Miltä nyt tuntuu?

Kiitos lukuisista ”Miltä nyt tuntuu?” -kysymyksistä! Valitettavasti mulla ei ole antaa mitään kovin raflaavaa vastausta, vaan olen tyytynyt toteamaan, että tässähän tämä. Kun oikein tunnustelen sieluni syövereitä, parhaimmillaan tuntuu nyt samalta, kuin vaikkapa jouluna Suomessa käydessä. Että ollaan vaan käymässä, että kohta lennetään takaisin.

Mikä on sinänsä tosi hassua, koska olenhan omin silmin todistanut, kuinka koko Saksan kotimme omaisuus pakattiin ja sullottiin rekkaan. Kuinka olen jyssännyt tyhjää kotia lähtötarkastuskuntoon ja kuinka olen jättänyt niin monet hyvästit, osan kyynelsilmin. Ja siltikin on jotenkin hankala uskoa, että asumme nyt Suomessa. Aika Saksassa on takana päin, upeat reilut pari vuotta.

Jotain uutta mutta niin paljon tuttua

Olen nyt ollut Helsingissä lasten kanssa vaivaiset pari päivää, ja samalla tuntuu kuin olisimme olleet täällä aina. Muutama uusi juttu, kuten joukkoliikenteen vyöhykkeet, mutta muuten niin moni asia on vanhaa tuttua – ainakin minulle, lapsille tässä on enemmän uutta. Seurailenkin mielenkiinnolla heidän tekemiään havaintoja. Sitä, että kaikki puhuvat suomea, on kummasteltu samoin kuin sitä, ettei telkkarista tulekaan piirrettyjä neljältä kanavalta milloin vain. Kipaistiin apteekissa mutta täti ei antanutkaan namia tai jotain muuta pientä, ei edes nenäliinapakettia, jonka yleensä sai aina Saksassa.

Ehdittiin jo testata myös tauon jälkeen kunnallista terveydenhoitoa, kun Armin valitteli ihan kyynelsilmin aamulla korvaansa. Soitin kymmenen aikoihin omaan terveyskeskukseen, takaisinsoittopalvelu palasi asiaan varmaan vartissa ja saatiin aika puolillepäivin. Lääkärin pakeille päästiin samantien, kun käveltiin pari minuuttia etuajassa paikalle ja hetken kuluttua saatiin varmistus, että korvassa on vain hieman painetta (oletettavasti lentokoneesta) eikä tulehdusta tai nestettä. Kukaan ei edes kysellyt kela-korttia!

Lasten uudet päiväkotipaikat

Lääkärin jälkeen oli edessä tutustuminen lasten uuteen / vanhaan päiväkotiin. Meillähän kävi niin käsittämättömän hyvä tuuri, että saatiin molemmille lapsille paikat meidän ykköstoiveesta, helsinkiläisestä päiväkodista, jonne matkaa meiltä kotoa alle 200m. Kyseessä on kaiken lisäksi sama paikka, jossa Armin oli hoidossa aiemmin. Armin aloittaa eskariryhmässä ja Reetta päiväkotiryhmässä, ja molemmat ovat samassa rakennuksessa. Saksassahan lapset olivat periaatteessa samassa päiväkodissa, mutta kahdessa eri rakennuksessa tilanpuutteen vuoksi.

Tavattiin eskariryhmän supermukavanoloinen opettaja ja muutama muu henkilökunnan jäsen. Yksi heistä näytti kovin, kovin tutulta, ja hän oli Arminin vanha opettaja noin viiden vuoden takaa. Hän muisti meidät ja oli ihan pakko halata! Nyt kyllä tuntui, kuin olisi kotiin palannut. Armin ei kylläkään muistanut tätä, mutta äidille tuli oikein hyvä fiilis. Elokuussa voi sitten rauhallisin mielin aloittaa päiväkotitaipaleen pitkän kesäloman jälkeen.

Kirjaston kautta kotiin

Suomalainen luksus on myös tietty kaikille maksuton ja avoin kirjasto. Piipahdettiin samalla reissulla lähikirjastossa ja kyselin hieman vinkkejä, millaisia muuttoaiheisia kirjoja heillä olisi suositella. Kirjastonhoitaja kierteli aikansa hyllyjä ja napattiin muutamat hänen suosittelemansa opukset mukaan. Saksaan muuttaessa luettiin ahkerasti ”Jason muuttaa maasta” -kirjaa, mutta sen tarina ei sovi paluumuuttoon.

Viikon kuluttua kurvaa rekka Suomen kotimme pihalle ja sitten alkaa taas tavaratetris. Sitä ennen jatketaan evakkoelämää anopin hoteissa ja jatketaan tätä Suomi-elon ihmettelyä.

***

Blogini löydät myös FacebookistaInstagramistaBloglovinista ja Blogit.fi:stä

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply