Ensimmäinen vuosi Saksassa!

Tänään tammikuun viimeisenä päivänä on tasan vuosi siitä, kun laskeuduimme Düsseldorfin lentokentälle mukanamme 4 isoa matkalaukkua, kaksi lasten lentolaukkua, lasten istuimet autoon, Miehen lentolaukku ja vielä hänen paksuin tietämäni läppärilaukku.

Kahden täpötäyden laukkukärryn kanssa, 3- ja 1-vuotiaan lapsen istuessa laukkujen päällä, silmät aamuöisestä herätyksestä sirrillään kurvasimme pitkin lentokentän käytäviä. Ensin kohti autovuokraamoa, josta saataisiin muutamaksi päiväksi kulkupeli alle ennen oman auton saamista.

Kun koko konkkaronkka oltiin saatu sommiteltua paikoilleen, alkoi muutaman päivän minuuttiaikataulun suorittaminen. Se sisälsi yhden yön airbnb-asunnossa tulevan kotimme lähistöllä, ajelua ympäriinsä, tavaroiden etsimistä, muuttokuorman vastaanottamista ja innostuksen ja jännityksen sekaista asettautumista uuteen kotiin – ja uuteen maahan.

Vuoden kohdalla on luonnollista pohtia, onko aika mennyt nopeasti vai hitaasti, mitä siitä on jäänyt käteen ja tekisikö jotain toisin.

Aika perinteinen vastaus ensimmäiseen on se, että kyllä, aika on mennyt nopeasti. Ei mitenkään ohi suhahtaen, mutta niin että ”joko se vuosi meni” on jaksanut hämmästyttää minua tänään.

Vuodesta on jäänyt käteen uskomattoman paljon, enemmän kuin olisin kuvitellutkaan. Rehellisyyden nimissä en kyllä ollut tehnyt mitään suunnitelmaa tai tavoitteita ensimmäiselle vuodelle, vaan siinä mielessä on vain annettu elämän viedä.

Nyt jo haikeudella muistelen alkuaikojen kiireettömiä päiviä, erityisesti aurinkoista viime kesää, jolloin mun ainoa tehtäväni oli keksiä mulle ja lapsille jotain tekemistä päiville. Eihän se tietenkään ihan tuolta silloin tuntunut, kun tuskailin päivähoitoasioiden kanssa, en osannut saksan kieltä muutamaa sanaa enempää ja joskus nämä ”kiireettömät päivät” olivat pahinta mitä tiesin, koska tuntui että pää hajoaa kotona olemiseen.

Tunneskaalaa on käyty läpi laidasta laitaan, mutta käsi sydämellä sanon viisarin olleen pääsääntöisesti positiivisessa päädyssä, kuten ehkä blogijutuistakin on voinut päätellä.

Olen niin kiitollinen, että ollaan saatu elää täällä tämä vuosi. Kiitollisuudella myös ajattelen, että vaikka meidän tarvitsi lähteä täältä vaikka ensi viikolla, niin kukaan ei tule koskaan ottamaan tätä aikaa meiltä pois.

Vuoden kohdalla voi myös miettiä, tekisikö jotain toisin, enemmän tai vähemmän. Aina voi olla jälkiviisas ja sortua suuremman sortin jossitteluun, ja koska en ole koskaan ollut kummankaan tyylin ystävä, suuntaan katseen mielummin puhtaasti seuraavaan vuoteen.

Seuraavana vuonna toivon oppivani vieläkin enemmän saksaa ja pystymään sitä kautta saamaan enemmän paikallisia kavereita. Tällä hetkellä niitä on yhden käden sormilla laskettava määrä – joskin alueen suomalaisia kavereita onkin sitten moninkertainen määrä.

Lisäksi toivon omien työkuvioideni ratkeavan parhain päin (uskallan kirjoittaa tänne näin, koska viimeksi kuin aiheesta vihjasin, meni pari kuukautta ja olin saanut töitä). Tietysti toivon myös lasten päivähoidon sujuvan ilman konflikteja ja heidän kielitaitonsa kehittyvän myös. Noin viitisen kuukautta päiväkodissa ollut nelivuotias Armin kertoi tänään pikkusiskolleen, kuinka hän voi pyytää maitoa: Ich möchte Milch, bitte!  Ja vanhemmat olivat taas onnesta ja ylpeydestä soikeana.

Viikonlopuille ja lomille suunnitellaan varmasti jatkossakin erilaisia isompia ja pienempiä reissuja. Ja tietenkin – kovasti, kovasti odotetaan ystäviä ja sukulaisia Suomesta kyläilemään! Kalenteri onkin täyttynyt nyt kevätsesongille oikein kivasti. Bed & Breakfast palvelee ja järjestää vieraiden toiveiden mukaista ohjelmaa mielellään.

Kokonaisuudessaan vuosi on tehnyt minusta rohkeamman, ennakkoluulottomamman ja tietysti kaikin puolin paremman version itsestäni – näin ainakin haluan uskoa!

Jutun kuvat ovat otettu Düsseldorfin Südparkista tammikuun lopussa. 

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä