En ole tyhmä, en vain osaa tätä kieltä vielä

Sain edelliseen kuulumispostaukseen kommentin, joka kirvoitti minua vastaamaan kokonaisen artikkelin verran. Aihe on kyllä poltellut muutenkin, joten nyt oli hyvä hetki tarttua siihen. Kommentti koski työtäni:

”Hei, minua kiinnostaisi tietää, onko työssäsi kaupalla tullut kauheasti kielellisiä ongelmia? …. Kuinka luontevaa sinulle oli ennen töiden aloitusta lauseiden rakentaminen ja kuullun ymmärtäminen?” 

Työni ruokakaupan kassalla alkoi marraskuun lopulla, eli tällä hetkellä on reilut 3kk työkokemusta takana. Toki sopimus on vain niistä sympaattisista 9 tunnista viikossa, mutta todellisuus on ollut kyllä näiden yli lähes jokaisena viikkona. Parhaimmillaan yli tuplat.

Tästä olen päätellyt, että jotain on varmaan tullut tehtyä oikein, kun vuoroja tarjotaan. Vedän tässä siis ihan sumeilematta henkisesti kotiinpäin, vaikka konkreettisia todisteita tämän puolesta ei muuten ole.

Jostain kuulin ympäripyöreän maininnan saksalaisesta työkulttuurista, että jos perästä ei kuulu mitään, niin homma on mennyt hyvin. Tiedä sitten, miten laajasti tuo pitää paikkansa, mutta näin se nyt tuntuisi meilläkin olevan. Perästä nimittäin todella kuuluu ja suoraan, jos tekee väärin. Tai oikeammin siitä saa kyllä kuulla yleensä ihan samantien.

No, mielummin sanovat suoraan kuin panettelisivat selän takana.

Vaikka hommat sujuvat pääsääntöisesti hyvin, omaa itsetuntoa saa kyllä buustata töissä tämän tästä. Kehitin itselleni voimalauseen, jotain toistelen mielessäni vaikeina hetkinä: ”En ole tyhmä, en vain osaa tätä kieltä vielä.”  Välillä ottaa niin julmetusti päähän, kun en saa ilmaistua itseäni kuten haluaisin. Kun en pysty vastaamaan asiakkalle kuten haluaisin. Kun en osaa vastata työkaverille juuri muuta kuin että asia selvä. Niihin (lukuisiin) hetkiin ei kuitenkaan kannata jäädä vellomaan, vaan annan tällaisten valua pois kuin vesi sorsan selästä.

Pieni esimerkki: Asiakkaalla oli valikoima jugurtteja, jotka ovat keskenään samanhintaisia, mutta eri maut pitää skannata erikseen. Asiakas pyöritteli päätään kun piippailin kaikkia lajeittain enkä vain kokonaismäärää kerralla, ja mainitsi moneen kertaan että ne on todella saman hintaisia. Siinä vaan sitten taas hymyilin ja nyökyttelin, kun en osannut muodostaa saksaksi lausetta ”Valitettavasti automaattisen tilausjärjestelmämme toimivuuden vuoksi skannaan nämä eri maut erikseen, vaikka kaikilla olisikin sama hinta”. 

Kassalla pärjää kuitenkin tarvittaessa aika yksinkertaisesti; tervehdys, loppusumma, kiitokset ja hyvästelyt. Valtaosa asiakaskohtaamisista kuuluu tähän kategoriaan. Kollegat kyllä tykkäävät höpötellä asiakkaiden kanssa niitä näitä, mutta minulta saa lähinnä erittäin ystävällistä mutta varsin vähäsanaista palvelua. Vaikka välillä mieleni tekisi alkaa jotain juttelemaan tai kommentoimaan, harvoin uskallan sitä tehdä jatkokeskustelun pelossa. Hölmöä, tiedän, mutta taidan vielä keräillä rohkeutta.

Ongelmia, tai erinäisiä haasteita tulee, kun asiakkaalla on jotain kysyttävää. Vahvoilla ollaan jo siinä vaiheessa, jos ymmärrän kysymyksen! Väittäisin olevani kyllä aika hyvä myös arvaamaan ja lukemaan eleitä ja ilmeitä, niillä on oikeasti iso merkitys. Lempilausettani ”Leider weiß ich nicht, ich kann fragen”  (Valitettavasti en tiedä, voin kysyä) käytän edelleen, mutta nykyisin enemmän siitä syystä, etten oikeasti tiedä vastausta. Alkuun käytin tätä ihan sumeilematta myös tilanteissa, joissa itse kysymyksestäkään ei ollut aavistusta.

Olen aina halunnut tehdä työni tunnollisesti, ja nyt kun en pysty työskentelemään niin hienosti kielen puolesta kuin haluaisin, pyrin tekemään kaiken muun vielä astetta paremmin. Eikös niiden mamujen pidä Suomessakin todistella kykyjään kovemmin kuin kantaväestön? Tunnen tekeväni nyt itse ihan samaa. Panostan näkyvään tekemiseeni niin täysillä, ettei vaan kenelläkään tulisi siitä mitään huomautettavaa. Teen hieman enemmän kuin pyydettiin. Pyrin jatkuvasti olemaan oma-aloitteinen ja tarjoamaan apuani muillekin. Jotta mahdolliset kömmähdykseni kielen kanssa katsottaisiin helpommin sormien läpi.

Puheestani aivan satavarmasti kuulee, etten ole natiivi, ja työpaitani rinnuksessa on vielä nimikyltti, jossa selkeän suomalainen sukunimi. Osa saattaa nimen tunnistaa ja kysyy suoraan olenko Suomesta. Jotkut kyselevät olenko skandinaavi ja eräs tiedusteli suoraan olenko Puolasta vai Liettuasta. Yhdestäkään kyselystä en ole ottanut itseeni, vaan pikemminkin kiva kun mielenkiinnosta kyselevät. Moni kaupan muistakin työntekijöistä on muualta kuin Saksasta tai vähintään heillä on sukujuuria esim. Turkissa.

Alkuperäisen kommentoijan kysymykseen lauseiden rakentamisesta ja kuullun ymmärtämisestä sanoisin, että hankalaa oli ja on kyllä edelleen. Kielikurssillakin opetellaan vasta genetiiviä eikä minulla todellakaan ole hallussa vaikkapa kaikkia aikamuotoja. Lauseiden sanajärjestys menee usein vähän sinnepäin ja artikkelit on pääsääntöisesti hukassa. Mutta ei anneta sen haitata, vaan hoidetaan tosiaan hommat niin hyvin kuin vaan kyetään ja panostetaan hieman normaalia enemmän.

Jos mun työpanokseen ei olisi oltu tyytyväisiä, tai jos katsottaisi ettei mun kielitaito riitä kaupassa työskentelyyn, minut olisi varmaankin irtisanottu kolmen kuukauden koeajan puitteissa. Mutta näin ei käynyt, vaan koeaika on onnellisesti ohi ja sainpa henkilökuntakortinkin kotiin muutamia viikkoja sitten.

Mitä sanoisin muille Minijobista tai vastaavaasta haaveileville tällä lyhyellä kokemuksellani: Rohkeasti vaan töitä kysymään suoraan paikanpäältä! Arvion ja päätöksen siitä, pystyykö jotain työtä tekemään vaillinaisesta kielitaidosta huolimatta ei kannata tehdä itse, vaan jättää se suosiolla esimiehen vastuulle.

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä