Päivähoidon merkitys integraatiossa

Oli vaikea aloittaa tämän tekstin kirjoitusta, kun tuntuu että päässä sinkoilee miljoona ajatusta todella leveällä skaalalla.

Aloitetaan vaikka siitä leikkikerhosta, jossa ollaan nyt muutamana viikkona oltu. Kerho järjestetään läheisen päiväkodin tiloissa, ja tästä päiväkodista oli juuri juttua alueemme paikallisehdessä (jota yritän aina epätoivoisesti edes otsikkotasolla lukea, parhaan ystäväni Google Translatorin kanssa). Tämä päiväkoti näyttää olevan alueen ”sulatusuuni”, siellä on yli 100 lasta yhteensä 17 eri maasta. Varsin kansainvälistä siis. Vai monikulttuurista? Eipä sillä väliä, lapset ovat onneksi lapsia aivan ympäri maailman.

Se, millä kuitenkin on minulle tällä hetkellä väliä, on se että leikkikerhossa käydään siksi, että Armin ja Reetta pääsisivät leikkimään muiden lasten kanssa ja tietysti siksi, että he oppisivat pikkuhiljaa saksan kieltä. Kaikki kun aina ja joka paikassa jaksavat hokea samaa mantraa, kuinka ”voi ne lapset oppii sen kielen niiiiin nopsasti, paljon nopeammin kuin sinä!”  Juu, se kuulostaa ihan hyvältä, sopii mainiosti. Mutta kun tässä meidän ryhmässä on lapsia monesta eri taustasta, niin ei siellä puhu saksaa kuin se ohjaaja ja muutamat äidit keskenään. Ohjaaja ei mitenkään ehdi jutella muutaman tunnin aikana kuin pienen hetken jokaisen lapsen kanssa. Yksi suloinen pikkupoika on umpijapanilainen, muutamat puhuvat turkkia tai kurdia ja osa lapsista on niin pieniä, etteivät he edes kunnolla puhu.

Arminin kannalta leikkiseurakin on siis vähän niin ja näin tuolla, ja lisäksi tarjolla olevat lelut ovat suunnattu pääasiassa pienemmille taaperoille. Onneksi osa jutuista sopii monen ikäisille, vesivärit ja muovailuvahat esimerkiksi jaksavat kiinnostaa jokaisen oman taitotason mukaan.

IMG_1089

Minusta on toki äärimmäisen hienoa, että pääsimme edes tällaiseen ryhmään näinkin nopeasti (nyt plakkarissa 5 viikkoa maassa), mutta en voi sille mitään, että huomaan silti hieman turhautuvani. Eihän nämä lapset voi mitenkään oppia kieltä, jos he eivät sitä pääse kenenkään kanssa puhumaan! Pelkkä Ryhmä Haun katsominen saksaksi (joka arkiaamu klo 8.00) ei auta ihmeisiin, kuin tietysti vähän herkistämään korvaa uudelle kielelle. Minusta itsestäni ei ole lukemaan vaikkapa saksankielisiä lastenkirjoja, koska oma ääntämys on täysin hatusta heitettyä arpomista. Ja edelleenkään emme näe puistoissa ketään, koska a) täällä sataa nyt joka päivä b) saksalaiset lapset, erityisesti Arminin ikäiset, ovat päivät niissä Kindergarteneissa. En tiedä kuinka pitkään hehkutukseni ”Taas saatiin oma puisto” menee läpi. Puuh.

IMG_1099

Päivähoitopaikkaa ei ole näillä näkymin luvassa kuin aikaisintaan syksyllä, jännityksellä odotamme juuri jonkinlaista päätöstä tulevaksi. Jos aloitus oikeasti venyy elokuun lopulle, minusta tuntuu kuin tässä menisi puoli vuotta ihan hukkaan. Juttelin tästä koko asiasta sitten ihanan Frau Leikkitädin kanssa. Lisäksi olin jo aiemmin huomannut, että osa äideistä ei jäänytkään leikkikerhon ajaksi paikalle. Kyselin, että miten homma toimii, että sopiiko minun jättää Armin ja Reetta sinne joku kerta ja käydä itse vaikka asioilla samaan aikaan? ”Juu tottakai, tarvitset varmaan oman hetken kun olet kuitenkin äiti 24/7”  kuului vastaus, ja sovittiin että pohjustan toki asian etukäteen lapsille kotona.

Juteltiin myös tästä kieliasiasta, kun painotin että minun poissaoloni voisi edistää sitä. Koska kun olen kerhossa paikalla, puhun lasten kanssa suomea, ja jos puhun siellä jonkun muun kanssa, puhun englantia. Ja itseasiassa huomasin myös, että ne lapset, joiden äidit eivät olleet paikalla, saivat automaattisesti enemmän Frau Leikkitädin saksankielistä huomiota.

Armin jää kerhoon varmasti ihan mielellään, hän on osoittautunut täällä niin reippaaksi ja rohkeaksi, että jaksan kyllä olla oikein ylpeä ja tyytyväinen tästä! Vaikka voihan se olla, että jossain kohtaa tulee jotain takapakkia. Reetta varmaan vähän ihmettelee alkuun, mutta kun selitän hänelle mahdollisimman selkeästi, että Äiti lähtee käymään nyt asioilla, ja tulee sitten kerhon lopuksi takaisin,  niin varmasti jää jo tuttuun paikkaan isoveljen kanssa ihan ok. Frau Leikkitätikin totesi, että lapsilla on varmasti turvaa toisistaan ja allekirjoitan tämän täysin.

Päivähoito mahdollistaisi paitsi lasten kielen oppimisen, myös minun kielenoppimisen. En ole vielä(kään) saanut aikaiseksi selvittää eri kielikurssivaihtoehtoja, mutta joka tapauksessa lapset pitäisi hukata jonnekin siksi aikaa, ja niin kauan kuin tätä jotakin paikkaa ei ole, tuntuu kurssien selaaminen turhalta. Jossain olen jopa kuullut (naisille) järjestettävistä kielikursseista, joilla tarjotaan myös lastenhoito. Kerrassaan loistava keksintö! Yksi sellainen kiitos!

Purkauduin tästä huolestani tänään myös kuukausittaisessa lasten pyhäkoulussa muille Suomi-äideille. Sain ihan loistavia vinkkejä päivähoitopaikan saamiseen, ja nyt toimintasuunnitelmani alkaa hahmottua. Aseiksi otetaan vahva toive nopeasta yhteiskuntaan integroitumisesta, huoli lasten tulevasta koulunkäynnistä ja takataskusta vedetään vielä uskontokortti. Täällä päiväkodit ovat vahvasti kallellaan johonkin uskontokuntaan, pääasiassa katoliseen, mutta myös evankelisia löytyy. Ja tämähän passaa meille. Olisikohan yläkerrasta apua tässä asiassa?

Ensimmäisenä minun pitää kuitenkin saada pihisevä ääneni takaisin normaaliksi, jotta voin alkaa soittelemaan säälipuheluitani. Mies toi jonkun flunssaviruksen mukanaan Aasiasta (SARS?! No ei, vitsivitsi), ja mulle hyppäsi siitä onneksi vain kurkkukipu hetkeksi. Onneksi kurkkukipu lähti, mutta niinpä lähti sitten äänikin. Jos se ei ole vielä huomiseksi palautunut, suunnitelma etenee varmaan ensin sähköpostin muodossa ja heti alkuviikosta sitten vaan puhelinta kouraan.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply