Autolla Italian Alppien yli: Dolomiitit ja San Vigilio

Automatkamme Saksasta Kroatiaan jatkui Itävallan läpiajolla kohti pientä pohjois-italialaista San Vigilion kylää. Kohde oli valikoitunut yöpymispaikaksi ensisijaisesti maantieteellisellä perusteella ja toisena vahvana tekijänä oli hotelliyön siedettävä hinta. Kylä sijaitsee Italian Alppien eli Dolomiittien kupeessa ja maisemat ovat sen mukaiset.

Näkymät lasten leikkipuiston laidalta. Vähän eri kuin mitä kotona Saksassa – tai Suomessa. Meinas jäädä lapset vahtimatta kun piti tuijottaa vuoria…!

Kylässä näkyi paljon erilaisia laskettelutarvikkeiden vuokrausyrityksiä, joista ei ihan saatu selville, mitä ne tekevät noin heinäkuun helteillä. Mutta kyseessä lienee siis enimmäkseen talviturismista elävä paikka. Näin kesäaikaan turisteja oli katukuvassa aika vähän, hotellin aamiaisellakaan ei montaa pöytää ollut katettuna.

Viinijuhlat keskellä kylää

Alunperin yritin etsiä meille majoitusta jonkun kauniin alppijärven rannalta, mutta niiden hinnat oli aivan pilvissä. Päädyttiin siis San Vigilioon, ja meillä kävi kuitenkin tuuri, kun satuttiin paikalle juuri sinä päivänä, kun kylän keskuskatu suljettiin ja alueelle kasattiin valkoliinaisia pystypöytiä illan viinijuhlaa varten!

Illalla kadulla oli tarjolla maisteluannoksia lukuisista lähialuiden viineistä, pikkupurtavaa ja elävää musiikkia, joka jatkui pitkälle iltaan ja kuului suoraan myös hotellihuoneeseemme. Jos aamulla ei olisi ollut aikainen lähtö taas eteenpäin eikä lapset menisi nukkumaan illalla kahdeksalta, olisi viinijuhlassa voinut viettää pidempäänkin aikaa. Nyt tyydyimme hakemaan sieltä lapsille pellen taituroimat kuvioilmapallot, Armin halusi miekan ja Reetta kissan. Miekka oli taistelukunnossa muutaman minuutin kunnes ruusupensas osoittautui voimakkaammaksi vastustajaksi. Kissa, tai tarkalleen sen pää, pysyi menossa mukana pidempään.

San Vigiliossa oli lapsille aivan loistava leikkipuisto, jossa oli useamman kokoista liukumäkeä, keinua, kiipeilytelinettä ja paras kaikista: vaijeriliuku! Suomessa Espoon Leppävaaran Angry Birds -puistossa tuollainen liuku oli tullut tutuksi, mutta puolisen vuotta sitten se oli vielä hieman liian hurja ainakin kaksivuotiaalle Reetalle. Nytpä ei ollut enää puhettakaan, etteikö siihen olisi uskallettu mennä ja hienostihan se meni!

Vaikka lapsia viihdyttävä leikkipuisto miellyttää myös aikuisia, meitä lämmitti myös halvat Aperol Spritzit (3,50€) ja kylän herttainen tunnelma. Välipysähdyspaikaksi siis aivan loistava. Tämän etapin paras osuus on kuitenkin vasta tulossa.

Dolomiittien hurjat serpenttiinitiet

Olin ennen reissuun lähtöä toivonut mielessäni, että pääsisimme ajamaan hieman kunnollista serpenttiinitietä jossain kohtaa Alpeita. Jollain aiemmalla roadtripillä ollaan muutama neulansilmämutka vedetty, ja jotenkin siitä jäi niin vahva muistikuva että tahtoo uudestaan! Tiedättekö sellaista kunnon mutkittelevaa, vuoren rinnettä kääntyillen kohoavaa kapeaa tietä, joka näyttää navigaattorin näkymässä tällaiselta:

Ei oltu tsekattu ajoreittiä mitenkään erityisesti etukäteen, vaan luotettiin uuden auton naviin ja sen tarjoamaan nopeimpaan reittiin. Tiet olivat jotain aivan muuta kuin Saksan motarit. Kapeita, mutkittelevia ja joka kylän läpi kulkevia teitä, joissa yksi kaista yhteen suuntaan ja toinen toiseen. Jossain kohtaa ylämäkiä alkoi tulla vain toinen toisensa perään, ja sitten se alkoi: ihan hurja mutkittelu korkeuksissa!

Navigaattorin seuraaminen oli korkeusmittarin ansiosta erittäin mielenkiintoista, ja korkeimmillaan käytiin tasan 2200 metrissä! Välillä kun luuli, että nyt ollaan laskeuduttu jo niin alas vuoren rinnettä, että ollaan varmaan lähellä meren pinnan korkeutta, saatettiinkin olla vielä jossain 600 metrissä vuorien välissä. Eikä sitä kyllä ilman tuota mittaria olisi tiennyt. Toinen mielenkiintoinen oli tuo nopeusrajoitus… 90km/h tuollaisella tiellä, ei tulisi mieleenkään!

Maantie SR 48: ylämäki alamäki, ylämäki alamäki

Muistikuvieni aiemmat serpenttiinitiet olivat aivan lastenleikkiä näihin verrattuna. Suunta oli vain ylöspäin, tien toisella puolella on vuorenrinne ja toisella puolella pudotus alaspäin. Turvakaiteita? Äääh, mitä turhaa! Vaikka muutoin nautinkin maisemien katselusta ja Dolomiittien ihastelusta, muutaman kerran jouduin kääntämään katseeni poispäin ja nojautumaan kuskin puolelle vuorenrinnettä kohti.

Serpenttiiniteitä tuli sitten ajettua toista tuntia. Muutaman kerran noustiin kunnolla ja samat sitten alaspäin. Tie oli SR 48 Italiassa, jos haluaa päästä ajamaan saman reitin kuin me – tai jos haluaa välttää sitä! Valokuvien välityksellä maiseman syvyyttä on käsittämättömän vaikea välittää.

Kun navigaattori kertoi meidän olevan 2200 metrissä, ja vuoren huippu oli ihan lähellä, päätettiin pysähtyä ensimmäiselle mahdolliselle syvennykselle tiellä. Se kannatti! Liikkuvasta autosta ikkunan läpi on mahdoton saada kivoja kuvia, pysähdys mahdollisti lyhyen kuvaussession (ja puskapissan!). Ilma oli +13c kun lähtiessä oli ollut +28c. Vuoren korkeimmilla rinteillä laidunsi lehmiä, joiden kaulassa olevien kellojen kalkatus kaikui seudun ainoana äänenä. Lapset muistelevat vieläkin vuoristolehmiä, ne tekivät selvästi vaikutuksen.

Erilaisia kahviloita, ravintoloita ja pysähdyspaikkoja oli reitin varrella mitä mielenkiitoisimmissa paikoissa. Jokunen bensa-asemakin taisi olla, mutta hinnat yhtä korkealla kuin sijaintikin. Jos aikaa ja lämpimiä vaatteita olisi ollut enemmän, olisi ollut ihana jäädä kahville vuoristoon.

Reetta oli vetänyt unta mukavasti koko nousun ajan, oli aika ottaa hänetkin haukkaamaan hieman raitista ilmaa. Kuvassa myös uudenkarhea menopelimme, Skoda Suberb 4×4, jonka yksi parhaita lisävarusteita näissä ajo-olosuhteissa oli lasikatto. Olisi jäänyt monet vuorenhuiput näkemättä ilman sitä!