juuri Seabridgeen.

Risteilyalusmatkan varasimme kotoisasti Risteilykeskuskesta. Palvelu oli hyvää ja suomenkielistä. Kaikki hoitui helposti ja kitkatta, vaikka olimme varauksen tekemisen aikaan tien päällä Kaliforniassa ja menossa pohjoista kohden.

Lentoja netistä etsiessään moni on tottunut siihen, että pienellä työllä saman lipun voi löytää jostain toisesta hakukoneesta halvemmalla. Valitettavasti merimatkojen suhteen asia ei näyttänyt olevan näin, vaan esimerkiksi Grimaldin hinnat olivat kaikkialla samat. Vastassa oli muuri. Ne harvat paikat joista tarjouksen saimme, lähettivät paluupostissa aina saman pdf-hinnaston. Epäilen, ettei tinkimisestä ole hyötyä. Rahtilaivoilla matkustajat ovat matkojen myyjille niin pieni bisnes, ettei heitä kiinnosta tuhlata aikaansa penninvenyttäjiin. Liiallinen rahasta kysely vain tyrehdyttää vastausinnon.

Millaista rahtilaivaelämä on?

Samalla laivalla matkustanut eläkeikäinen diplomaattitaustainen ranskalaispariskunta kertoi meillä käyneen tuurin. He olivat kokeneita rahtilaivailijoita. Kapteenimme (latvialainen nelikymppinen kaveri) oli asenteiltaan demokraattineni ja piti selvästi matkustajista. Näin ei kuulemma ole aina. Jotkut kapteenit pitävät matkustajia vain riesana. Myös ruokamme oli aika ok. Tämäkään ei ole taattua, sillä kaikki laivakokit eivät ole aina tehtäviensä tasalla. Toisaalta kapteenit päättävät, miten paljon rahaa elintarvikkeiden hankintaan käytetään, ja jotkut laivapäälliköt kasvattavat omia bonuksiaan säästämällä ruokapuolesta. Tällöin miehistön ohella kärsivät myös matkustajat.

Ohessa muutama video, joista saanee jonkinlaisen käsityksen meidän laivamme ilmapiiristä ja elämisen yleisistä olosuhteista. Mitään kovin kummoista luksusta rahtilaivoilta on turha odottaa. Esimerkiksi Internet-yhtetyttä ei ollut. Sanoisinkin pitkien merimatkojen olevan eräänlaista meditatiivista pysähtymistä, mitään kummempaa tekemistä kun laivoilla ei matkustajille ole. Jos tällaisesta pitää, voin suositella. Helposti tylsistymään taipuvaisille henkilöille matka taas voi olla raskas.

Videot on kuvattu tammikuussa 2018.

 

 

 

 

Jos tämä kaikki kuulosti kiinnostavalta, kannattaa tutustua syyskuussa ilmestyvään kirjaani Panamericana: seikkailuja Latinalaisen Amerikan maanteillä (Noob 2019). Sen voi tilata esimerkiksi Bookyn verkkokaupasta tämän linkin takaa.

Kirja julkaistaan 8.9.2019 Helsingin Keskustakirjasto Oodissa. Esitelmöin tuolloin reissustamme kirjaston ensimmäisen kerroksen Maijansalissa kello 13 alkaen. Tilaisuus on maksuton ja kaikille avoin. Tervetuloa sinnekin jos tällainen aihepiiri kiinnostaa.

 

Facebooktwittermail

Rahtilaivaelämää – ensimmäiset päivät

Pe 8.12.2017 (pvä 21), Tillburyn satama (Englanti)

Laiva lähti lopulta Antwerpenin satamasta yli vuorokausi sen jälkeen kun siihen nousimme ja suuntasi kohti Britanniaa. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme on Tilbury. Matka Belgiasta Lontoon kupeeseen ei ole kilometreissä kummoinen, mutta se vei aikaa. Pelkästään Antwerpenin satamasta avomerelle pääseminen vei kuulemma ainakin viisi tuntia. Ensin laivaan piti ottaa Belgialainen luotsi, sitten hollantilainen, sokkeloinen reitti Antwerpenistä kun on hyvin vilkas ja kulkee molempien maiden alueen kautta. Uusi tuntien luotsihässäkkä oli luvassa Thamesjoen suulla. Siellä tosin yksi englantilainen luotsi riitii.

Ensimmäisenä meripäivänä tuuli oli kova, ja matkustajat tai miehistö ei saanut mennä kannelle ilman kapteenin lupaa. Laiva keinui, mutta ei mitenkään mahdottomasti kuitenkaan. Paljon pahempaa merenkäyntiä olen kokenut Tallinnan ja Helsingin välillä useampaankin otteeseen. Mikäli jo tällainen sää aiheuttaa  kannellemenokiellon, ehkei merenkäynin osalta ole luvassa mitään aivan tavatonta jatkossakaan.

Kehnohko sumuinen sää kuitenkin johti siihen, että Tilburyn satamaan pääsyä piti odotella eilen merellä ankkurissa. Olemme siten jo nyt myöhässä alkuperäisestä aikataulusta, mutta toisaalta juuri tämä taitaa olla se rahtilaivamatkustamisen suola. Ehkä tämä on vähän kuin sen erään sketsin lentämistä: säitä ei voi ennustaa ja joskus pelikaani lentää turbiiniin. Pelikaaneja ei vielä tosin potkureissa ole, vaikka välillä tuulekin kovin. On kiintoisaa nähdä, tarkoittavatko alkupään satamaviivästykset automaattisesti matkan venymistä loppupäästä, vai voiko (tai haluaako) laivan kapteeni kiriä aikataulua kiinni avomerellä. Tämä riippuu varmaan monesta asiasta.

Elämä laivalla on alkanut pikku hiljaa hahmottua. Hyttimme on ikkunaton, mutta ei kuitenkaan kaikkein pienin kahdella kerrossängyllä varustettu koppi. Jokaisessa hytissä on myös oma kylpyhuone ja suihku. Mitään risteilyl- tai edes ruotsinlaivatasoa eivät majoitustilat ole. Laiva on rakennettu vuonna 2000, ja sisustus taitaa olla yhä alkuperäisessä asussaan, eli kieltämättä jossain määrin kulahtanut. Mutta kyllä täällä elelemään pystyy, mukavastikin. Jonkinlainen kuntohuonekin laivalta löytyy.

Kaikki hytit näyttäisivät olevan samassa osassa laivaa, joten asumme samojen käytävien varrella kuin miehistökin. Päällystö on itäeurooppalaista alkuperää, miehistö kokonaan Filippiineiltä. Kapteeni vaihtui Antwerpenissä. Vuoronsa lopettanut oli bulgarialainen, uusi taas Latviasta. Molemmat hieman alle nelikymppisiä miehiä. Laivan yleiskieli on murteellinen englanti, jota kaikki keskenään puhuvat. Meitä matkustajia on yhteensä yhdeksän. Kaikki seitsemän muuta ovat ranskalaisia. Koko laivalla ei taida olla yhtään englannin natiivipuhujaa.

Seuraavaksi Grande Brasile suuntaa Hampuriin, jossa viimeiset kontit ja autot lastataan kyytiin. Vasta sieltä suuntaamme Atlantille ja kohti Länsi-Afrikkaa, jossa ensimmäinen eksoottisempi satamapysähdys on Senegalin Dakar. Matka Saksasta Senegaliin vie aikataulun mukaan hieman yli viikon.

Hytti.

Matkustajien yleinen oleskelutila.

Kuntosali. Laivan miehistö ei näytä tilaa kovin paljon käyttävän.

Tilburyn satama Thamesjoella Englannissa. Tänään paistaa taas aurinko.

 

 

Facebooktwittermail

Vihdoin ja viimein laivalla!

Ti 5.12.2017 (pvä 18), Antwerpenin satama (Belgia)

Pääsimme siis jokunen tunti sitten laivaan. Prosessi hoitui yllättävän sukkelasti ja kivutta, vaikkakin kaikki oli perin hektistä ja jossain määrin sekavaa. Olimme aluksi joutua jopa väärään laivaan, mutta kaikki selvisi lopulta. Autokin on jo ruumassa ja ensimmäinen ateria laivan ruokasalissa syöty.

Pelkoni auton korkeuden mittaamisesta (se on kattotelineen kanssa kolme senttiä korkeampi kuin jossain paperissa esitetty 1,9 metrin raja), sekä vaatimus auton tyhjentämisestä (jonkun toisen paperin mukaan autojen tulee ennen laivaan ajamista ”vaikuttaa tyhjiltä”), osoittautuivat lopulta perin turhiksi. Kukaan ei autoa mittaillut, eikä sinne edes vilkaissut. Kovin ovat reilua ja suurpiirteistä sakkia nämä merimiehet ja ahtaajat. Toivoinkin asian menevän tällä tavoin, ja niin se sitten meni. Onneksi.

Valmistauduimme tähänastisen matkan jännittävimpään ja merkityksellisimpään tapahtumaan ensin pesemällä auton ja siistimällä sisätilat jonkinlaiseen järjestykseen. Pakkasimme myös tavaramme laivaannousua silmällä pitäen valmiiksi. Tämä oli helppo tehdä Antwerpenin liepeiltä löytyneellä autojen itsepesupaikalla. Kiirekään ei ollut. Laivaan kun pääsi vasta aikaisintaan kahdelta, ja aikaa oli iltakymmenneen asti.

Seuraavaksi suuntasimme Antwerpenin valtavan satama-alueen syövereihin etsimään rajapoliisin pistettä, jossa voisimme kirjautua jo etukäteen ulos Euroopan unionista. Matkatoimiston ohjeiden perusteella tämä vaatimaton toimisto lopulta löytyikin, ja passimme syötettiin koneelle. Saimme myös leimatun paperin, jota ilman ei laivaan kuulemma ollut asiaa. Sellainen piti olla, jos edessataman portista mieli pidemmälle.

Matka jatkui. Lähdimme etsimään varsinaista laituria, jossa laivamme meitä odottaisi. Se oli sataman toisella puolella ja matkaa kertyi parisenkymmentä kilometriä. Kuten todettua, alue levittäytyy hyvin laajalle. Löysimme lopulta oikean portin ongelmitta. Portin ulkopuolella oli valtaisa parkkipaikka, jolla oli rivissä rekkoja. Niiden kuskit kiiruhtivat paperipinkat kädessä läheiseen toimistoon, ja sieltä pois. Olo rekkojen seassa oli kieltämättä hieman orpo. Pienen pähkäilyn jälkeen päätimme laittaa auton parkkiin ja marssia toimistoon mekin. Parkkipaikalla meitä ei ainakaan kukaan auttaisi tai opastaisi, se vaikutti selvältä.

Sisällä rakennuksessa oli monta tiskiä, joiden edessä parveili kourallinen rekkamiehiä. Yhdellä tiskillä tällaista hälinää ei ollut, joten kysyimme tullin kaveriksi paljastuneelta hepulta mitähän meidän tulisi tehdä, hölmöjä ensikertalaisia kun tässä puuhassa olimme. Hyvin ystävällisesti meidät opastettiin kakkoskerrokseen, jossa Grimaldin (varustamo) toimisto sijaitsi. Hyvä. Sinne siis.

Kapusimme portaat ja törmäsimme taas yhteen tiskiin ja lasiluukkuun. Luukun pielessä ollutta kelloa soitettuamme meitä tultiin auttamaan. Meidän tulisi kuulemma vain ajaa portista sisään, esittää passimme ja matkalippumme porttikopin vartijalle, ja ajaa laivalle, rampin viereen, vaikka vasemmalle puolelle. Kyllä se sieltä kuulemma löytyisi. Tämäkin mieshenkilö oli perin ystävällinen, ja toivotti meille hyvää ja antoisaa matkaa.

Menimme pihalle, hyppäsimme autoon ja ajoimme sen sataman puomille. Porttikopin vartija tarkasti passimme ja lippumme, ja vertasi niitä ilmeisesti järjestelmänsä tietoihin. Kaikki kai täsmäsi, sillä puomi aukesi ja pääsimme satama-alueelle. Grimaldin väreillä maalattu alus häämötti suoraa edessämme, joten ajoimme sinne. Lastausramppi oli auki ja sillä kävi melkoinen kuhina. Uusia autoja ajettiin sisään alukseen vauhdikkaasti kuin liukuhihnalta ikään. Muutamaa vanhaakin pihalla työnneltiin. Satamamiehillä oli elämää nähneitä maastureita, joiden keulaan oli kiinnitetty vanhoja renkaita. Ajokyvyttömiä autoja tökittiin laivaan tällaisilla peleillä. Kiintoisaa puuhaa.

Laitoimme auton parkkiin ja meidät opastettiin jalan rampille ja ruumaan. Pienen jaarittelun ja selvittelyn jälkeen selvisi, että tämä kyseinen alus oli lähdössä Libyaan, ei suinkaan Etelä-Amerikkaan. Oikea paatti olisi laiturin toisessa päässä. Melkoinen ero näissä kahdessa, totesimme, ei mielellään sitä Libyaa. Jonkinlainen ahtaajien esimies otti meidät huomaansa ja opasti perille. Hän naureskeli porttitoimiston porukalle, kuten tapaan kaiketi yleensä kentällä kuuluu. Toimistossa ei kuulemma ymmärretä mistään mitään. Ei ihme, että mekin olimme Libyaan joutua.

Tällä kertaa oikean rampin kupeeseen päästyämme asiat alkoivat lutviutua. Grande Brasilen ajoportilla ei ollut ruuhkaa, joten saimme ajaa auton sisään lähes saman tien. Lukemani perusteella on yleistä, että ajoneuvon kanssa rahtilaivalla matkustava saattaa saada ajaa autonsa ruumaan vasta seuraavanakin päivänä satamaan saapumisestaan. Ensimmäisen yön auto seisoo ulkona. Meille ei kuitenkaan nkäynyt niin tällä kertaa.

Paatti seilaa eteenpäin Antwerpenistä vasta huomenna keskiviikkona kello kolmelta iltapäivällä. Poikkeamme vielä muutamassa Euroopan satamassa ennen kohti Afrikkaa lähtöämme, joten lisäraportteja seuraa. Niin kauan kuin Euroopan mobiilinetti pelittää, ja jos keksin keinon, pidempäänkin.

Vihdoin! Ruumassa on vielä reilusti tilaa, eikä korkeuskaan ole ongelma. Auton sai myös lukita. Pelkäsin, ettei jostain syystä saa.

Anwerpenin satama on suuri. Näkymä laivan kannelta.

Seuraa automatkaamme Euroopan kautta Etelä-Amerikan Tulimaahan, ja sitten Amerikkojen halki Alaskaan myös täällä:

www.facebook.com/havaintoja

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

Grande Brasil -laivan etenemistä maailman merillä voi seurata täältä:

https://www.vesselfinder.com/vessels/GRANDE-BRASILE-IMO-9198123-MMSI-236543000

 

 

Facebooktwittermail

Prahasta, ja Saksaan

Su 3.12.2017 (pvä 16), Hannover (Saksa)

Praha. Kommenteissa sivuttiin aiemmin Itä-Euroopan tunnelmaa, ja Tsekin pääkaupunkiin palaaminen toi jälleen kerran mieleen sen, miten erilainen henki voi eri paikoissa vallita. Mistä se tulee, on hyvä kysymys. Kaiketi sadoista pienistä asioista. Ihmisten ilmeistä, pukeutumisesta ja yleisestä olemisesta, ympäristön yksityiskohdista sekä monesta muusta jutusta, sillä tuskinpa minkään kultturillisen alueen, valtion tai kaupungin päällä minkäänlainen tunnelman maaginen taikapilvi leijuu.

Muistan Prahan ensimmäisiltä interrail-matkoiltani 90-luvulta. Jo tuolloin kaupungissa vallitsi omanlaisensa tunnelma, jota en osannut paikallistaa mihinkään tiettyyn tekijään. Siellä oli jotenkin rentoa ja boheemia. Sivistynyttä. Ero vaikkapa Puolaan oli suuri. parinkymmenen vuoden takainen Puola on muistikuvissami tyly reaaliaosialiamin krapulasta kärsivä paikka. Paksuihin värittömiin villapalttoisiin pukeutuneet Mummot kiilasivat minut aseman lippujonossa ja rajapoliisit kyykyttivät surutta ja hymyttä satunnaista reppumatkaajaa. Kaikki oli harmaata ja jotenkin ilotonta.

Prahassa oli kuitenkin toisin jo silloin, jotenkin vapaampaa ja avarampaa. Sellainen tunne tuli nytkin, vaikka muu itäinen Eurooppa on muuttunut vuosien aikana paljon. Nyky-Puolaakaan en tunnista ollenkaan noista vanhoista mielikuvistani. Toisaalta Praha on tainnut muuttua kaupallisempaan suuntaan. Turisteja on paljon, ja hinnat nousseet. Aiemmilla parin vuoden välein toistuneilla Prahan reissuillani ihmetelin kerta toisensa jälkeen kuinka edullista siellä yhä oli. Tällaiseen hämmästelyyn ei taida enää olla syytä.

Prahassa.

Tsekeistä ajelimme Saksan Hannoveriin. Tämä tarkoitti käytännössä päivän valoisan ajan viettämistä Keski-Euroopan moottoriteillä. Lukuunottamatta pientä viiden ruuhkaa Hannoverin liepeillä eteneminen oli helppoa. Taas kerran sain ihaila saksalaisteiden liikennekuria. Homma todella toimii, eikä kukaan esimerkiksi ohita oikealta. Aika lähellä autoilijat tosin välillä ohitustilanteissa toisiaan ajavat. En ihmettele, jos moottoriteillä esiintyy välillä kymmenien autojen ketjukolareita. Perjantainakin olisi monessa tilanteessa yksi ohitusjonossa olleen auton äkkijarrutus olisi riittänyt.

Saapa nähdä minkälainen liikennekulttuuri latinalaisessa Amerikassa vallitsee. Yhdysvaltojen liikenne oli minulle aikanaan yllätys ja järkytys. Kuvittelin ennakolta maan olevan täynnänsä kokeneita ja kyvykkäitä autoilijoita, perustuuhan koko yhteiskunta paljolti ykistyisautoiluun. Varsinkin moottoriteillä meno oli kuitenkin jotain ihan muuta. Kanssaliikkujat saattoivat keksiä hetkenä minä hyvänsä minkälaisia temppuja tahansa. Nopeammat pujottelivat hitaampien joukossa vilkkuja käyttämättä ja ilmeisesti juuri ympärilleen, tai ainakaan peileihin, katselematta saattaen ilmestyä eteen mistä suunnasta tahansa. Tällaisena muistan autoilukokemukseni Yhdysvaltain ja Puerto Ricon valtateiltä. Saapa nähdä muuttuuko se jahka taas Yhdysvaltoihin pääsemme.

Toisaalta toisenlaisen yllätyksen koin Kenian Nairobissa, jossa autoja oli valtavasti mutta liikenne yllättävän kurinalaista. Autoilijat olivat kärsivällisiä . Edes torvet eivät soineet. Ikinä ei siis näemmä voi tietä ennakkoon, mitä tuleman pitää. Ennakkomielikuvat saattavat olla ihan vääriä.

Laivan aikatauluun tuli varmistus. Varustamo kertoi viestissään, että alus seilaa Belgian Antwerpenistä Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12. klo 15, aivan kuten olimme odottaneetkin. Laivaannousu tapahtuu iltapäivällä päivää ennen, eli tiistaina 5.12. Suuntaamme siis Belgiaan huomenna maanantaina. Laivamatka on tuntunut pitkään kovin kaukaiselta, mutta nyt se alkaa olla käsillä. Vain muutaman päivän kuluttua olemme merellä ja matkalla kohti Montevideota. Outoa.

Saksa ja aurinkoinen Autobahn.

Seuraa automatkaamme Euroopan kautta Etelä-Amerikan Tulimaahan, ja sitten Amerikkojen halki Alaskaan myös täällä:

www.facebook.com/havaintoja

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

 

 

 

 

 

Facebooktwittermail