Kieltäydyin Suomen lomasta – Miten tässä näin kävi?!

Enpä olisi puoli vuotta sitten voinut uskoa, että kieltäydyn lähtemästä käymään Suomessa.

Näin jouduin kuitenkin tekemään, ja ajattelin kirjoittaa asian auki, jotta itsekin ymmärrän paremmin, miten tässä näin kävi?

Ensin oli Juhannus…

Kaikki alkoi tavallaan siitä, kun Miehen töiden vuoksi emme pääseetkään juhannukseksi Suomeen, mikä oli ollut osa alkuperäistä ”juhannukseksi ja jouluksi Suomeen” -suunnitelmaa. Ei siinä mitään, sovittiin että mennään sitten myöhemmin kesällä tai alkusyksystä, onhan siellä aikaa. Tuossa kun sitten katseltiin syksyä ja kalentereita sillä silmällä, että milloin on jo sovittuja vierailijoita Suomesta tänne päin ja milloin Miehellä olisi töiden puolesta mahdollisuus olla viikko poissa, päädyttiin syyskuun loppupuolelle.

Tämäkin vielä ihan jees, kuvittelin mielessäni Suomen kuulaan syyssään ja mietin jo, että minkälaisella ulkovaatearsenaalilla olisi tarve lähteä liikkeelle.

Päivähoito on syksyllä vasta alkanut

Mutta sitten, päädyin miettimään ajankohtaa uudesta näkökulmasta, eli lasten päivähoidon vinkkelistä. Armin aloittaa vasta aivan elokuun lopussa, ja totuttautumisjakso on jotain parin kolmen viikon kieppeillä. Joka tarkoittaisi sitä, että juuri kun olisi jollain mittarilla päästy mukaan päiväkodin rytmiin, tulisikin viikon tauko täynnä ohjelmaa. Joskin toki erittäin mukavaa sellaista, kun tietysti tarkoituksena olisi ollut nähdä niin paljon omia vanhempia, lasten isovanhempia ja omia sekä lasten ystäviä.

Mielessäni alkoi pyöriä myös pelko siitä, mitä kaikkia kiertäviä pöpöjä hoidon aloituksen yhteydessä omat lapset nappaa. Minulle juuri muistutettiin, että hoidon aloitus ei välttämättä takaakaan minulle sitä omaa aikaa aamupäiville, vaan voi hyvinkin kääntyä 24/7 sairastuvan pyörittämiseen. Toki nyt tämä on ehkä vähän turhan pessimististä pohdintaa, mutta asiaa ääneen tutuille pohtiessani moni muukin otti tämän esille. Että onko sitten kiva lähteä pahimmassa tapauksessa viikoksi Suomeen sairastamaan?

Lapset sopeutuu helposti, mutta silti…

Pidän lapsiamme ihan sujuvasti muutokseen mukautuvaisina, ainakin kun vaan muistaa tarpeeksi usein ja tarkkaan kertoa, mitä on tapahtumassa. Tarkoitan tällä, että jos olisimme vain kunnolla pohjustaneet, että nyt mennään viikoksi Suomeen ja sitten päiväkoti jatkuu siitä mihin jäi, niin se olisi voinut onnistua ilman sen kummempia ongelmia. Toisaalta ainakin Arminille hoidon aloitus on varmasti oikeasti tosi iso juttu monessakin mielessä. Hän kuitenkin pystyy jo täysin ymmärtämään esimerkiksi kieliasioista sen, ettei hän ymmärrä kun muut puhuvat saksaa. Reetta varmaan ei ole kielestä niin ymmällään, kun muutenkaan voi osata vielä kaikkia sanoja vähän yli kaksivuotiaana.

Kurkkasin muuten vanhoja muistiinpanojani lasten kielen kehityksestä (kyllä, jotain olen sentään muistanut laittaa ylös!). Armin oli oppinut 2v 2kk iässä sanomaan ”pupu” ja ”viivi” (kivi) parin-kolmenkymmenen muun aiemman sanan lisäksi. Vertailun vuoksi Reetta puhuu nyt samassa iässä monisanaisia lauseita, osaa laskea kolmeen ja on alkanut neuvottelemaan (!) mm. päiväunille menosta. Kun sanon, että on aika mennä ulos unille, hän toteaa vankasti pää kallellaan: ”Ei äiti ei ihan vielä mennä, minä haluan leikkiä Arminin kanssa”.  Olen ällistynyt tästä kehityserosta!

Lopputulema: Jouluna kunnon loma Suomessa

Ja ennen kuin juttu karkaa aivan sivuraiteille, päädyttiin nyt sitten yhdessä, joskin puhtaasti minun aloitteestani, että emme katkaise päivähoidon alkutaipaletta tekemällä Suomen reissua. Sen sijaan sovimme, että panostamme sitten tulevaan joululomaan Suomessa. Voidaan vaikka siirtää syksyn visiitistä säästyneitä rahoja joululahjakassaan ja miettiä, miten haluamme Suomeen matkustaa tuolloin. Lentäen? Autolla? Laivalla? Ruotsin kautta?

Fiilikset ovat päällimmäisenä aika ristiriitaiset (alkaa olla normifiilis…) tällä hetkellä, onhan jouluun kuitenkin vielä sen puoli vuotta aikaa.  Onko puoli vuotta sitten taas lyhyt vai pitkä aika, riippuu niin perspektiivistä. Ensin ajattelin, että sehän on ihan kohta. Rytmitän ajan niin, että ensin tulee kesälomareissu Kroatiaan, sitten ei mene aikaakaan kuin nämä paljon puhutut lasten päivähoidot alkavat, ja sitten ei olekaan enää kuin pari hassua kuukautta joulun aikaan. Tsa-dam vaan ja joulussa ollaan. Kulkuset, kulkuset, riemuin helkkäilee…

Katsotaan vaan, miltä tuntuu vaikka lokakuussa.

Kumpikohan tässä nyt sitten voitti, järki vai tunteet?

Previous Post Next Post

You Might Also Like

3 Comments

  • Reply Riikka/vihreän saaren emäntä 28.6.2017 at 23:40

    Se on muuten jännä juttu. Itsekin ajattelin vielä viikko sitten, että onko tässä nyt mitään järkeä lähteä Suomeen. Hyvin oltaisiin voitu mennä myöhemminkin. Mitään varsinaista Suomi-ikävää kun ei ollut – sitä mainitsemaasi ristiriitaista tunteiden sekamelskaa kylläkin. No, viikko sitten matkasin lapsen kanssa Suomeen ja parin päivän päästä oli se ”ihana olla täällä” -fiilis. Ja se on oikeastaan vaan kasvanut päivien kuluessa. Vaikka en ole ehtinyt oikein vielä kavereitakaan kunnolla näkemään. Ne tietyt tutut jutut vaan tuntuivat aikas hyviltä tähän väliin. Että niin se naisen mieli taas kerran muuttui 😉

  • Reply Stina 28.6.2017 at 23:53

    Sama minulla. Käytiin pääsiäisenä lentäen lasten kanssa Suomessa ja nyt ollaan menossa autolla pariksi viikoksi heinäkuussa. Seuraavaksi aikasintaan jouluna. Nyt tuntuu että joko taas sinne ajetaan? Mutta jatkossa jäädään pääsiäisenä ja syksyisin Saksaan paremman sään vuoksi. Pääseehän Suomeen yksinkin vaikka viikonlopun yli lentäen, jos kova ikävä iskee.

  • Reply Merja Lehto 2.7.2017 at 15:29

    Järkipäätös ? Ihanaa, että teillä käy siellä vierailijoita ja joulu tulee nopeasti ☺

  • Leave a Reply