Suomen suurin matkablogiyhteisö

Tarina pensasaidasta, avaimesta ja eräästä 2-vuotiaasta

Ollaan oltu jo pitkään sitä mieltä, että Reetalla on erityisen vahva oma tahto ja hän ei ole kovin helposti valmis antamaan periksi tai muuttamaan mieltään. Tokihan kaikilla parivuotiailla on näitä samoja piirteitä, sitä kutsutaan uhmaiäksi vai mikä lienee tahtoikä nykyisin. Ihan sama mikä termi, yhtälailla hermoja raastavaa se on aikuisille aina välillä.

Sitten tulee näitä hetkiä, kun miettii, että kuinka paljon tuollainen alle metrin mittainen elohiiri osaakaan miettiä asioita, kuinka paljon hän todella ymmärtää ja missä menee osaamisen ja sattumuksen raja? Tänään tyttäremme osoitti todellista suunnitelmallisuutta, omien mielitekojensa tarkkaa tavoittelua eikä halunnut tehdä tästä edes numeroa.

Kaikki alkoi siitä, kun muutama viikko sitten naapurimme herrasmiehelle saapui pihatöihin kosovolainen puutarhuri. Meille vinkattiin, että naapurin pihan pensasaitaa tullaan madaltamaan ja että saamme toki tehdä vastaavan työn omalla puolellamme itse, mutta tässä olisi nyt hyvä työmies tarjolla. Raha-asioissa taitava Anoppini, joka juuri sattui olemaan vierailulla tuona viikonloppuna, sai neuvoteltua kahden miehen viiden tunnin mittaisen työn varsin kohtuulliseen hintaan, ja sovittiin vain, että palataan vielä tarkemmin työn toteutuksen ajankohtaan.

Puutarhuri ei puhu lainkaan englantia, joten en ihan tiennyt, miten ihmeessä sovimme ajan pensasaidan leikkuuseen. Suomen visiitin aikana sain kohteliaalla englanninkielellä kirjoitetun tekstiviestin, jossa kerrottiin että herra puutarhuri tulisi seuraavana päivänä leikkaamaan aidan. Ja lisähuomautuksena, että viestiä kirjoittaa hänen tyttärensä. Vastasin, että käy mainiosti, jos hän voi sopia naapurimme kanssa oven avaamisesta. Ollaan annettu vara-avaimemme naapurin herrasmiehelle, ja niin oli kuulemma tehnyt edellinenkin asunnossamme ollut perhe.

Kun palasimme Suomen viikonlopulta Saksaan, pensasaidat olivat leikattu oikein siististi, mutta pihalle oli jätetty iso pino oksia. Sain ohjeistuksen naapurilta tehdä oksista yhden miehen kannettavissa olevia nippuja, ja sitoa niput maatuvalla narulla kiinni. Niput tullaan noutamaan joskus kesäkuussa kaupungin toimesta, tai ne voi palauttaa aiemmin paikalliselle Sortti-asemalle. Nippuja tulee arviolta 2-3 farmariauton peräkontillista.

Käväisin aamupäivällä lasten kanssa ostamassa lähikaupasta jotain puutarhaan tarkoitettua narua 50 metriä, luulisi sen riittävän. Iltapäivällä sitten ajattelin, että olisi hyvää aikaa alkaa niputtamaan noita oksia, kun Miehelläkin on sen verran kiirusta töissä, ettei hänestä ole nyt apua tähän projektiin. Lapsille ulkokamat päälle ja mars pihalle.

Armin oli ihan innoissaan auttamassa nippujen teossa, mutta Reetta hieman pyöriskeli turhautuneen näköisenä ja yritti ilmoittaa ”Reetta sisään, sisään menee”. Sanoin että äläs nyt mene kun ollaan ulkona vaan. Pikkuhiljaa tuo pieni kuitenkin hivuttautui kohti talviterassin ovea ja en vaan jaksanut alkaa tästä asiasta sen kummemmin vääntämään, vaan annoin mielessäni periksi että menköön sitten siihen talviterassille touhuamaan.

Jatkettiin Arminin kanssa nippujen tekoa ja homma alkoi luistaa hyvin. Jossain kohtaa vilkuilin, näkyykö Reettaa, ja siellä se härväsi omiaan terassin puolella. Jonkin aikaa meni taas, ja huomasin ettei Reetta ollut enää terassilla, mutta näin oven olevan auki terassilta meidän olohuoneeseen. Ok, noh, täytyy mennä kohta hakemaan tyttö takaisin ulos, laitetaan tämä nippu nyt kasaan ensin.

Sanoin sitten Arminille, että menen vilkaisemaan, mitä Reetta tekee.

Klonks. Klonks klonks!

Suurinpiirtein tuollainen ääni tulee talviterassin pihanpuoleisesta ovesta, kun se on lukittu avaimesta kääntämällä terassin puolelta. Voi hitto!

Yritin kuikuilla lasien läpi, mutten vieläkään nähnyt Reettaa. Kokeilin omat taskut, otinko avaimen mukaan, en ottanut. Voi hitto!

Sitten näin Reetan olevan meidän eteisessä, edelleen haalari päällä mutta kengät oli kiltisti jättänyt jo talviterassille. Yritin huutaa ja kädellä huitoa että Reetta tulisi ja jollain ihmeen konstilla osaisi kääntää ovessa olevaa avainta toiseen suuntaan ja avata oven. Arvaatte varmaan, kuinka hyvin onnistui.

Sitten hoksasin, että pihalta autotalliin menevä takaovi on auki! Jos pääsisin autotallin kautta etupihalle, voisin mennä soittamaan naapurin herrasmiehen ovikelloa ja pyytää häneltä sitä kuuluisaa vara-avainta. Marssin autotalliin ja totesin, ettei minulla ole hajuakaan, kuinka tallin etuovi avattaisiin sisältä päin, koska siihen on aina käytetty pientä kaukosäädintä. Jota nyt ainakaan ei ollut taskussa! Yritin vääntää nosto-ovea auki, mutten uskaltanut rykäistä kovin kovaa etten vahingossakaan riko sitä. Kävin aina välillä kurkkimassa ikkunoista, näkyykö Reettaa ja tietysti erilaiset kauhukuvat siitä, mitä 2-vuotias voi yksin saada asunnossa aikaan alkoivat juosta mielessä…

Soitin Miehelle töihin, olisiko hänellä vinkkejä autotallin oven avaamiseen sisältä päin. Ei ollut ei. Yritin kurkkia takapihalta naapureiden pihoille, josko siellä olisi ikkunoita tai ovia auki. Toisella puolella oli, mutta kukaan ei kuullut huhuiluitani. Kurkin uudelleen ikkunasta Reettaa, ja näin hänen seisoskelevan hyvin, hyvin mietteliään näköisenä eteisessä. Ei edelleenkään mitään elettä oven avaamisen suuntaan.

Menin takaisin autotalliin ja ajattelin, että onhan sieltä nyt pakko päästä ulos ilman sitä kaukosäädintä. Löysin katossa olevasta avauskiskosta punaisen narun, josta päätin vetää. Naru irtosi kiskosta ja jäi käteeni, mutta siinä oli lappu, jossa luki että paina vihreää nappia. Nappi oli katossa ja minun pituudella sinne ei noin vain ylletä. Onneksi meillä on autotalli täynnä tavaraa ja astuin ison ämpärin päälle ja ylsin nappiin. Se vapautti jonkun mekanismin ja sain sen jälkeen työnnettyä oven ylös ja auki. Huh!

Juoksin etuovelle jotta näkisin onko Reetta keittiön veitsilaatikolla tai laittanut sanomalehdet hellalle ja levyn päälle ja mitä näitä nyt on. Eteisen ikkunasta näin, että Reetta on kuin onkin keittiössä. Hän on raahannut yhden tuolin pöytää vasten ja… syö suklaata! Suklaata!! Hieman hän säpsähti kun ilmestyin ikkunan taakse, yritin viittoa että nyt alas sieltä ja avaa eteisen ulko-ovi, jonka saisi vain kahvasta painamalla auki. Ei, ei suinkaan. Hän katsoi minua, hymyili, ja nappasi suuhunsa lisää aiemmin päivällä kaupasta ostamamme suklaapupun korvaa.

En tiennyt ihan tarkkaan miten esittäisin asian naapurin herrasmiehelle, mutta luojan kiitos hän oli kotona ja päästiin sisään hyvin pian. Edelliselle perheelle oli kuulemma käynyt ihan samalla tavalla, joskaan en tiedä söikö heidän lapsensa silloin salaa keittiössä suklaata.

Sen pituinen se.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Riikka / Vihreän saaren emäntä 12.4.2017 at 11:01

    Heh! Näppärä tyttö. Tietää ainakin mistä löytyy syötävää kun ”nälkä” pääsee yllättämään.
    Onneksi teillä oli vara-avain naapurissa. Ja loppu hyvin kaikki hyvin.

    • Reply Valkkis / https://www.rantapallo.fi/hausfrau/ 12.4.2017 at 13:58

      Ainakin äiti ja tytär tykkää samoista asioista 😀 Joo onneksi oltiin annettu avain, muuten olisi pitänyt odotella ainakin puoli tuntia miestä töistä.

  • Reply Terhipe 12.4.2017 at 11:03

    Ou nou! Meillä kävi vähän sama, mutta sain neuvoteltua itselleni avaimet postiluukun kautta – kyseessä oli siis etuovi. Silläkin erotuksella vielä, että suklaan sijaan lapsi lähinnä vähän ihmetteli, että miksi äiti ei tullut sisälle vaan jutteli postiluukusta 🙂

    • Reply Valkkis / https://www.rantapallo.fi/hausfrau/ 12.4.2017 at 14:01

      Haha! Hienosti neuvoteltu 🙂 Oli kyllä jännä katsoa lapsen ilmettä, kun oikein huomas että nyt sillä ruksuttaa päässä ihan täysillä, että mitä ihmettä tässä nyt tapahtuu.

    Leave a Reply