Kaksi vuotta elämää Saksassa

Tänään tulee tasan kaksi vuotta siitä, kun perheemme laskeutui Saksan maaperälle Düsseldorfin lentokentälle ilman paluulippua. Neljä isoa matkalaukkua, kaksi lasten lentolaukkua, kaksi auton turvaistuinta, Miehen jättimäinen läppärilaukku ja käsimatkatavarat vielä siihen päälle. Muu muuttokuorma saapuisi rekalla seuraavana päivänä suoraan uuteen kotiin.

Tunteiden déjà vu

Kaksi vuotta on mennyt nopeammin kuin olisin voinut ikipäivänä uskoa, mutta edelleen mietin ollaanko oltu täällä nyt ”vain vähän aikaa” vai ”jo näin pitkään”. Sehän nyt riippuu tietysti siitä, mihin tällaista aikajanaa peilaa. Monet täällä olevista suomalaisista tutuistani ovat tulleet aikoinaan vuodeksi, ehkä pariksi, sitten löytäneet joko töitä tai miehen tai molemmat, ja jääneet sille tielleen niin, että lopulta vuodet ovat muuttuneet vuosikymmeniksi. Niihin verrattuna olemme täällä olleet vasta pienen hetken.

Viimeisen kahden vuoden aikana olen ylittänyt jo hieman kliseisesti sanottuna sen oman epämukavuusalueeni lukuisia kertoja, mutta yhtäaikaisesti kasvattanut samankokoisilla harppauksilla omaa itseluottamusta ja uskallusta. Väitän suoraan olevani nyt rohkeampi ihminen kuin pari vuotta sitten. Samalla uskallan herkemmin tuoda myös tietämättömyyteni ilmi, pyytää apua kun sitä tarvitsen, kysyä neuvoa ja olla pelkäämättä asioiden pieleen menemistä niin paljon.

***

Kun olin kirjoittanut tätä suurinpiirtein tähän saakka, aloin hämmästellä, että ajatukseni tuntuvat jotenkin todella tutuilta. Päädyin sitten lukemaan välissä edellisvuoden aikaansaannokseni, Ensimmäinen vuosi Saksassa, ja joudun toteamaan että toistan itseäni. Ja pahasti.

Mutta menköön! Nämä seuraavat rivit ovat selvästikin aidosti sitä, mitä tunnen ja mitä olen tällä hetkellä elosta ja olosta mieltä, joten mitäpä sitä turhaan editoimaan. Jollain tavalla huvittavaa huomata, kuinka samoilla fiiliksillä sitä ihminen voi molemmat vuosipäivänsä viettää.

***

Kaikki nämä asiat ovat tulleet vastaan ihan siinä normaalissa arjessa, jota elämme. Päivät ovat arkistuneet siinäkin mielessä, että emme ole enää aivan kujalla ihan joka ikisestä asiasta kuten aluksi.

Alkuaikojen pienet sattumukset naurattavat jo. Enää ei esimerkiksi tulisi mieleenkään tilata kahvilassa lapsille maitoa. Lähileipomossa näin tehtiin kerran ja saatiin ihmeellisten katseiden saattelemana tarjottimelle kaksi kahvikupillista kuumaa maitoa. Kielimuuri esti asian jatkoselvityksen ja luikittiin siitä kiltisti pöytään kuumien maitojen ja leivonnaisten kera. Käteistäkin on nykyisin (lähes) aina mukana ja ruokakaupassa ostosten pakkaaminen sujuu ripeästi, vaikka pakkaustiski on postimerkin kokoinen.

Kantaako kiinnostus kahta vuotta pidemmälle

Olen suurinpiirtein koko Saksassa asumisen ajan ollut sitä mieltä, että vaikka meille tulisi tieto että huomenna pitäisi lähteä takaisin Suomeen, tulen aina olemaan äärimmäisen iloinen ja kiitollinen siitä, että olemme saaneet viettää täällä näinkin kauan. Kukaan ei tule koskaan viemään tätä aikaa ja näitä kokemuksia meiltä pois. Lapsistani Reetta voi aina kertoa aloittaneensa päiväkodin saksalaisessa Kindergartenissa ja Armin voi kertoa joutuneena 5-vuotiaana kääntämään saksalaisia sanoja ja lauseita äidilleen.

Kahden vuoden kohdalla tunnen myös, että ohitamme eräänlaista virstanpylvästä. Emme ole enää täysin uusia asukkaita, mutta emme kokemuksen konkareitakaan. Olemme tietynlaisessa välitilassa siinä mielessä. Tuntuu, että maan tapojen vastaisia töppäyksiä tai tietämättömyyttä ei enää katsota niin helposti sormien välistä, kun kyllähän nyt kahdessa vuodessa pitäisi jo oppia olemaan? Tämä voi olla täysin oman pääni sisäistä logiikkaa, en tiedä, mutta jossain kohtaahan meidän on pakko muuttua siitä ”uudesta suomalaisperheestä” niiksi, jotka ”ovat olleet täällä jo pidempään”.

Samalla kun oma uutuusarvo laskee, tuntuu että tietynlainen kiinnostusarvo laskee myös. Välillä kipuilen vaikkapa blogin kanssa siitä, että mitä uutta pystyn vielä tarjoamaan lukijoille? Vai alanko pikkuhiljaa toistamaan samoja juttuja (joista juuri tämä kyseinen julkaisu on oiva esimerkki!).

Tästä on hyvä jatkaa

Ovatkohan lukijat, jotka alkoivat seuraamaan taivaltamme jo ennen varsinaista muuttoa Suomesta Saksaan kokeneet kiinnostuksen hiipumista, kun blogin jutut ovat muuttuneet (lähi)matkailupainotteisimmiksi? Miten hyvin myöhemmin matkaan liittyneet lukijat ovat päässeet jyvälle ”kesken tarinan”? Millaiset jutut kiinnostavat nykyisiä vakkarilukijoita eniten? Tällaisia asioita täällä näppiksen äärellä pohdiskellaan.

Tällä hetkellä blogia seuraa rauhallista mutta omaa tasaista tahtiaan kasvava määrä lukijoita, joten kolahtavia aiheita selvästi kuitenkin löytyy. Kahden vuoden Saksassa olon merkkipaalua on myös ilo juhlia kaikkien aikojen kuukausittaisella lukijaennätyksellä, taas meni tammikuussa uusi tuhatluku rikki! Näistä asetelmista onkin siis äärimmäisen mahtavaa todeta, että elo Saksassa jatkuu ja niin jatkuu myös blogin taival.

Joten kiitos, että luet.

Psssst, jos muuten haluat tehdä aikamatkan kahden vuoden taakse, kurkkaa kirjoitukseni ensimmäisiltä päiviltä

Ensimmäinen päivä Aamulento Saksaan ja uuden kodin muuttotarkastus

Toinen päivä Muuttokuorman vastaanotto ja miljoona muuta asiaa yhden päivän aikana

Kolmas päivä Tervetulokukkasia naapureilta, kevyempää ulkovaatetta lapsille ja kaiken ihmettelyä

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Sara 1.2.2019 at 14:29

    Hei! Aloin muistaakseni lukea blogiasi hieman muuttonne jälkeen ja edelleen luen yhtä innolla! Mielestäni juuri kiinnostavampia ovat ihan arkiset postaukset vaikka olisikin samojakin juttuja(en ole kyllä itse pistänyt merkille) joten älä turhaan huoli uutuusarvosta! Kiitos sulle, tosi kiva seurata elämäänne siellä, mullakin haaveissa siis joskus perheeni kanssa viettää vuosi tai pari jossain kauempana Suomesta! 🙂

    • Reply Jenni / H niin kuin Hausfrau 3.2.2019 at 21:20

      Voi miten ihana kuulla, kiva että olet ollut matkassa mukana näin pitkään 🙂 Toivottavasti haaveesi toteutuu, voin ainakin tällä meidän kokemuksella vahvasti kannustaa lähtemään!

    Leave a Reply