Automatkalla Saksasta Kroatiaan ensimmäinen välietappimme oli mäkihyppypaikkana tunnettu Garmisch-Partenkirchen aivan Saksan eteläkärjessä, Itävallan rajan kupeessa. En ole juurikaan kiinnostunut mäkihypystä, mutta vuoret sen sijaan kiehtovat. Enkä koskaan unohda sitä hetkeä, kun ensimmäisen kerran näin Alpit auton ikkunasta joskus kymmenisen vuotta sitten. Se näky, kun jylhät rinteet valtaavat näkökentän ja voi hämmentyä ihmisen pienuudesta.
Oltiin varattu yöpyminen Garmishista etukäteen booking.comin kautta. Huomattiin muuten Miehen kanssa, että kun varaa hotellin, hoitaa varauksen gmailin kautta ja käyttää Google Mapsia, kartalla näkyy hotellin kohdalla tieto varatusta majoituksesta. Isoveli valvoo!
Hotellilla oltiin mukavasti jo klo 11 aikoihin, ja saatiin huone samantien vaikka toki normaalisti check-in on vasta iltapäivästä. Hotelli lupaili hienoa näköalaa yli laakson, ja melkein siinä onnistui. Huoneemme oli maan tasalla ja pihalla oli korkea aita, joten ehkä toisesta kerroksesta olisi ollut vielä paremmat näkymät. Vuorien huiput näkyivät kyllä aidan ylikin.
Autolla Eibsee-järvelle
Innostuksissamme pyydettiin ystävälliseltä työntekijältä samantien neuvoja, minne meidän pitäisi ajaa päästäksemme Saksan korkeimmalle vuorelle, Zugspitzelle, jolla on korkeutta 2962m. Saatiin hyvä ohje mennä autolla Eibsee-järvelle, jossa olisi parkkipaikka, ravintola ja upeat näkymät. Järveltä olisikin sitten suora junayhteys vuorelle, todella kätevän kuuloista!
Laitettiin lämpimimmät vaatteet päälle, joita meillä oli mukana, koska ajateltiin vuoren huipulla olevan varmasti kylmempi kuin helteisellä maan kamaralla. Ajomatka Eibseelle oli puolisen tuntia ja 1000m korkeudessa oleva järvi oli juuri niin kaunis, kirkasvetinen vuoristojärvi kuin kuvitella saattaa. Sää oli puolipilvinen, ja ehdottomasti parhaimpaan väriloistoonsa järvi herää auringon pyyhkäistessä valaisemaan veden pintaa.
Syötiin pikaiset flammkuchen-lounaat paikan ainoassa ravintolassa (joka ei muistaakseni ollut edes niin kallis, kuin mitä tuolla lokaatiolla ja monopolilla olisi voinut olettaa) ja käytiin napsimassa vielä vähän kuvia rannalla. Mainittakoon vielä erikseen, että alla oleva kuva ei kaivannut minkään sortin filttereitä tai puliveivauksia!
Uusi upeampi gondoli työn alla
Zugspitzelle pääsee kolmella eri tavalla: junalla, gondolihissillä tai kävellen eli käytännössä kiipeämällä. Näistä jälkimmäinen ei luonnollisesti tullut minkäänsortin vaihtoehto meidän perheelle, ja Saksan puoleinen gondoli oli remontissa (aukeaa joulukuussa 2017, Itävallan puolelta olisi pääsee gondolilla myös), joten jäljelle jäi helpoin tapa eli suora junayhteys. Aivan huipulle junalla ei päässyt, vaan sen päätepysäkki on jäätikön kohdalla, sekin 2600m korkeudessa. Junalippu maksoi reilun 50 euroa aikuiselta, ja sisälsi meno-paluun ja pääsyn ihan huipulle erillisellä gondolilla jäätiköltä.
Oltiin liikkeellä heinäkuisena arkipäivänä, eikä jouduttu kertaakaan jonottamaan mihinkään, vaan aina päästiin heti seuraavaan lähtevään kulkuneuvoon. Junalla matka jäätikölle kesti noin kolme varttia. Matkalla noustiin tiukasti jopa 25 asteen kulmassa ja pitkän matkaa reitti kulki vuoreen louhitussa tunnelissa, jossa ei ollut turhan montaa senttiä ylimääräistä tilaa vaunun ympärillä. Kevyt varoitus siis tässä kohtaa, jos saattuu kärsimään pahemmasta ahtaanpaikankammosta.
Säteilevän kaunis Eibsee
Noin puolivälissä matkaa ikkunasta vilahti kaukana alhaalla säteilevä Eibsee, ja minä yritin ottaa siitä kännykällä kuvaa ikkunan läpi kuten niin moni muukin. Iloksemme kuski kuitenkin kuulutti, että meillä olisi hetken aikaa nousta pois junasta ja napata kuvia pieneltä tasanteelta. Kirmasin järkkärin kanssa ulos, mutta himmasin monta metriä reunasta.
Ensin mieleni valtasi totaalinen liikutus näköalan edessä, melkein nousi kyynel silmään kun maisema oli niin pysäyttävän kaunis ja täydellinen. Sitten kuitenkin kokosin itseni ja kauhuissani katsoin joitain turisteja, jotka kovin pelottoman oloisesti seisoskelivat hyvinkin lähellä reunaa ja napsivat selfieitä. Puhumattakaan niistä lapsista, joiden annettiin kuikuilla lähellä pudotusta, huih!
Perillä jäätiköllä jalat olivat taas tukevasti maassa, ja tunnelma oli alkuun kuin millä tahansa juna-asemalla. Kun asemalta pääsi ulos, raikas vuoristoilma ja henkeäsalpaavat näkyvät kuitenkin todensivat, että nyt ollaan noustu korkealle. Jalat maassa ja pää pilvissä! Edessä levittäytyivät baaripöytien ja lepotuolien lisäksi jäätikköä, vaaleanharmaata hiekkaa ja vuoren rinteillä haahuilevia pilviä. Panoraama vuoristoon avautui edessämme enkä ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa! Maisemista nauttiminen jäi kuitenkin hieman ympäriinsä säntäilevän nelivuotiaan kyttäämiseen jalkoihin ja Reetan matkarattaat eivät kulkeneet kovin kevyesti kivikossa.
Zugspitze sopii myös lapsille
Lapsille oli jäätiköllä mm. vapaasti käytössä olevia liukureita ja aivan kerrassaan ihastuttava Minispix, oma pieni kiipeilyrata turvallisella alueella. Armin halusi heti innoissaan päästä vuorikiipeilemään. Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä ja hops vaan Reettakin oli jo hyvän matkaa menossa radalle. Kuka ikinä onkaan keksinyt laittaa lasten kiipeilyradan vuorelle, saa meiltä raikuvat aplodit, loistava idea!
Kun oltiin hetki pyöritty jäätikkötasanteella oli aika suunnata katseet oikeasti huipulle. Sinne pääsi samalla lipulla gondolihissillä. Pääsinpä ensimmäistä kertaa sellaiseenkin! Huippu itsessään oli pienoinen pettymys. Syy siihen oli kuitenkin selvä: näkyvyys oli lähellä nollaa, kun pilvet olivat vallanneet huipun ja ympärillä avautui vain valkoista, jonka seasta ei hahmottunut yhtään mitään. Ihmisiä oli huipulla melkein tungokseksi saakka, ja paikka oli luonnollisestikin pienempi kuin jäätikkötaso. Huipulta olisi voinut syödä Saksan korkeimmalla tarjotut bratwurstit, lähettää postia tai vaikka ottaa oluet.
Viereemme saapui kaksi miestä täysissä kiipeilyvarusteissa, naamat hikisinä ja punakoina, ja he vetivät hymyssä suin kunnon tsemppikättelyt. Olivat selvästikin juuri saaneet kiipeilyurakkansa päätökseen ja heidän kasvoiltaan ja olemuksestaan paistoi rehellinen tyytyväisyys. Harmittaa, etten kysynyt lupaa ottaa heistä kuvaa, olisivat kyllä varmasti suostuneet.
Kovia kokenut risti huipulla
Aivan aivan huipulla komeilee risti, joka on ollut huipulla jo vuodesta 1851. Risti on joutunut kokemaan kovia vuosien varrella. Alkuunsa se sai osumaa lukuisista salamaniskuista ja 37 vuoden jälkeen risti kunnostettiin. Toisen Maailmansodan aikana jenkkisotilaat olivat sitten käyttäneet ristiä tarkkuusammunnan maalitauluna, ja vuonna 1993 pahasti kärsinyt risti poistettiin ja tilalle laitettiin tarkka kopio.
Huipulla olisi voinut viettää enemmänkin aikaa, mutta jouduimme hieman pistämään vauhtia vierailuun, koska piti ennakoida lasten jaksamista – paluumatkaan menisi kuitenkin aikaa toista tuntia. Haettiin vähän voimaa jätskeistä, jotka jäätiin syömään jäätikkötasolle. Ravintolat olivat tilavat, siistit ja sisällä istuessa melkein unohti olevansa millään vuorella. Sää ulkona oli nopeasti vaihtunut entistä tuulisemmaksi, viileämmäksi ja pilviseksi.
Lopulta kun päästiin junalla taas alas ja tiirailtiin sieltä Zugspitzen huippua, kaikki pilvet olivat väistyneet ja aurinko kirkasti vuoren rinteet.
2 Comments
Kiva lukea paikasta. Olimme marraskuun lopulla Garmischissä mutta pilvisen sään vuoksi jätimme menemättä ylös. Pitää palata. Senverran oli mielenkiintoisen oloista.
Seikkaileeko James Pondi tällä vuorella?