Loppukesän ajatelmia

Tässä vaiheessa vuotta useissa ulkosuomalaisten blogeissa käsitellään paljon Suomessa vietettyä lomaa. Kuinka kierrettiin mökiltä toiselle, vierailtiin sukulaisten ja ystävien luona ja koluttiin tuttuja kulmia ja uusia elämyksiä. Meidän perheeltä kaikki nämä jäivät tänä ensimmäisenä Saksassa asuttuna kesänä nyt kokematta, eli vastaavia kuulumisia luvassa täältä suunnalta vasta joulun jälkeen.

Sen sijaan vierailukalenteri tänne meille päin näyttää oikein mukavalta, juuri kun alkuviikosta hyvästeltiin kaveriperhe pitkän viikonlopun jäljiltä, pääsen noutamaan ensimmäistä kertaa isäni lentokentältä luoksemme viikonlopuksi. Tiedossa on hänen ensimmäinen lentomatka niin pitkään aikaan, että esim. käsimatkatavaroiden nestesäädökset ovat uusi kokemus. Iso hatunnosto siis jo etukäteen rohkealle soolomatkailijalle!

Pitkin syksyä tiedossa olevat vierailut ovat ehdottomasti kalenterin kohokohtia, ja suurella rakkaudella tykkään aina pedata alakerran vierashuoneeseen puhtaat lakanat. Tasaiset vierailut pitävät myös lasten xylitol-pastillivarannon riittävänä, neljän viljan puurohiutaleita kaapissa ja aikuisten herkkuhyllyllä komeilee suomalaista suklaata ja pakkaseen on tungettu ruisleipää (iso kiitos kuriireille!). Vaikka en mitään suurempaa koti-ikävää tunne potevani, nuo pienet palaset suklaata tai ruista tuovat aina ihan oman fiiliksensä. Aika kliseistä, mutta jollain tavalla tuntuu välillä, että näin pitää tehdä kun asuu ulkomailla. Kaivata jotain pieniä konkreettisia juttuja.

Uusin perheenjäsenemme, valkoinen Skoda Fabia eli kavereiden kesken Fabio on osoittautunut oikein päteväksi matkakumppaniksi. Muutaman harjoitusajon jälkeen kaupalle ja takaisin pääsin suoraan testaamaan miten valkoinen ratsu kulkee motarilla, kaupungissa ja parkkihallissa kun tehtiin päiväretki Kölniin. Näistä tuo parkkihalli on mun erityinen inhokki, varsinkin kun täällä melkein kaikki hallit tuntuvat olevan vanhoja eli kapeita ja kulmikkaita. Ei puhettakaan viistoista parkkiruuduista, joita fanitin Espoon Sellossa. Mutta kaikista näistä selvittiin ja muutamasti olen jo saanut vaihdettua noita manuaalivaihteitakin ilman järkyttävää nykimistä. Kytkin on kaveri. Kytkin on kaveri!

Muutoin täällä ollaan harjoiteltu pikkuhiljaa arkea, johon kuuluu lasten päivähoito. Reetalla on nyt toinen viikko meneillään treeniä Tagesmutterin (perhepäivähoitaja) kanssa ja sanotaanko, että jokainen päivä on ollut menestyksekkäämpi kuin edellinen. Kirjoittelen aloituksesta erikseen myöhemmin, ja lopulliseen päivähoitorytmiin olisi tarkoitus Reetan kanssa siirtyä ensi viikolla. Ja heti perään sitten alkaa Arminin tutustuminen päiväkotiin, siitäkin varmasti juttua luvassa myöhemmin. Täysin kielipuoliahan nuo vielä ovat, mutta onneksi molemmat osoittavat aitoa kiinnostusta uusia sanoja kohtaan. Uusin opittu sana on schneller,  kovempaa, jota jaksetaan toistaa keinuessa!

Kun pikkusisko on ollut nyt sitten aamupäiviä poissa – jota ei siis ole ikinä koskaan ennen tapahtunut – olen yrittänyt miettiä, mitä ”isojen lasten juttuja” voisin tehdä nelivuotiaan Arminin kanssa tällä välin. Tänään hypättiin Fabion kyytiin ja ajeltiin metsäretkelle, joka on ollut mulla mielessä ja lapsella toiveissa vaikka kuinka pitkään. Eihän se metsä tuossa kauhean kaukana ole koskaan ollut, mutta kuitenkin sellaisen matkan päässä, että kävellen reitti on lapsille turhan pitkä eikä bussista ole siihen suuntaan juurikaan hyötyä.

Haahuiltiin suurten puunrunkojen välissä, ihmeteltiin jättimäisiä etanoita, kerättiin mutanttitammenterhoja ja syötiin eväät puunrungolla istuessa. Tuntuu oikeasti ihan lomalta olla välillä vain yhden lapsen kanssa, kaikella rakkaudella molempia kohtaan.

Koska päivähoitoa on tarjolla vain aamupäiville, jää meille kuitenkin kokonainen loppupäivä laatuaikaa taas kolmisin Miehen tehdessä pitkää päivää. Tänään olikin virtaa sen verran, että päätin hioa omia ajotaitojani ja suunnattiin Fabiolla kohti Düsseldorfin Nordparkia. Tällä kertaa ei menty puiston perälle japanilaiselle puutarhalle saakka, vaan jäätiin suosiolla upouudelle leikkipaikalle. Nordparkin leikkipaikka olikin sitten sen verran kova hitti, että 2,5 tunnin remuamisen jälkeen sain taivutella lapset lähtemään takaisin autolle ennenkuin kamala nälkä ja totaalinen väsy iskee. Onnistuin melkein. Lisäviihdettä tarjosi viereisen pellon (!) traktori, joka sylki heinäpaaleja.

Säät ovat olleet välillä vaihtelevia, ja jossain kohtaa viime viikonloppua olin jo aistivinani aavistuksen syksyä ilmassa. Taisin olla kuitenkin väärässä, kun tänään aurinko paistoi täydeltä terältä ja puistossa ollessa oli +26c. En ole koskaan ikimaailmassa pitänyt syksystä, muutakuin korkeintaan niistä kahdesta kauniin kuulaasta syyspäivästä, jolloin vettä ei tule vaakatasossa ja ilma on kirpeä ja puiden lehdet heijastavat lämpimiä sävyjä. Viikonloppuna Düsseldorfin keskustassa Königsalleella näytti tältä:

Omat aivot tuntuvat siis jo asettautuvan asentoon ”syksy”, ja mietin mistä se johtuu. Ehkä siitä, kun tänä vuonna kesä on kestänyt niin pitkään? Ensimmäiset lämpimät kelit oli jo maaliskuussa, toukokuu oli aivan helteinen, siihen päälle jo lusitut kesälomareissut ja edelleenkin sää on kuin keskikesällä. En valita, en missään nimessä, mutta huomaan, että mun on vaikea samalla tavalla nauttia enää helteestä kuin alkuunsa. 

Muutama reissupostaus Kroatiasta olisi vielä kirjoittamatta, mutta sen jälkeen varmaan keskitytään taas enemmän ihan tähän normielon ihmettelyyn. Tulipas vähän sillisalaatti tästä jutusta, mutta tuntuu että omat kuulumiset ovat jääneet nyt vähän vähemmälle, ja nämä asiat jäävät kuormittamaan omaa mieltä, ellei niitä kirjoita ulos.

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista ja Bloglovinista

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply